Herätys alkoi uskonkriisistä

Suurkokoukset, pienryhmätoiminta ja aktiiviset maallikot olivat metodistisen herätyksen menestystekijöitä.

Metodismi on 1700-luvulla syntynyt herätysliike, joka nykyisin kattaa useita kirkkokuntia ja pitää sisällään noin 80 miljoonaa ihmistä. Metodismin vaikutus on kuitenkin tätä laajempi.

Melko suoraan yhteydet metodismiin voi vetää muun muassa Pelastusarmeijasta ja helluntailaisuudesta. Yhteyksiä löytyy myös adventismiin ja vapaakirkkoliikkeeseen. Toki näihin liikkeisiin on vaikuttanut moni muukin suuntaus. Metodismia voidaan kuitenkin pitää oikeutetusti yhtenä esiäitinä nykypäivän protestanttiselle herätyskristillisyydelle.

Omalla tavallaan metodismi oli myös uusi askel reformaatiossa. 1600-luvulla syntynyt pietismi yhdessä anabaptismin kanssa korosti ihmisen henkilökohtaista uskoa. John Wesley, metodismin perustaja, omaksui pietistisen uskontulkinnan ja kehitti sitä toiminnassaan eteenpäin.

Metodistisen herätyksen alku

John Wesley (1703–1791) oli Anglikaanikirkon pappi elämänsä loppuun saakka. Metodistisen herätyksen alkumuoto oli Johnin ja hänen veljensä Charlesin yhdessä muutaman ystävän kanssa perustama Pyhä kerho Oxfordissa.

Kerhon alkuperäinen tarkoitus oli olla lähinnä lukupiiri, mutta pian se sai laajempia toimintamuotoja. Aluksi sen jäsenet alkoivat vierailla vankilassa auttamassa vankeja, ja pian mukaan tuli laajempi avustustyö. Kerhon toiminta oli myös vahvasti hengellisesti virittynyttä. John itse alkoi myös saarnata vankilassa.

Alkuaikoina metodistinen toiminta ei saanut kovinkaan suurta kannatusta ja John Wesley itsekin kamppaili vakavien kutsumus- ja uskonkriisien kanssa.

Käännepiste tuli vuoden 1738 keväällä. John oli vuoden alussa palannut epäonnistuneelta lähetysmatkalta Amerikasta, jossa hän oli vakuuttanut siitä, että hänen pitäisi hylätä papin kutsumuksensa. Kaikki kuitenkin muuttui, kun John 24. toukokuuta päätyi herrnhutilaisten tilaisuuteen Lontoon Aldersgate-kadulla.

Päiväkirjassaan Wesley kuvaa, miten tuossa tilaisuudessa hän ensi kertaa käsitti Kristuksen armon ja koki sydämensä lämpenevän merkillisesti.

Kokemus muutti Johnin asenteen ja uskon. Nykylukija kutsuisi Wesleyn kokemusta todennäköisesti uskoontuloksi.

Tämän tapahtuman jälkeen metodistinen herätys alkoi pikku hiljaa kasvaa. Vaikka John ei kokemuksensa jälkeen muuttanut saarnatapaansa tai ajatteluaan, jokin toiminnassa oli muuttunut, niin että ihmiset alkoivat kiinnostua.

Aldersgate-kokemuksen jälkeen seuraava merkittävä hetki oli saman vuoden uudenvuodenyö. Wesley osallistui herrnhutilaisen Fetter Lane -ryhmän uudenvuoden tilaisuuteen. Kesken tilaisuutta Jumalan voima alkoi toimia, niin että ihmisiä kaatui, huusi ja itki. Kokemus täydensi Johnin käsitystä Pyhän Hengen merkityksessä uskonelämässä. Jälleen nykylukija saattaisi kutsua kyseisiä ilmiöitä karismaattisuudeksi ja Pyhällä Hengellä täyttymiseksi.

Solutoimintaa 1700-luvulla

Metodistinen herätys alkoi ja kasvoi erityisesti kolmen johtohahmon ohjauksessa. He olivat John ja Charles Wesley sekä George Whitefield. Miehet olivat varsin erilaisia keskenään mutta selkeästi toisiaan täydentäviä.

Joukon tähti oli George Whitefield, joka ensimmäisenä ryhtyi pitämään ulkoilmatilaisuuksia. Hän oli erinomainen puhuja ja keräsi suuria kuulijajoukkoja. Koska hän oli liikkeessä niin näkyvä, monet ajattelivat hänen olevan varsinainen johtohahmo.

