Kun 1990-luvun puolivälin tienoilla aloitin oman kristillisen vaellukseni, oli yhtenä kiistojen jakolinjana konservatiivi- ja liberaalikristillisyys. Sama keskustelu jatkuu edelleenkin, vaikka termit ovat paikoin muuttuneet ja jakolinjan määritelmä näkemysten välillä on siirtynyt. Tuolloin kiistakysymyksiä olivat perinteisemmät aiheet, kuten raamattukäsitys ja yliluonnollisuus. Nykyisin konservatiivien ja liberaalien lisäksi puhutaan evankelikaaleista, raamattu-uskollisista, klassisen kristinuskon kannattajista ja progressiivista. Näistä itselleni silmiinpistävintä on termi ”klassisen kristinuskon kannattaja”.

Ihan puhtaan historiallisesti ajateltuna, klassista kristinuskoa edustavat lähinnä kreikkalais- ja roomalaiskatoliset kirkot. Me protestantit olemme erilaisine oppeinemme ja painotuksinemme varsin uusi tulokas kristillisellä kentällä. Vasta noin viisisataa vuotta, kun nuo äitikirkkomme juontuvat melko suoraan ensimmäisen vuosisadan kristillisyydestä.

Toisaalta termi on ajankohtainen, sillä ensi vuonna vietetään Nikean uskontunnustuksen 1700-juhlavuotta. Nikean uskontunnustus oli ensimmäinen koko kristikunnan yhteinen määritelmä kristillisen uskon ydinopeista. Se asetti oikeaoppisen kristinuskon perustan, johon niin ortodoksit, katolisen kuin protestantitkin edelleen pitäytyvät. Voisi siis hyvällä syyllä sanoa, että Nikean uskontunnustus edustaa klassista kristinuskoa. Viittaako siis ”klassisen kristinuskon kannattaja” tällaiseen ekumeenisten uskontunnustusten määrittelemään kristinuskoon? Varmasti, mutta kun tarkastelee kiistoja ja keskusteluja, joissa termi esiintyy, käy aika nopeasti selväksi, että se tarkoittaa muutakin. Se liittyy siihen, miten perinteisen konservatiivi-liberaali-väännön jakolinja on siirtynyt.

Edelleen perinteiset kysymykset ovat tärkeitä. Etenkin raamattukäsitys koetaan merkittävänä. Siinä konservatiivinen kenttä on kuitenkin siirtynyt yleisestä Raamatun luotettavuutta kannattavasta kannasta selkeämmin Raamatun erehtymättömyysopin kannalle. Kyseessä on pitkälti 1800-luvulla silloisen protestanttisen liberaaliteologian vastapainoksi syntynyt oppi. Silloinen liberaaliteologia ei ollut nykyisenkaltainen sana, jota käytetään lähinnä leimaamaan eri mieltä olevat, vaan teologinen koulukunta. Sen vastavoimaksi syntyi fundamentalistinen liike. Alkuperäinen fundamentalismikin oli selkeämmin teologinen koulukunta kuin nykyisenkaltainen nimitys niille, jotka jonkun mielestä ottavat Raamatun ja uskon liian vakavasti.

Monissa keskusteluissa keskiöön on kuitenkin siirtynyt kysymys ihmisen seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Tässä keskustelussa klassisen kristinuskon kannattaja on sellainen, jonka mukaan sukupuolia on vain kaksi ja homoseksuaalisuus on syntiä. Siinä missä uskontunnustusten määrittelemä klassinen kristinusko on keskittynyt Jumalan olemukseen ja pelastukseen, nykyisin painopiste onkin siirtymässä ihmiskäsitykseen. Tällä en tarkoita, että kysymys seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta olisi täysin merkityksetön. Tarkoitan sitä, että siinä siirrytään kristillisestä opista kristillisen etiikan puolelle ja tietenkin kristillisen etiikankin taustalla on teologiaa. Usein kuitenkin oppi mielletään muuttumattomammaksi, kun taas etiikka muuttuu aikojen mukana, kun eri aikoina on erilaiset kysymykset nousevat muita keskeisimmiksi. Mutta onko sillä käytännössä merkitystä?

