Johdatus ekklesiologiaan

Mikä on seurakunta? Mikä tekee seurakunnasta seurakunnan? Miten siihen liitytään? Kuka siihen voi liittyä? Ainakin joitain näistä kysymyksistä pohditaan tässä artikkelissa.

1. Johdanto

1.1. Ekklesiologia = oppi seurakunnasta

Sanasta ekkleesia = kansankokous, seurakunta. Ek = prepositio ulos, kaleoo = verbi kutsua.

Sanaa ei ole koskaan kuitenkaan käytetty merkityksessä uloskutsutut. Sanalla on pitkä historia klassisessa kreikassa ja se tarkoitti kaupungin asukkaiden muodostamaa kansankokousta, joka yleensä pidettiin ulkona aukealla paikalla. Pääosin ekkleesia tarkoittikin klassisessa kreikassa vain näitä poliittisia kokouksia ja vain äärimmäisen harvoin sillä viitattiin jumalanpalveluselämään.

Uuden testamentin käyttöön ekkleesia-sana tulee Septuagintan eli Vanhan testamentin kreikankielisen käännöksen kautta. Siellä heprean seurakuntaa tarkoittavat sanat käännetään ekkleesiaksi ja synagoogeksi. Näistä jälkimmäistä käytetään useimmin kansan kokouksista ja ekkleesia yhdistetään yleensä jumalanpalvelukseen. Joka tapauksessa ekkleesia tarkoittaa siis yhteenkokoontuneita.

Kirkko-sana taas tulee kreikankielisestä sanasta kyriake, joka tarkoittaa Herran omaa.

1.2. Mikä on seurakunta?

Mikä on seurakunta? Miten seurakunta määritellään? Muodostuuko seurakunta paikallisen seurakunnan ylläpitämästä jäsenrekisteristä, kastetuista, tietyssä paikassa kokoontuvista ihmisistä, tietyllä tavalla uskovista vai kenties joistakin muista?

Seurakunnalla on monia ominaisuuksia ja ilmenemismuotoja. Siksi se voi olla vaikea määrittää tarkasti tai kiteyttää vain yhteen lauseeseen. Seuraavassa käymme läpi joitakin näitä ominaisuuksia ja ilmenemismuotoja.

1.2.1. Seurakunta Raamatussa

Luonnollisesti seurakunnan perusteet ja esikuvat löytyvät Raamatusta. Ensimmäisten kristittyjen esikuvana oli Vanha testamentti ja juutalaisuus, kun taas meidän esikuvanamme on enemmänkin Uusi testamentti. Tässä käsittelemme näitä esikuvia. Myöhemmin pohdimme Israelin ja seurakunnan suhdetta.

1.2.1.1. Vanha testamentti

Vanhassa testamentissa seurakunta on yhtä kuin Israel, Jumalan valitsema kansa. Monessa mielessä Vanhan testamentin seurakunta oli kuin keskiaikainen valtiokirkko, jossa hengellinen ja maallinen valta sulautuivat monesti yhteen. Seurakuntaan kuuluminen oli yhteydessä kansaan kuulumisen kanssa. Tässä mallissa yksilön henkilökohtainen usko oli taka-alalla ja yhteisön usko ja jumalanpalvelus korostui.

Israel koki historiansa aikana kolme eri vaihetta, jotka määrittivät sitä seurakuntana. Nämä vaiheet aiheutuivat suuresti olosuhteista, jotka vaikuttivat laajemminkin Israeliin kansana.

Ensimmäinen vaihe oli Israelin varhaishistoria aina kuningas Saulin aikaan saakka. Tuona aikana Israelissa ei ollut temppeliä, pappeja, tietäjiä tai profeettoja, vaan kansan identiteettiä määrittelivät instituution sijaan yhteinen sitoutuminen Israelin keskeiseen historiaan.

Toinen vaihe alkoi kuningas Saulin myötä vuoden 1000 eKr. tienoilla, kun Israelista tuli kuningaskunta, ja se jatkui aina pakkosiirtolaisuuden alkuun vuonna 587 eKr. Tänä aikana Israel sai temppelin, joka keskitti ja vahvisti jumalanpalveluselämää ja pappien osuutta. Kuninkaat johtivat kansaa maallisina hallitsijoina, mutta heillä oli vahva yhteys temppeliin ja papistoon. Tänä aikana toimi myös profeettoja ja Sananlaskujen kirjoittajan kaltaisia viisaita, jotka auttoivat järjestyksenpidossa ja toivat jumalallista johdatusta ongelmiin.

Viimeinen vaihe alkoi pakkosiirtolaisuudesta ja tietyllä tavalla se jatkuu edelleen. Pakkosiirtolaisuuden myötä juutalaiset menettivät kansallisen itsenäisyyden ja yhteys maallisen ja hengellisen vallan välillä katkesi. Juutalaisen väestön levitessä eri puolille maailmaa toisenlaisiin kulttuureihin identiteetin varmistajaksi tuli nojautuminen menneisyyteen. Jeesuksen ja ensimmäisten kristittyjen aikana juutalaisuus olikin muotoutunut jo selkeämmin pelkäksi uskonnoksi kuin mitä se oli esimerkiksi kuningasajalla ollut uskonnollis-poliittinen järjestelmä. Juutalaiset kokoontuivat synagogissa ja muodostivat paikallisia seurakuntia.

1.2.1.2. Uusi testamentti

Kristinusko toi muutoksen tähän. Ensimmäiset kristityt kyllä omaksuivat paljon juutalaisten seurakuntien ulkoisesta järjestämisestä, mutta seurakunta sai uusia merkityksiä. Suurin ero oli henkilökohtaisen uskon korostaminen. Jeesuksessa Jumala on kutsunut ihmisiä kaikista kansoista, eikä seurakuntaan kuulumista voinut enää määritellä syntyperän perusteella.

Uudessa testamentissa seurakuntaa määritellään erilaisten vertauskuvien ja mallien kautta. Seuraavassa joitakin niistä:

1.2.1.2.1. Jumalan kansana

1. Piet. 2:9–10

Uusi testamentti puhuu seurakunnasta Jumalan kansana. Se korostaa kirkon jatkuvuutta Israelin kanssa. Kristillinen kirkko ei ole mikään uusi, vasta perustettu asia, vaan se on osa Jumalan suurta kertomusta. Kirkko jatkaa Aabrahamin saamaa lupausta. Paavali korostaakin useassa kohtaa sitä, että kristityt jakavat Aabrahamin uskon (Room. 4:1–16; Gal. 3:6–18).

Samaan tapaan kuin Jumala valitsi ja kutsui Israelin kansakseen, hän on valinnut ja kutsunut kirkon kansakseen. Seurakunta Jumalan kansana kuvaa myös sitä, että juuri sen kautta Jumala on tuonut valtakuntansa maailmaan. Me emme ole maanpaossa olevia kansalaisia. Fil. 1:27:ssä käytetään kreikankielistä termiä, joka tarkoittaa kansalaistottelevaisuutta. Paavali vetoaa siinä siis juuri Jumalan valtakunnan kansalaisuuteen ja Jumalan valtakunnan lakeihin, joiden mukaan meidän tulee elää.

1.2.1.2.2. Pelastuksen yhteisönä

Matt. 28:18–20

Seurakunnan ydintehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Apostolien tekojen alun mukaan Luukkaan evankeliumi kertoi siitä, mitä Jeesus alkoi tehdä. Seurakunta jatkaa tuota tehtävää Jeesuksen ruumiina.

Lisäksi Jeesuksen opetuksen mukaisesti seurakunta on maailmassa valo ja suola. Molemmat viittaavat seurakunnan julistustehtävään. Valo viittaa valaisemiseen, seurakunnan tulisi olla näyttämässä tietä. Suola viittaa säilyttämiseen, seurakunnan tulisi julistuksensa kautta välittää pelastusta.