Charles Wesley, joka veljensä tapaan oli Anglikaanikirkon pappi, välitti herätyksen oppia uusille ja vanhoille tulijoille laulujen kautta. Charles sävelsi yli 6000 laulua ja virttä.

Varsinainen johtaja liikkeessä oli kuitenkin John. Hän piti herätystä kasassa ja antoi sille muodon. John organisoi herätyksen pienryhmiin, joita kutsuttiin luokiksi, jotka muodostivat seurakuntien kaltaisia metodistisia yhdistyksiä. Hän johti ja järjesti saarnaajien työtä muun muassa lähettämällä heitä tarpeen mukaan eri puolille maata sekä pitämällä eräänlaisia työntekijäpäiviä, joissa hän opetti ja varusti kuulijoita.

John Wesleyn johtaman herätyksen selkäranka oli yllättävän moderni: hän jakoi liikkeeseen tulleet henkilöt luokkiin, jotka muistuttavat nykyajan seurakuntien solutoimintaa. Wesleyn pienryhmien pohjana toimivat kokemukset Oxfordin Pyhästä kerhosta.

Luokkien tarkoitus oli kasvattaa herätykseen tulleita kristillisessä elämässä ja olemaan siinä vastuullisia. Ryhmiä varten John laati yleiset säännöt sekä ohjeet kokoontumisiin.

Kullakin ryhmällä oli oma johtajansa, joka vastasi ryhmänsä jäsenistä. Hänen tehtäviinsä kuului tavata henkilökohtaisesti kutakin ryhmän jäsentä sekä olla yhteydessä omaan pastoriin ja metodistisen yhdistyksen johtajiin viikoittain.

Ryhmän kokoontumisissa panostettiin keskinäiseen kannustukseen ja tilivelvollisuuteen. Wesleyn laatimat kysymykset koskivat hengellistä kilvoittelua ja siinä onnistumista. Epäonnistumisesta ei rangaistu, vaan kannustettiin pyrkimään parempaan.

Jälkeenpäin on arvioitu, että juuri luokkatoiminta mahdollisti alkuajan metodistisen herätyksen tehokkuuden ja vaikutukset. Herätys ei perustunut pelkästään evankeliumin julistamiseen ja yleisissä tilaisuuksissa tapahtumaan opettamiseen, vaan se sisälsi myös henkilökohtaista kasvua ja toimintaa luokkien kautta.

Maltillinen karismaatikko

Toinen metodistisen herätyksen voimavara olivat ulkoilmakokoukset. George Whitefield alkoi julistaa ulkona jo herätyksen varhaisessa vaiheessa. John Wesley kuuli tästä ja toiminnan saavutuksista; Whitefieldiä tuli kuuntelemaan moninkertainen joukko verrattuna kirkoissa olleisiin tilaisuuksiin.

Wesley ei aluksi pitänyt ulkona saarnaamista sopivana mutta muutti kuitenkin toimintatapaansa. Keväällä 1739 herätys Bristolissa oli jo kasvanut varsin voimakkaasti Whitefieldin johdossa. Hän aikoi kuitenkin siirtyä Walesiin eikä halunnut jättää herätystä heitteille. Niinpä hän kutsui Wesleyn Bristoliin tutustumaan toimintaan.

Saavuttuaan Bristoliin John näki, miten Whitefield saarnasi ulkona jopa 30 000 ihmiselle. John ei voinut kieltää ulkoilmakokousten vaikutusta ja piti pian itsekin ensimmäisen saarnansa ulkona muutaman tuhannen ihmisen väkijoukon edessä. Tästä eteenpäin ulkoilmatilaisuudet olivat Wesleyn ja metodististen saarnaajien ahkerassa käytössä.

John Wesley ei pohjimmiltaan koskaan alkanut oikeasti pitää ulkona saarnaamisesta. Hänestä julistuksen tuli tapahtua kirkossa. Wesleyn mielenmuutos osoittaa kuitenkin, että hän oli ajatuksissaan joustava ja pystyi muuttamaan toimintatapojaan ja mielipiteitään evankeliumin tehokkaamman eteenpäinviemisen hyväksi.

Wesley oli elämänsä loppuun saakka uskollinen anglikaanikirkon pappi, mutta tarpeen vaatiessa hän toimi vastoin kirkon virallista linjaa. Herätys levisi niin nopeasti, että siinä mukana olevat papit eivät ehtineet joka paikkaan. Siksi Wesley antoi vastuuta jo varhain myös maallikoille. Käytännössä koko luokkatoiminta pyöri maallikoiden voimin. Hän lähetti myös monia maallikkosaarnaajia julistamaan eri puolille Englantia. Erityistä on se, että Wesley hyväksyi ja valtuutti myös naissaarnaajia, vaikka olikin heidän suhteensa varautuneempi ja varovaisempi.