Kun tarkastelee kristinuskon historiaa, niin aika nopeasti tulee ilmi, että kristillinen etiikka on muuttunut ja kehittynyt vuosisatojen aikana. Edes nykyään kristikunta ei kokonaisuutena, tai vaikka edes protestantit, jaa yhteistä eettistä normistoa. Yhdessä kirkkokunnassa ja perinteessä pidetään syntinä jotakin asiaa, mikä toisessa hyväksytään. Tällaisia ovat esimerkiksi tupakointi, alkoholin käyttö ja jopa suhtautuminen populaarikulttuuriin. Suomessakin herätyskristillissä piireissä on pelkästään viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tapahtunut paljon muutosta. Edellä mainittujen lisäksi muun muassa tanssimista, meikkaamista ja jopa urheilua on pidetty syntinä. Puhumattakaan siitä, että jotkin soittimet on mielletty syntisiksi, vaikka niillä soittaisi hengellisiä sävelmiä.

 

Avioliittokäsitysten kirjoa

Tämä koskee myös avioliittokäsitystä. Nykyisin herätyskristillissä piireissä pitäydytään käsittääkseni enimmäkseen ajatukseen, että avioliiton ulkopuolinen seksi on syntiä. Tämä on melko uusi ajatus kristillisellä kentällä ja on seurausta siitä, että kirkollinen vihkiminen ylipäätään muodostui yleiseksi ja jopa pakolliseksi. Oikeastaan yhteiskunnan käytännöistä erillinen kirkollinen avioliittokäsitys alkoi selkiytyä kunnolla vasta 1500-luvun jälkeen. Sitä ennenkin toki kirkollisia vihkimyksiä oli, mutta ylipäätään avioliiton solmiminen nähtiin pitkälle keskiajallakin yksityisasiana, jossa edes valtiolla ei ollut osaa. Esimerkiksi Suomessa kirkollinen avioliitto määrättiin pakolliseksi vasta 1734. Siihen saakka kirkollinen vihkiminen nähtiin lähinnä jo solmitun avioliiton siunaamisena. Käytännössä yhteiskunnan näkökulmasta avioliitto solmittiin, kun morsiamen isä luovutti morsiamen sulhaselle. Tämä riitti myös kirkolle. Erilaisia käytäntöjä oli siis samaan aikaan monta. 

Kun tähän huomioi mukaan myös sen, että ylipäätään kristilliset kirkot suhtautuvat avioliittoon eri tavoin, lisääntyy käsitysten moninaisuus. Katoliset pitävät avioliittona sakramenttina, mikä tekee siitä ihan eri tavalla teologisen ja hengellisen asian kuin protestanteilla. Osa protestanttisista kirkkokunnista haluaa pitäytyä irrallaan valtiosta, eikä niillä siksi ole virallista valtion myöntämää vihkioikeutta, vaan varsinainen vihkiminen tapahtuu siviilivihkimisenä. Toisissa protestanttisissa kirkkokunnissa taas hyödynnetään valtion myöntämää vihkioikeutta ja näin kirkollinen vihkiminen on myös lain edessä pätevä. Avioliittokäsityksessä eroja on myös siinä, saako erota ja jos saa, niin voiko mennä uudelleen naimisiin. Lisäksi on hyvä huomata, että Raamatussa ei lainkaan määritellä avioliittoa tai anneta ohjeita avioliiton solmimiseksi. Tämän sekamelskan keskellä on vaikea määritellä mitään kristinuskolle yhteistä avioliittonäkemystä. 

