Tämän päivän, ensimmäisen adventin, evankeliumiteksti kertoo Jeesuksen paluun odottamattomuudesta. Adventti tarkoittaa tulemista tai saapumista ja se on nimenomaan Jeesuksen paluun odottamisen aika, joka aloittaa kirkkovuoden. Etenkin lapsilla adventin odotusluonne korostuu. Odotetaan, että saadaan avata adventikalenterin luukkuja ja tietenkin odotetaan, että tulisi vihdoin jouluaatto ja lahjojen jako. Tällaiseen odotukseen liittyy samankaltainen ominaisuus kuin matkoihinkin: kerran jos toisenkin voi kuulua kysymys ”joko nyt?”. Tällainen innokas odottaminen, mutta samaan aikaan myös epätietosuus odotuksen päättymisestä on Jeesuksen paluun odotuksen tunnusmerkki. 

Lutherin suuhun pantu viisaus: ”Jos tietäisin, että huomenna tulee maailmanloppu, istuttaisin omenapuun” summaa tämän odotuksen täydellisellä tavalla. Jeesuksen paluun odottaminen ei ole passiivista odottamista. Se ei ole myöskään tämän hetken unohtamista. Jeesus palaa jonakin päivänä takaisin, mutta se ei ole mikään syy lopettaa elämistä tässä ja nyt, ja vaikka istuttaa se omenapuu. Tähän ajattelutapaan liittyykin seikka, jota ei kovin usein mielestäni huomata.

Jeesuksen paluusta ajatellaan, että se tarkoittaa jonkinlaista maailmanloppua. Koko maailma tuhotaan, ihmiset tuomitaan ja Jumala luo kaiken uudelleen. Tällainen ajatus lopusta aiheuttaa sen, että saatamme ajatella huomaamattammekin, että sillä, mitä meillä on nyt, mitä teemme nyt, ei ole lopulta mitään merkitystä. Se kuitenkin tulee tuhoutumaan. Erityisen hyvin tämä asenne näkyy joillakin heidän suhtautumisessaan luonnonsuojeluun ja puheisiin ilmastonmuutoksesta. He eivät pidä tarpeellisena suojelutoimia tai pyrkimyksiä viivästyttää ilmastonmuutosta. Mitä hyötyä siitä olisi, kun kaikki kuitenkin palaa poroksi?

Emme kuitenkaan tiedä, kuinka kauan odotuksemme vielä kestää. On kulunut jo kaksituhatta vuotta. Entä jos menee vielä toiset kaksituhatta vuotta, ennen kuin Jeesus palaa? Olemmekin hölmöyksissämme tuhonneet toimillamme maapalloa ja aiheuttaneet itsellemme ja luonnolle korjaamatonta tuhoa. Toisaalta emme ajattele niinkään, että ihmiselämä on arvoton, koska jokainen kuolee jossakin vaiheessa. Jopa parantumattomasti sairaita tai hyvin vanhoja ihmisiä hoidetaan parhaan lääketieteellisen tiedon pohjalta, koska pidämme elämää niin arvokkaana, että on voitto jo saada sitä pidennettyä edes hiukan. Miksi emme siis suhtautuisi koko maailmaan samalla tavoin?

Toisaalta, en pidä tekojamme tässä ajassa turhana. Uudessa testamentissa meitä kerta toisen jälkeen kehotetaan tekemään hyvää. Meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäisiämme ja pyrkimään vaikuttamaan hyvää ympäristössämme. Aivan kuten tämänpäiväisessä toisessa lukukappaleessa. Tällainen toiminta ei selkeästikään ollut esimerkiksi Paavalin mielestä turhaa. Eikä kyse ollut siitä, että näin tehdyt hyvät teot olisivat olleet jonkinlaisia salakavalia houkuttelukeinoja, niin että ihmiset kiinnostuisivat kristinuskosta ja alkaisivat uskoa Jeesukseen. Joskushan meillä on sellaisia taka-ajatuksia, että jos jaamme ruoka-apua, niin ihmiset samalla kuulevat evankeliumin. Toki kumpikin on tärkeä, mutta hyvän tekemistä ja ystävällisyyttä, lähimmäisenrakkautta ei saisi käyttää mainoskikkana evankeliumista. 

