1. Kun. 8:22–30; Joh. 6:60–69

Koska viimeksi olet närkästynyt Jeesukseen? Siihen, mitä hän on sanonut tai tehnyt. Kysymys on varmaan mielestäsi outo ja ehkä jopa sopimaton. Miten nyt Jeesukseen voisi närkästyä! Mutta kun luemme evankeliumeja, häneen närkästytään koko ajan. Useimmiten närkästyjät ovat hänen vihollisiaan, mutta toisinaan hänen opetuslapsensa, jopa heistä lähimmät, närkästyvät.

Niin on käynyt tämänkertaisessa tekstissämme. Ensin närkästyivät Johanneksen mukaan juutalaiset, mikä tarkoittanee fariseuksia ja muita Jeesuksen varsinaisia vastustajia sekä heidän seuraajiaan. Mutta sitten kerrotaan, että myös hänen opetuslapsensa loukkaantuivat. He kokivat Jeesuksen puheen olevan kovaa, vaikeaa tai ankaraa.

Ehkä ajattelemme, että emme ole närkästyneet Jeesuksen puheisiin ja tekoihin, koska uskomme häneen. Närkästyminen kumpuaa epäuskosta, kuten tässä Johanneksen kuvaamassa tapahtumassa näytti olevan. Se on totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus. Närkästyminen nimittäin kertoo, että Jeesuksen puheilla ja teoilla on vaikutusta. Kukaan ei suutu asiasta, joka ei kosketa häntä mitenkään.

Pidän sitä valitettavana, että Jeesus ei saa meissä enää samanlaista reaktiota aikaan. Osittain se on ihan luonnollistakin. Elämme kulttuurissa, jossa kristillisyys on monin paikoin läsnä elämässämme, olemme koulussa istuneet uskonnon tunneilla, suurin osa suomalaisista on käynyt rippikoulun ja erityisesti me, jotka uskomme Jeesukseen, olemme hänen seuraajiaan, olemme kuulleet hänestä paljon. Niinpä on ihan luonnollista, että Jeesuksen sanat ja teot eivät tule meille yllätyksenä.

Mutta tässä on se valitettava puolikin. Se on se, että olemme ikään kuin kesyttäneet kristillisen uskon. Olemme laittaneet sen tiettyihin raameihin, joista se ei saa poistua. Olemme selittäneet lähes kaiken, niin että tiedämme ymmärtävämme mistä uskossamme on kyse. Jeesuksen seuraaminen on meille tuttua ja turvallista. Siihen liittyy sekin, että saatamme ajatella alussa esittämääni kysymystä sopimattomana ja epäuskon seurauksena.

Minun mielestäni se ei ole sopimaton tai edes epäuskoa vaan sitä, että otamme Jeesuksen vakavasti, tosissamme. Että oikeasti mietimme ja pohdimme hänen sanojaan ja tekojaan eri kanteilta, ikään kuin kuulisimme hänestä aivan ensimmäistä kertaa. Oikeasti, mitä järjettömyyttä on ajatella, että meidän pitäisi syödä jonkun lihaa ja verta saadaksemme iankaikkisen elämän? Emmehän me voi syödä toista ihmistä!

Toisessa tekstissämme, 1. Kuningasten kirjassa on pätkä kuningas Salomon rukousta Jerusalemin temppelin vihkiäisissä. Pitkä odotus oli päättynyt ja vihdoinkin Israelin kansalla oli kiinteä paikka, jossa palvella Jumalaa. Vihdoinkin jotakin kiinteää, näkyvää ja pysyvää.

Koronapandemian aikana mietin paljon jumalanpalvelusta, seurakuntaa ja uskossa elämistä. Korona pakotti meidät olemaan poissa kirkosta, olemaan kokoontumatta. Vaikka se varmasti on ollut raskastakin, se on mielestäni ollut myös hyvää opetusta meille Jumalan seuraamisesta ja palvelemisesta.

Olemme hyvin kiintyneitä kirkkotiloihimme ja kun emme voikaan järjestää toimintaa niissä, tulee meille melkein kädetön olo. Kun emme pääse jumalanpalvelukseen, tulee olo, että seurakuntalaisten hengellinen elämä kuolee. Mutta samaan aikaan se paljastaa meille jotakin karua itsestämme ja suhteestamme Jumalaan.

Kuningas Salomo rukoili: ”Mutta asuisiko Jumala maan päällä? Taivasten taivaatkaan eivät ole sinulle kyllin avarat – miten sitten tämä temppeli, jonka olen rakentanut!” (1. Kun. 8:27) Jumala ei mahdu temppeliin sen enempää kuin kirkkoonkaan, vaan hän on kaikkialla. Kuitenkin jämähdämme helposti siihen, mitä näemme ja tiedämme, koska se on turvallista ja helppoa. Kun se otetaan pois, olemmekin yhtäkkiä avuttomia ja turvattomia.

Tavallaan Johanneksen kertomassa tapahtumassa oli kyse samasta. Jeesuksen puhe oli suututtanut juutalaiset, koska hän viittasi sanoillaan olevansa suurempi kuin Mooses. He eivät pystyneet, ainakaan sillä kertaa, hyväksymään sitä, että Jumala on lopulta suurempi kuin se laatikko, johon olemme hänet ahtaneet.

Kun Jeesuksen opetuslasten enemmistökin oli lähtenyt Jeesuksen sanoihin loukkaantuneena, hän kysyy vielä lähimmiltä 12 opetuslapseltaan, haluavatko hekin lähteä. He uskoivat Jeesukseen ja halusivat jatkaa hänen seuraamistaan. En kuitenkaan usko, että he ymmärsivät Jeesusta yhtään sen enempää kuin muutkaan. He olivat kuitenkin vakuuttuneet, että Jeesusta kannattaa seurata.

Pietarin vastaus oli myös paljastava: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:68) He olivat kuitenkin ymmärtäneet sen, että kyse ei ole heistä ja heidän kyvyistään, vaan Jeesuksesta. Hän on elämän leipä, hänellä on ikuisen elämän sanat. Vaikka hän välillä johtaa tilanteisiin, missä koemme epävarmuutta, ja vaikka hän välillä ravistelee ja haastaa meitä, hän kuitenkin myös kantaa meitä niiden läpi.