Tietenkin tällä hetkellä keskustelu keskittyy lähinnä yhteen yhdistävään nimittäjään eli siihen, että avioliitossa osapuolina ovat historiallisesti olleet mies ja nainen. Tässä ongelmana on se, että ylipäätään ihmiskunnan historiassa avioliitto on perinteisesti ollut ennen kaikkea sukujen välinen sopimus, jossa itse aviopari ei pääse kummemmin vaikuttamaan asiaan. Lisäksi useissa kulttuureissa on ollut, ja on edelleen, mahdollisuus moniavioisuuteen, niin että yhdellä miehellä voi olla useita vaimoja. Näin myös Vanhassa testamentissa, eikä moniavioisuutta kielletä Uudessa testamentissakaan. Siitä ei vain siellä enää puhuta, koska se oli ensimmäiseen vuosisataan mennessä käynyt niin harvinaiseksi. 

Toinen ongelma keskittymisessä vain avioparin sukupuoliin on se, että historiallisesti avioliitto on nähty ennen kaikkea perillisen saamiseksi ja perinnönjaon selkeyttämiseksi. Eli että miehelle syntyy perillinen ja on lisäksi tarpeeksi perusteita pitää tuota perillistä miehen siittämänä. Ei siis ollut tarvetta miettiä samaa sukupuolta olevien mahdollisuutta solmia avioliitto, koska heille ei syntyisi perillistä. He saattoivat vain muuttaa yhteen ja elää parina, kuten mies ja nainenkin tekisivät. Avioliiton liittymistä perilliseen korostaa se, että käytännössä miehille ei ollut kiellettyä harjoittaa seksiä prostituoitujen tai omaan talouteen kuuluvien palvelijoiden ja orjien kanssa. Käytännössä vasta Paavali esittää esittää Raamatussa ensimmäisenä kiellon harrastaa seksiä prostituoitujen kanssa. Sitä ennen Vanhassa testamentissa asiaa ei kielletä, vaikka israelilaisia kielletäänkin antamasta omia tyttäriään prostituoiduiksi.

Itse katson tästä käytävää keskustelua oman kirkkoni, Yhdistyneen metodistikirkon, näkökulmasta. Yhdistyneen metodistikirkon korkein päättävä elin eli yleiskonferenssi avasi keväällä 2024 pappisviran ja avioliiton samaa sukupuolta oleville. Käytännössä päätös muutti kirkkokunnan virallisen kannan neutraaliksi ja antoi luvan määrittää paikallisesti omia käytäntöjä. Samalla päätettiin myös mittavista “turva-aidoista”, jotka takaavat sen, että yksikään pastori tai seurakunta ei joudu toimimaan vastoin tahtoaan. Pastoreilla on siis oikeus vihkiä tai olla vihkimättä ja seurakunta voi päättää, minkälaisiin avioliittoseremonioihin kirkkotilaa voi käyttää. Jossain määrin päätös siis noudattelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen ehdotusta kahdesta avioliittonäkemyksestä.

Avioliittoon vihkimisen suhteen metodistikirkon päätös tunnustaa siis kirkkokunnan sisällä olevien erilaisten näkemysten kirjon. Se myös huomioi kirkkokunnan kansainvälisen luonteen, niin että paikallisesti päättämällä avioliittonäkemyksestä vältetään se, että kirkko toimisi jossakin lainvastaisesti. Tällainen päätös ei välttämättä toimi monessakaan kirkkokunnassa, eikä se täysin ongelmaton ole metodistikirkossakaan. Yksi metodistikirkon periaatteita on kuitenkin olla kirkko, jossa yhteys syntyy uskontunnustusten ja metodistisen painotuksen kautta ja niiden ulkopuolella voi olla erilaisia käsityksiä, käytäntöjä ja tulkintoja. Historiallisesti näin oli jo John Wesleyn aikana, kun metodistinen herätys kattoi laajemman arminiolaisen ja pienemmän kalvinistisen puolen. Vaikka puolien välillä oli sovittamattomia teologisia ristiriitoja, yhteistyö säilyi.