Kuten jo aikaisemmin mainittiin, metodistiseen herätykseen liittyi myös karismaattisia ilmiöitä. Johnin veli Charles sekä George Whitefield suhtautuivat niihin varauksellisemmin ja pyrkivät yleensä hillitsemään niitä omissa tilaisuuksissaan. John taas ymmärsi niiden tärkeyden ja salli, jopa kannusti niihin.

Wesley itse ei tehnyt karismaattisista ilmiöistä kovin suurta numeroa. Hän näki ne ennemminkin usein ihmisen omaksi reaktioksi Jumalan toimintaan. Moni aikalainen vastusti ilmiöitä, mutta John puolusti niitä sanomalla, että kokijat kuitenkin kokevat vapautuksen, rauhan ja ilon.

Erityistä on se, että karismaattiset ilmiöt tuntuivat olevan yleisempiä yhdistysten tapaamisissa kuin suurissa ulkoilmatilaisuuksissa, vaikka niissäkin ne herätyksen edetessä yleistyivät.

Tärkeimpänä John Wesley piti aitoa, henkilökohtaista uskoa ja siinä kasvamista. Siksi hän ei niinkään korostanut hetkellisiä kokemuksia omassa tai muidenkaan elämässä. Niillä on oma arvonsa, mutta ilman Jumalan antamaa hedelmää kokemukset olisivat turhia. Tämä suhtautumistapa piti todennäköisesti herätyksen terveenä ja ehyenä.

Roolit vaihtuvat

Nykyään suurin osa alkuajan metodismin tunnuspiirteistä on nähtävissä monissa protestanttisissa tunnustuksellisissa ja tunnustuksettomissa kirkoissa. Osittain tämä johtuu historiallisesta yhteydestä. Esimerkiksi helluntailaisuuden herätyskristillisyys pyhityspainotuksineen ja karismaattisuus nousevat pitkälti metodistiselta pohjalta. Pelastusarmeijan rakenne ja sosiaalinen työ puolestaan tulevat lähes suoraan metodismista.

Samaan aikaan moni nykyisistä ilmiöistä on vailla varsinaista yhteyttä metodismiin. Nykyaikainen pienryhmätoiminta on tästä hyvä esimerkki. Sen kohdalla kyse on enemmän vanhan asian uudelleen keksimisestä tai löytämisestä kuin suoraan metodistisen esimerkin seuraamisesta.

Tietyllä tapaa uusien evankeliointi- ja jumalanpalvelustapojen etsiminen ja kokeilu perustuvat metodistiseen perintöön. Ainakin jossakin mielessä alkuajan metodismi toimi uutena askeleena reformaatiossa vapauttamalla seurakuntaa kirkkokeskeisyydestä.

Toki maallikkoliikkeitä oli aikaisemminkin, kuten myös joustavasti ajattelevia ja uusia ideoita keksiviä herätysjohtajia. Metodistisen herätyksen perintö kuitenkin teki siitä enemmän hyväksyttävää. Etenkin, kun herätysliike itsenäistyi omaksi kirkkokunnakseen Yhdysvalloissa 1700-luvun lopulla ja oli näin vapaampi luomaan omaa perinnettä.

Nykyään metodismilla on paljon opittavaa nuoremmilta sisaruksiltaan. Pienryhmätoiminta, karismaattisuus ja ulospäinsuuntautuvuus ovat enemmän ja vähemmän kipupisteitämme.

Suurena kysymyksenä on, miten metodistit voisivat löytää jälleen perimänsä ja aidosti kuitenkin uudistua 2000-luvulle. Vastaus ei ole välttämättä palata vanhoihin metodistisiin perinteisiin tai toimintatapoihin, vaan löytää tämän päivän vastaus kysymykseen, mitä metodismi on. Miten voisimme metodisteina tuoda oman ainutlaatuisen panoksemme nykyhetken maailmaan?

Kirjallisuutta

Heitzenrater, Richard P., Wesley and the People Called Methodists, Abingdon Press 1995.

Movafagh, Hilde Marie Ø. (toim.), Nordic Perspectives on Methodism 1: What is methodist identity today?, United Methodist Church/Nordic & Baltic Area 2015.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia/Nya Budbäraren -lehden numerossa 2/17.

Jaa tämä:
Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *