Olen vuosien varrella kuullut aina välillä jonkun sanovan, että hän ei halua tulla uskoon, koska sitten pitäisi jättää kaikki hauska ja iloa tuottava elämästä. Olen myös törmännyt uskovan stereotypiaan, jonka mukaan oikea uskova on vakava, ehkä vähän surumielinen. Sellainen synkkä körtti, joka haikailee vain kuolemaa.
Tämän päivän lukukappale Kolossalaiskirjeestä tuntuu vahvistavan tällaista näkökulmaa. Kehottaahan Paavali jakeessa 2 suoraan, että ”ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä”. Kehotus tuntuu viittaavan juuri siihen, että meidän pitäisi hylätä kaikki maailmallinen, tavallinen, ja ehkä jopa eristäytyä tavallisesta maailmanmenosta uskomme tähden. Tavoitteena tulisi olla vain tulevan taivaan odotus. Mutta onko tämä se, mitä Paavali tarkoittaa kehotuksellaan?
Kol 3:1–11
Avain Paavalin ajatuksen ymmärtämiseen on heti jakeessa yksi: ”teidät on yhdessä Kristuksen kanssa herätetty kuolleista”. Lukiessamme tätä kohtaa, hyppäämme nopeasti tämän lausunnon yli varsinaisiin kehotuksiin. Ehkä ajattelemme, että Paavali puhuu tässä vertauskuvallisesti, koska eihän vielä mitään ylösnousemusta ole tapahtunut. Elämme vielä tässä maailmassa. Jeesus ei ole palannut. Ja tavallaan se onkin totta, mutta sitten taas ei.
Paavali puhuu tässä siitä, mitä meissä on tapahtunut, kun olemme tulleet uskoon. Kaikkien ylösnousemus perustuu Jeesuksen ylösnousemukseen, ja siksi hän voi sanoa, että meidät on jo herätetty Jeesuksen kanssa kuolleista. Me elämme jo nyt Jumalan valtakunnassa. Ja juuri tähän Paavalin kehotukset liittyvät. Meissä on tapahtunut muutos, joka vaatii meitä muuttamaan ajattelutapaamme. Kun aikaisemmin elimme ”maallisten” periaatteiden mukaan, nyt meidän tulisi elää ”taivaallisten” periaatteiden mukaan.
Paavali ei siis kehota meitä tässä haikailemaan vain taivasta ja erottautumaan muista ihmisistä ja luopumaan elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä. Päinvastoin hän antaa meille ohjeita, miten meidän tulisi elää maailmassa Jumalan valtakunnan kansalaisina. Ja se kansalaisuus ei ole ilotonta tai elämänvastaista. Ennemminkin voisi kuvitella, että Jumalan valtakunnan kansalaisuus nimenomaan on iloa ja elämänmyönteistä. Se on Jumalan kauniin ja hyvän luomakunnan ihastelua. Se on Jumalan hyvien lahjojen nauttimista.
Tämän puolesta puhuu se, mitä Paavali kirjoittaa edellisessä luvussa. Siellä Paavali sanoo, että ”kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä”. Juutalaiselle Paavalille tämä on radikaali lausunto, sillä juutalaisen uskon ytimessä ovat ruokasäädökset ja erityisesti sapatin viettäminen. Paavali sanoo suoraan, että tämänkaltaisten sääntöjen noudattaminen on ”omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista”, ja että ne kyllä ”näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä”. Aika rankkaa puhetta.
Paavalikin kyllä antaa ohjeita asioista, joista tulisi luopua. Kolmannen luvun jakeessa 5 hän kehottaa hautaamaan siveettömyyden, saastaisuuden, intohimot, pahat halut ja ahneuden. Näitä, tai ainakin ahneutta, hän kutsuu vielä epäjumalanpalvelukseksi. Nämä voisi tiivistää sanalla hillittömyys ja itsekkyys. Ne puhuvat rajoittamattomasta nautinnonhalusta, jossa ei välitetä toisista, vaan alistetaan heitä oman hyödyn kustannuksella. Ja sellainen onkin epäjumalanpalvelusta, sillä siinä palvotaan omaa itseä.
Edelleen jakeissa 8 ja 9 Paavali kehottaa luopumaan vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista, siivottomista puheista ja valehtelusta. Tämä lista on konkreettisempi ja täydentää edellistä. Näissä korostuu vihamielisyys ja jopa väkivaltaisuus toisia kohtaan. Se kaikkea sellaista, mikä on vastoin Jeesuksen opetusta. Hänhän kehotti rakastamaan lähimmäisiä, jopa vihamiehiään. Hän totesi, että se rakastaminen on käskyistä suurin. Rakastaminen toivoo kaikille hyvää ja pyrkii myös toteuttamaan sitä. Rakkaus auttaa meitä myös antamaan omastamme toisille.
Tätä kehotusta Paavali myös korostaa perustelemalla sitä sanoen: Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen”. Uudistuminen, oppiminen ja kasvaminen kohti hyvyyttä ovat Paavalin kehotuksen ytimessä. Tätä voisi kutsua myös pyhittymiseksi ja siinä tullaan myös varsin metodistiseen käsitykseen pyhityksestä. John Wesley totesi aikanaan, että on olemassa vain sosiaalista tai yhteisöllistä pyhyyttä. Pyhyys näkyy siinä, miten elämme toisten kanssa, ei siinä miten elämänkielteisiä, ilottomia tai sääntöjä noudattavia me olemme.
Paavali jättääkin loppuun varsinaisen pommin. Kun kasvamme Jumalan kaltaisuuteen niin ”silloin ei enää ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa”. Tämän päivän maailmassa vastakkainasettelut, itsekkyys ja rasistinen ajattelu kasvaa. Paavali on siis tässä hyvinkin ajankohtainen edelleen. Valitettavaa on se, että jopa me kristityt olemme mukana näissä ongelmissa. Näemme vihollisina ne, joita meidän pitäisi rakastaa. Saatamme ajatella, että erilaisuuden hyväksyminen on paha asia ja jopa vahingollista maallemme tai yhteisöllemme.
Kuitenkin Paavali toteaa tässä yksinkertaisesti, että Kristukseen uskovina meidän tulisi nähdä asia aivan päinvastaiselta kantilta. Mutta Paavalin maalaama kuva on haastava ja vaikea. Meille ihmisille on luontaista pelätä vierasta ja olla itsekkäitä. Siksi Paavalin kehotus tavoitella sitä mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan puolella, on tärkeä. Se muistuttaa meitä siitä, että Jumalan valtakunta ei toimi niin kuin ehkä luonnostamme toimisimme. Se vaatiikin ajattelutavan muutosta, uudistumista ja oppimista. Ja tietenkin Jumalan armoa.