Huomionarvoista on sekin, että pääosin kysymys seksuaalisuudesta on metodistikirkossa eettinen, ei teologinen kysymys. Ihmisen seksuaalisuutta saati sukupuolta tai avioliittoa ei käsitellä metodistikirkon virallisissa opinkohdissa. Ainoa viittaus aiheeseen on uskonartiklojen 21. pykälä, jossa todetaan, että metodistikirkon pastorit saavat mennä naimisiin. Siinäkään ei kuitenkaan määritellä pastoreiden sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista, vaikka laatimisajankohdan hengen mukaisesti siinä ajatellaan luonnollisesti heteroseksuaalista avioliittoa. Ihmiskäsitykseen ja seksuaalisuuteen viitataan kirkon eettisissä ohjeissa, Yhteiskunnallisissa periaatteissa. Toisin kuin kirkon viralliset opilliset asiakirjat, Yhteiskunnalliset periaatteet ovat suosituksia, eivät kirkkoa sitovia.

 

Kuka voi olla pastori?

Mitä tulee taas metodistikirkon päätökseen avata pappisvirka henkilöille, jotka elävät samaa sukupuolta olevassa parisuhteessa, niin siinäkään ei ole tehty mitään ennen kuulumatonta. Metodistikirkko on tehnyt 1950-luvulta lähtien ainakin viisi merkittävää virkakäsitykseen liittyvää muutosta. Yhtenä suurimpana muutoksena oli vuonna 1996 tehty uudistus, jossa muutettiin käytäntöjä siitä, miten tullaan pappisvirkaan vihityksi. Siinä yhteydessä luotiin uusi vihkimyksen ulkopuolinen maallikkopastorin eli paikallispastorin virka ja pappisvihkimystä edeltävä diakonin vihkimys erotettiin omaksi virakseen.

Kun virkakysymystä katsoo laajemmin kristikunnassa, on selvää, että siinäkään ei ole löydettävissä yhtä yhteistä käsitystä. Kaikilla protestanttisilla kirkkokunnilla ei edes ole erillistä pappisvirkaa erotuksena maallikoista. Lisäksi edellytykset pappisvirkaan ovat kirkoilla erilaisia. Se vaihtelee, minkälaisen koulutuksen pappisvirka edellyttää. Se vaihtelee, voiko pastori olla naimisissa tai vaikuttaako se, jos on eronnut. Yksi kiistanaihe on tietenkin pastorin sukupuoli. Joissain kirkoissa on myös alaikärajoja sille, kenet voidaan vihkiä papiksi. Seksuaalivähemmistöjenkin suhteen vaihtelua löytyy. Esimerkiksi Yhdistyneessä metodistikirkossa ei ole koskaan kielletty hyväksymästä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä pastoriksi. Ainoa rajoitus on ollut, jos joku on elänyt samaa sukupuolta olevassa parisuhteessa. Joissain kirkoissa taas pappisvirka on kokonaan estetty seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä, ja joissakin kirkoissa tätä ei edes kysytä papiksi vihittäviltä. Eroja löytyy siinäkin, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia pastorilla on. Joissakin kirkoissa pastori on seurakunnan varsinainen johtaja, joissakin hän on vanhimmiston alainen. Metodistikirkossa pastorit eivät ole edes paikallisen seurakunnan jäseniä, vaan kuuluvat metodistiseen konnektioon, liittoon, ja palvelevat näin koko kirkkoa, eivät vain paikallista seurakuntaa. Joissakin kirkoissa seurakunta valitsee omat pastorinsa, joissakin pastorit nimitetään ilman, että pastorilla tai seurakunnalla on varsinaista vaikutusvaltaa asiaan.

Tiivistettynä tämä kaikki tarkoittaa siis ainakin minun mielestäni, että avioliittonäkemystä tai ylipäätään käsitystä ihmisen seksuaalisuudesta on vaikea ellei mahdoton perustella jollakin “klassisella kristinuskolla”. Yleensä tämä klassinen kristinusko lopulta kuitenkin tarkoittaa yhtä tulkintaa kristinuskosta, joka ei välttämättä ole edes kovin vanha saati perusteltu. Oikeasti klassinen kristinusko on se, joka nimenomaan yhdistää koko kristikuntaa. Se on usko Jeesukseen Kristukseen. Se on sitoutumista jakamattoman kirkon laatimiin uskontunnustuksiin, joissa tämä usko määritellään.