Tämän päivän metodistikirkko on suuren haasteen edessä. Suomessakin vaikuttava Yhdistynyt Metodistikirkko (United Methodist Church) on noin 13 miljoonaa jäsentä kattava maailmanlaajuinen kirkkokunta. Aivan viime vuosiin saakka kirkon painopiste on ollut Yhdysvalloissa, jossa myös kirkon korkein päättävä elin, joka neljäs vuosi järjestettävä yleiskonferenssi, on kokoontunut. Kirkon opin ja organisaation määrittävä kirkkojärjestys, Book of Discipline, on sekin ollut hyvin yhdysvaltalaisesta näkökulmasta laadittu.
Painotus on ollut oikeutettua, sillä suurin osa jäsenistä on asunut Yhdysvalloissa. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana tilanne on kuitenkin nopeasti muuttunut. Yhdysvalloissa kirkon jäsenmäärä laskee, kun taas erityisesti Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa se nousee. Maantieteellinen painopiste siirtyy.
Pikku hiljaa tilanteeseen on havahduttu ja ryhdytty toimenpiteisiin. Suunnitteilla on jo maantieteellisesti neutraali kirkkojärjestys, ja yleiskonferenssin siirtoakin on jo kaavailtu Yhdysvaltain ulkopuolelle.
Suurin haaste prosessissa on kuitenkin se, miten metodistit onnistuvat luomaan aidosti maailmanlaajuisen kirkkokunnan. Vahvuutena tässä, ehkä ainutlaatuisessakin työssä, on kirkkoa määrittelevä konnektionalismi, liittoajatus, jonka mukaan olemme yhtä kirkkona, emme yksittäisten seurakuntien jäseniä.
Suurimpana vaikeutena on löytää yhteys kirkon ääripäiden välillä. Toisaalla on lännen liberaali siipi ja toisaalla idän konservatiivisiipi, joiden välille todennäköisesti suurin osa mielipiteistä sijoittuu. Ääripäiden vastakkainasettelu voi olla kuitenkin hajottavaa, ja se synnyttääkin todellisen koetuksen juuri konnektionalismille, metodismin yhdelle perusperiaatteelle.
Epäonnistuessaan hanke pahimmillaan johtaa kirkon hajoamiseen. Onnistuessaan se taas voi olla yhtenä uutena askeleena reformaatiossa – askeleena kohti aidosti globaalia kristillisyyttä, yhteyttä uskossa ja evankeliumin työssä.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia/Nya Budbäraren -lehden numerossa 2/17.