Luterilaisessa kirkkovuodessa ensimmäisenä adventtina luetaan, miten Jeesus ratsasti pääsiäisen edellä Jerusalemiin. Siinä on vähän samaa kuin tässä mitä olen puhunut. Jeesuksen opetuslapsilla ja suurella yleisöllä oli omat odotuksensa Jeesuksesta. Että Jeesus on Jumalan lähettämä vapauttaja, joka ajaa roomalaiset ulos ja tuo itsenäisyyden Israelille. Että Jeesus on Jumalan lähettämä profeetta, joka palauttaa Israelin kunnian päivät. Vain viikko myöhemmin nämä odotukset olivat murskautuneet. Jeesus oli otettu kiinni ja tuomittu rikollisena. Hänet oli teloitettu kaikkein häpeällisimmällä tavalla. Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen opetuslapset keskustelevatkin keskenään siitä pettymyksestä, minkä he olivat kohdanneet, kun Jeesus ei täyttänytkään heidän odotuksiaan. 

He olivat sitä mieltä, että koko touhu oli ollut aivan turhaa, koska kävi näin. Kaikki Jeesuksen ihmeteot ja opetukset olivat ihan turhia. Opetuslasten käyttämä aika Jeesuksen seuraamiseen oli sekin ollut turhaa. Olisi ollut järkevämpää jäädä Galileaan kalastamaan. Mutta tiedämme, että pääsiäissunnuntai muutti kaiken. Nuo ihmisten odotukset eivät vieläkään toteutuneet, eikä Jeesuksen kuolema ristilläkään muuttunut yhtään vähemmän häpeälliseksi. Mutta Jeesus nousi kuolleista ja siitä alkoi jotakin ihan uutta. Jumalan uusi luomistyö sai alkunsa tuossa hetkessä. Ja sitä työtä ensimmäiset opetuslapset lähtivät viemään eteenpäin. He rakensivat sen päälle, minkä Jeesus oli aloittanut. 

Ehkä Jeesuksen paluussa tapahtuu jotakin saman tapaista. Kaikki se hyvä, mitä olemme täällä saaneet aikaan saa jatkoa Jumalan valtakunnassa, kun Jeesus palaa takaisin. Samalla kaikki aikaisemmin tehty ja tapahtunut saa merkityksensä. Aivan kuten kun Jeesus eräässä kohdassa puhui siitä, miten pieninkin hyvä teko, lasillinen vettä janoiselle, huomioidaan. 

Adventin aika ei ole kuitenkaan pelkästään lopunajallista Jeesuksen paluun odottamista. Se muistuttaa meitä myös evankeliumin ytimestä. Ja siitä Vanhan testamentin lukukappaleemme tänään puhui. Jesajan kirjassa kuvataan tulevaa ihmeellistä aikaa, jolloin kaikki maailman kansat seuraavat Jumalaa. Kyse ei selvästikään ole mistään tavallisesta herätyksestä, vaan jostakin suuremmasta. Tuon ajan ihmeellisyyttä korostaa se, että sotaa ja siihen liittyviä kärsimyksiä ei enää ole. Ei ole enää edes armeijoita. Jesaja kuulostaa suorastaan joltakin pasifistihipiltä, joka tökkää kukan sotilaan aseen piippuun. 

Kyse ei kuitenkaan ole mistään utopiasta tai kuvittelusta, vaan siitä, miksi Jumala alunperin lähetti Poikansa maailmaan. Johannes 3:16 sanoo, että Jeesus tuli maailmaan pelastamaan meidät. Me usein ajattelemme, että hän tuli pelastamaan meidät helvetiltä, mutta tosiasiassa hän tuli pelastamaan meidät synniltä. Kaikelta pahalta, mikä tässä maailmassa vaikuttaa ja estää meitä tekemästä pelkästään hyvää. Jumalan päämäärä on maailma, joka on oikeudenmukainen, jossa jokaisella on hyvä olla. Kukaan ei kärsi. Ei ole kuolemaa, sairautta, kipua tai surua. Ei pelkoa tai ahdistusta. Tätä maailmaa me odotamme. Ja se on myös se toivo, joka rohkaisee meitä istuttamaan tänään omenapuun, vaikka tietäisimme, että huomenna tulee maailmanloppu. Koska nimestään huolimatta se ei ole mitään pahaa, vaan jonkin uuden ja ihmeellisen alku.