1.2.1.2.3. Kristuksen ruumiina

Erityisesti Paavali kuvaa seurakuntaa Kristuksen ruumiina. Se kuvaa sekä seurakunnan yhteyttä ja että sen yhteistä tehtävää, jossa jokainen jäsen on tärkeä ja täydentää muita. Paavalin mukaan yksilöihmisen usko ja kaste yhdistävät hänet Kristuksen ruumiseen. Vastaavanlaisia vertauskuvia löytyy esimerkiksi Johanneksen evankeliumista, jossa Jeesusta verrataan totiseen viinipuuksi, jonka oksia me olemme.

1.2.1.2.4. Palvelevana kansana

Samoin kuin Jumala kutsui Israelin palvelemaan itseään, hän kutsui myös seurakunnan. Seurakunta palvelevana kansana korostaa siis myös jatkuvuutta vanhan ja uuden liiton välillä. Tämä palvelutehtävä tulee hyvin ilmi varhaisen kirkon johtajien nimityksistä. Esimerkiksi Paavali kutsuu itseään ja työtovereitaan termillä doulos (palvelija tai orja) ja heitä kutsuttiin myös termillä diakonos (pöytäpalvelija).

2. Kor. 4:5, Gal. 5:13–14

1.2.1.2.5 Hengen yhteisönä

Oppi seurakunnasta liitetään usein oppiin Pyhästä Hengestä. Se on oikein, koska seurakuntaa ei olisi ilman Pyhää Henkeä. Koko varhaisen kirkon historia Apostolien teoista alkaen korostaa Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa kirkossa.

Pyhän Hengen läsnäolo mahdollistaa kirkon julistustehtävän toteuttamisen ja seurakunnan kasvun.

Pyhän Hengen läsnäolo kirkossa on myös Jumalan uuden ajan saapumisen merkki (vrt. Ap.t. 2, Pietarin puhe), ja se kertoo siitä merkittävästä roolista, mikä seurakunnalla on Jumalan valtakunnan toteuttamiseksi maailmassa.

Lisäksi Uuden testamentin mukaan Pyhä Henki on myös yksilön pelastuksen sinetti.

1.2.2. Näkyvä ja näkymätön, paikallinen ja universaali

Yksi suurimpia seurakunnan sisäisiä jännitteitä on, että se on samaan aikaan sekä organisaatio että organismi. Toisaalta seurakunta järjestäytyy esimerkiksi paikallisseurakunniksi, mutta se on myös Pyhän Hengen yhteenliittämä yhteisö, joka elää. Siksi seurakuntaa kutsutaankin usein Kristuksen ruumiiksi.

Samaa jännitettä kuvaa sekin, että seurakunta on sekä muuttuva että muuttumaton. Maailmassa ei koskaan ole ollut kuin yksi seurakunta, koska sillä on yksi Herra. Tuo seurakunta on rakennettu yhteiselle, muuttumattomalle perustalle. Samaan aikaan seurakunta on eri aikoina ja eri kulttuureissa saanut hyvinkin erilaisia ilmenemismuotoja, niin että lopputulos on voinut vaikuttaa jopa ristiriitaiselta. Tätä havainnollistaa hyvin se, että Uusi testamentti ei ala opetuksella seurakunnasta ja sen perustamisesta, vaan ensin on kertomus, jonka pohjalta myöhemmin tehdään oppi.

Seurakunnan näkyvä ja näkymätön puoli eivät ole keskenään ristiriidassa vaan ne ovat sidoksissa toisiinsa. Seurakunnan näkymätön puoli on ikään kuin ruumiin luusto, sisäelimet, lihakset ja verisuonet. Se on jotakin käsin koskettamatonta ja hahmotonta Hengen liikettä, joka yhdistää seurakunnan yhdeksi ja tekee yksilöistä seurakunnan. (Ef. 4:11–16)

Näkyvä seurakunta on Pyhän Hengen näkymättömän työn näkyvä seuraus. Näkymätön seurakunta saa käytännöllisen ja konkreettisen muodon. Eroa voisi siis verrata Jaakobin kirjeen puheeseen uskon ja tekojen yhteydestä: aito usko ei voi olla vaikuttamatta tekoja. Samoin Pyhän Hengen eläväksi tekemä seurakunta toteuttaa sille annettua tehtävää maailmassa ja näin Jumalan valtakunta saa näkyvän muodon.

Näkyvän ja näkymättömän eroa kuvaa sekin, että seurakunta on samaan aikaan jumalallinen ja inhimillinen sekä pyhä ja syntinen. Seurakunnassa Jumalan ja ihmisten toiminta yhdistyy. Seurakunnan jumalallinen puoli on siinä, että se on syntynyt ja jatkaa olemassaoloaan Jumalan vaikutuksesta. Inhimillinen puoli taas on ihmisten vaikutusta seurakunnassa niin hyvässä kuin pahassa. Käytämme seurakunnassa lahjojamme ja kykyjämme, mutta teemme myös virheitä. Erilaiset seurakuntien hajoamiset ovat hyvä esimerkki inhimillisen puolen negatiivisesta osasta.

Seurakunta Jumalan kansana ja valtakuntana on tietenkin pyhä. (1. Kor. 1:1–2) Seurakunnan pyhyys on Jumalan pyhyyttä, eikä se siis tarkoita, että seurakunta olisi täydellinen. Siksi seurakunta onkin samaan aikaan myös syntinen, koska se kuitenkin koostuu tavallisista ihmisistä. Juuri Korintin seurakunta on tästä hyvä esimerkki. Paavali kutsuu sitä Jumalan seurakunnaksi ja sen jäseniä pyhiksi, mutta silti siellä syyllistyyttiin Paavalin mukaan sellaisiinkin synteihin, joita jopa korinttilaiset kauhistuivat. Erikoista, koska korinttilaiset olivat tunnettuja tuohon aikaan pahamaineisuudestaan.

Seurakunta on myös sosiologinen ja historiallinen, mutta myös hengellinen kokonaisuus. Tätä tarkoittaa se, kun Raamatussa sanotaan, että olemme maailmassa, mutta emme maailmasta. Huolimatta seurakunnan alkuperästä ja sen olemuksesta, seurakuntaa voidaan ja sitä saa tutkia ja arvostella, kuten mitä tahansa historiallista ja yhteiskunnallista ilmiötä.

Seurakunnalla on historia, joillakin pidempi kuin toisilla. Jokaisella seurakunnalla on myös oma kulttuurinsa. Kumpaankin vaikuttaa moni muukin asia kuin vain Pyhä Henki ja seurakunnan hengellisyys. Yhteiskunnan tila ja kysymykset vaikuttavat seurakuntaan, kuten koko maailman tila. Yhtenä esimerkkinä se, miten saman maan sisällä olevat kirkot voivat valita erilaisia suhtautumistapoja eettisiin kysymyksiin reaktiona toisen kirkon suhtautumiseen. Esimerkiksi Suomessa vapaat suunnat yleensä konservatiivisia vastareaktiona maallistuneelle luterilaiselle kirkolle, kun taas Italiassa vapaat suunnat ovat liberalisoituneet vastareaktiona konservatiiviselle katoliselle kirkolle.

Koska seurakuntakin on alisteinen historialliselle, sosiologiselle ja teologiselle arvostelulle, se voi käyttää sitä hyväkseen. Seurakuntana voimme oppia historian virheistä ja hyötyä yhteiskunnallisista ja teologisista tutkimuksista.

Seurakunnan paikallinen ja universaali puoli kuvaa hyvin seurakunnan laajuutta ja yhteyttä. Seurakunta ei ole vain tässä ja nyt sekä siinä ja siinä paikassa, vaan seurakunta on kaikkina aikoina kaikkialla. Seurakunnan universaalisuus kuvaa myös sitä tosiasiaa, että seurakunta ei ole jokin paikka tai tilaisuus, ei edes se, mitä teemme yhdessä, vaan seurakunta olemme me, jotka uskomme Jeesukseen.

Universaali seurakunta tarkoittaa sitä, että on olemassa vain yksi seurakunta. Universaali seurakunta ylittää ajan ja kirkkokuntien rajat. (Ef. 4:3–6) Jokainen uskova on osa seurakuntaa eli Kristuksen ruumista. Tämä tarkoittaa sitä, että seurakunta voi sisältää sellaisiakin henkilöitä, joiden emme uskoisi siihen kuuluvan. Samalla se muistuttaa meitä siitä, että muiden seurakuntien ja kirkkokuntien uskovat ovat yhtä lailla Kristuksen ruumiin jäseniä. Emme siis saisi riidellä heidän kanssaan tai väheksyä heitä, koska meillä on sama Herra. (1 Kor. 3:1–9) Seurakunnan universaalisuus kertoo myös siitä, että meidän tulisi pyrkiä seurakuntatyössä mahdollisimman laajaan perspektiiviin. Emme ole rakentamassa vain omaa seurakuntaamme, vaan koko Kristuksen ruumista.

Kaiken aikaa seurakunta on myös paikallinen. Metodistikirkon kirkkojärjestyksen mukaan kirkolla on universaali tehtävä, mikä toteutuu paikallisesti: Kirkon tehtävä on muuttaa maailmaa tekemällä opetuslapsia Jeesukselle Kristukselle. Paikalliset seurakunnat ovat opetuslapseksi tekemisen tärkein paikka. (BoD §120) Seurakuntaa ei siis ole tarkoitettu vain universaaliksi, yleiseksi aatteeksi, vaan sillä tulee aina olla paikallinen ja konkreettinen ilmentymä.

Paikallinen seurakunta luo tilan uskovien rakennukseksi ja se mahdollistaa heidän toimintansa. (Ap.t. 2:32–47) Siksi on tärkeää, että jokainen uskova löytää oman paikkansa jostakin paikallisseurakunnasta. Tarvitsemme yhteyttä toisiin uskoviin. Nykyisin toisinaan ilmenevä ajatus siitä, että koska seurakunta on universaali, me emme tarvitse paikallisseurakuntia on väärä ja jopa tuhoisa.

1.2.3. Seurakunnan tuntomerkit: yksi, pyhä, katolinen, apostolinen

Yksi tapa määritellä seurakuntaa ja kirkkoa on keskittyä neljään tuntomerkkiin, jotka ovat kristilliselle seurakunnalle luonteenomaisia ja jotka mainitaan uskontunnustuksissa. Nämä neljä merkkiä – yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen – ovat olleet tärkeitä aiheita ekklesiologiassa jo 300-luvulta alkaen.

1.2.3.1. Yksi

Joh. 17:20–23: onko Jeesuksen rukous toteutunut?

Kirkkojen Maailmanneuvosto määrittelee itsensä näin: ”Niiden kirkkojen yhteys, jotka tunnustavat Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi”. Yhteyden perustaksi asetetaan siis tietynlainen usko (Jumala ja Vapahtaja) yhteen tiettyyn Herraan (Jeesukseen Kristukseen). Tämä mahdollistaa hyvinkin erilaisten kirkkojen olemassaolon. Vaikka on olemassa lukuisia eri kirkkokuntia – anglikaaninen, baptistinen, luterilainen, metodistinen, ortodoksinen, roomalaiskatolinen ja niin edelleen – ne muodostavat yhden kirkon. Tavallaan tämä ykseys moninaisuudessa kuvaa hyvin edellä käsiteltyjä aiheita seurakunnasta näkyvänä ja näkymättömänä sekä paikallisena ja universaalina. Yksi, universaali kirkko, saa näkyvän muotonsa erilaisina instituutioina ja yhteisöinä.

Kristillisten kirkkojen moninaisuus on tietenkin herättänyt paljon pohdintaa siitä, mitä kirkon ykseys tarkoittaa. Tätä kysymystä on koitettu ratkaista eri tavoin. Yksi, ehkä vaarallisin on ajatus siitä, että vain yksi kirkko on oikea ja muut ovat joko kokonaan vääriä tai ainakin jollain lailla vähemmän kirkkoja. Esimerkiksi roomalaiskatolisessa kirkossa opetettiin näin Vatikaanin toiseen konsiiliin saakka, jonka jälkeen he ovat lieventäneet kantojaan. Myös protestanttisilla kirkoilla, etenkin pienemmillä, on ollut tätä ajatusta.

Toinen ajatus on, että Jumala tulee poistamaan kirkon hajaannuksen viimeisenä päivänä. Tähän liittyy myös näkemys näkyvän ja näkymättömän kirkon eroista. Näkymätön Kristuksen ruumis on yhtenäinen ja se on tavallaan kirkon ihanne, jonka ihmisten syntisyys ja vajavaisuus on rikkonut, mikä ilmenee näkyvän kirkon hajaannuksena.

Kolmas, ehkä yleisin ajatus on nähdä kirkko sen historiallisen kehityksen kautta. Näkemyksen kehitti Nikolaus Ludwig von Zinzendorf 1700-luvulla ja siinä kirkkoa verrataan puuhun, jonka oksat nähdään eri kirkoiksi.

Ekumeenisessa liikkeessä taas painotetaan Ignatios Antiokialaisen ajatusta ”missä Kristus on, siellä on myös kirkko”. Sen mukaan kirkon yhteys olisi siis nimenomaan Jeesuksessa eikä missään historiallisissa tai kulttuurillisissa tekijöissä. Näin ykseys tulisi siis nähdä teologisesti eikä sosiologisesti tai organisatorisesti.

Esimerkiksi tunnettu saksalainen teologi Hans Küng painottaa tätä tutkielmassaan Die Kirche (Kirkko, 1967): ”Kirkon ykseys on hengellinen asia. – – Yksi ja sama Jumala kokoaa yhteen hajaantuneet kaikista paikoista ja ajoista ja tekee heistä yhden Jumalan kansan. Yksi ja sama Kristus sanallaan ja Hengellään yhdistää kaikki samalla Kristuksen ruumiin yhteyden siteellä. – – Kirkko on yksi, ja siksi sen on sitä myös oltava.”

Küngin mukaan kirkon ykseys perustuu siis Kristuksen pelastustyöhön. Se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että kirkko mukautuu paikallisiin olosuteisiin, joista aiheutuu paikallisten kirkkojen muodostumen. Küng jatkaakin: ”Kirkon ykseys edellyttää monia kirkkkoja. Eri kirkkojen ei tarvitse kieltää juuriaan tai omaa erityistilannettaan. Niiden kieli, historia, tavat ja traditiot, niiden elämän- ja ajattelutapa, niiden yksilöllinen rakenne ovat perustavanluontoisesti erilaisia, eikä kukaan voi sitä kieltää. Sama ei sovi kaikille, kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa.”

Hyvä esimerkki tästä on Apostolien kuvaus varhaisen kristillisyyden kehittymisestä. Ensimmäinen seurakunta Jerusalemissa koostui yksinomaan juutalaisista, he luopuivat omaisuudestaan ja järjestäytyivät apostolien ympärille. Antiokiassa seurakunnassa oli myös merkittävä pakanauskovien osuus ja seurakuntaa johtivat profeetat ja opettajat. Vielä myöhemmin, kun Paavali teki lähetysmatkojaan, hän järjesti perustamiaan seurakuntia ja asetti niihin vanhimmat. Vain muutaman vuosikymmenen aikana seurakunnat eri puolilla Välimeren aluetta kehittyivät paikallisten olojen ja vaatimusten muovaamana erilaisiksi eikä sitä koettu kirkon ykseyden uhaksi. Päinvastoin apostolien kokous Jerusalemissa (Ap.t. 15) kuvaa sitä, että erilaiset olosuhteet ja niiden tuomat vaatimukset ymmärrettiin ja siksi sallittiin vaihtelua.

Toinen kirkon ykseyttä kuvaava asia on erilaiset herätykset ja uudistusliikkeet, jotka voivat ylittää kirkkokuntien rajat. Yksi tällainen on evankelikaalisuus. Se ei ole leimautunut mihinkään erityiseen kirkko-oppiin ja siksi se on omaksuttu laajasti kristikunnan sisällä niin protestanttisissa kirkoissa kuin katolisuudessakin. Evankelikalisuuden tai karismaattisen liikkeen omaksuminen ei ole herättänyt ajatusta vaikkapa roomalaiskatolisuuden hylkäämistä. Kirkkojen ykseyttä ei siis tulkita tässä sitoutumisena johonkin tiettyyn kirkolliseen organisaatiomalliin, vaan sitoutumisena yhteiseen evankeliumiin.

Samaa selittää myös jo mainittu Ef. 4:5. Tässä yleensä keskitytään mainintaan yhdestä kasteesta, jolla perustellaan sitten uudestikastamisen vääryyttä. Puuttumatta nyt uudestikastamisen oikeutukseen, Paavali ei tässä kuitenkaan ota kantaa siihen, koska hänen aikanaan se ei ollut kysymys. Sen sijaan jae 5 korostaa kirkon ykseyttä: meillä totisesti on vain yksi Herra, johon uskomme; yksi usko Jeesukseen Jumalana ja Vapahtajana; yksi kaste, joka yhdistää meidät Kristuksen ruumiiksi. Paavalin ajatus siis on, että kasteiden lukumäärästä huolimatta kristillinen kaste on yksi ja sellaisena se yhdistää meitä.

1.2.3.2. Pyhä

Ehkä vaikeimpia asioita ymmärtää on, että uskovina olemme pyhiä. Tämä johtuu siitä, että näemme todellisuuden ympärillämme kaiken aikaa ja useimmiten huomaamme, että uskovat ovat yhtä lailla vajavaisia ihmisiä, kuin kaikki muutkin. Tämä sama ristiriita on myös kirkossa, joka myös on pyhä. Tiedämme lukuisia esimerkkejä historiasta ja nykypäivästäkin siitä, miten kirkko on saanut aikaan jotakin pahaa. Tämä korostuu, kun katsomme erityisesti vanhoja kirkkoja, joissa on käytössä lapsikaste. Hyvänä esimerkkinä luterilainen kirkko, jonka jäsenistä suurin osa tuntuu olevan aivan pihalla kristillisestä uskosta. Toisaalta sama koskee omaa kirkkoammekin.

Tämän ristiriidan ympärille muodostui aikanaan niin kutsuttu donatolaiskiista, jossa pohdittiin vainon vuoksi uskostaan luopuneiden pappien auktoriteettia kirkollisten toimitusten suhteen. Samoin nykyaikanakin on monia, erityisesti pienempiä liikkeitä – joku voisi kutsua lahkoiksi – jotka korostavat käytännön pyhyyttä – tietenkin niin, että liike tai sen johtaja itse määrittää, mitä se on – ja erottavat joukoistaan kaikki, jotka eivät siihen kykene.

Uusi testamentti tuntuu edustavat toisenlaista, armollisempaa näkemystä. Aiemmin mainittiinkin jo Korintin seurakunta, jonka jäseniä Paavali kutsuu estottomasti pyhiksi ja pitää heitä Kristukseen uskovina, vaikka seurakunnassa esiintyi räikeää syntiä, hajaannusta ja Pyhän Hengen lahjojen vääräinkäyttöä.

Tätä ristiriitaa on yritetty ratkaista monin tavoin. Yksi ehdotus on, että kirkon pyhyys olisi jollakin lailla irrallaan sen jäsenten pyhyydestä. Tämä kuitenkin edellyttäisi jonkinlaista aineetonta kirkkoa, jolla ei olisi todellista yhteyttä ihmisiin. Toinen ehdotus katsoo asiaa eskatologisesta näkökulmasta. Sen mukaan kirkko on nykyisin niin pyhä tai syntinen kuin sen jäsenet, mutta Jumala tulee lopulta puhdistamaan sen viimeisenä päivän. Kirkon pyhyys toteutuisi siis vasta iankaikkisuudessa.

Asiaan tuo helpotusta, kun tarkastelemme pyhä-sanan merkitystä. Arkikielessä se liittyy moraalisuuteen ja puhtauteen, joita on vaikea liittää langenneiden ihmisten toimintaan. Sen sijaan heprean termi kadad, joka on myös Uuden testamentin pyhyyskäsityksen taustalla, tarkoittaa irti leikattua ja erotettua. Siihen sisältyy ajatus omistautumisesta. Pyhä on jotakin, joka on erotettu Jumalan palvelemiseen tai on omistautunut sille.

Vanhassa testamentissa pyhyys on laajempi käsite sisältäen sekä ihmiset että asiat. Uudessa testamentissa se keskittyy lähes yksinomaan ihmisiin: he ovat pyhiä, koska ovat omistautuneet Jumalalle, ja he erottautuvat maailmasta, koska Jumala on kutsunut heidät.

Ef. 1:3–5 Kun puhutaan kirkon pyhyydestä puhutaankin enimmäkseen hänen pyhyydestään, joka on kutsunut kirkon ja sen jäsenet. Tässä mielessä termi pyhä on siis enemmän teologinen kuin moraalinen. Se puhuu kirkon ja sen jäsenten saamasta tehtävästä sekä siitä, että kirkko on Jumalan kirkko. Se myös samalla vakuutus siitä, että eräänä päivänä kirkko on osallinen Jumalan elämästä ja kunniasta. Katolisen kirkon katekismus kuvaa tätä näin:

””Kristus oli ”pyhä, viaton ja tahraton” eikä synnistä mitään tiennyt, vaan tuli ainoastaan sovittamaan kansansa synnit, kun taas kirkko sulkee syntisiä omaan helmaansa, on samalla kertaa pyhä ja aina puhdistusta tarvitseva ja kulkee jatkuvasti katumuksen ja uudistumisen tietä.” Kirkon jokaisen jäsenen, myös sen virassa olevien, täytyy tunnustaa olevansa syntisiä. Jokaisessa kasvaa evankeliumin hyvän kylvön ohessa aikojen loppuun asti synnin rikkaruoho. Kirkko sulkee piiriinsä syntisiä, jotka ovat vastaanottaneet pelastuksen Kristukselta, mutta ovat vielä matkalla kohti pyhitystä.”

Kirkon pyhyys perustuu siis Jeesuksen persoonaan. Pyhyyttä etsivät pääsevät kirkkon yhteyteen, josta alkaa muutoksen, katumuksen ja uudistumisen matka. Tämä prosessi jatkuu.

1.2.3.3. Katolinen

Saatamme välillä vierastaa ajatusta kirkosta, myös omasta seurakunnastamme, katolisena, koska yhdistämme termin normaalisti roomalaiskatolisuuteen. Katolisuus ei ole kuitenkaan vain roomalaiskatolisten yksinoikeutta, kuten ei ortodoksisuuskaan, siis oikeaoppisuus, ole vain ortodoksien omaisuutta. Jotkin protestanttiset kirkot käyttävätkin mielummin katolinen-sanan käännöstä, yleinen tai yhteinen.

Termi katolinen tulee kreikan kokonaisuutta tarkoittavasta sanasta, josta tulee latinan sana catholicus, joka tarkoittaa universaalia ja yleistä. Esimerkiksi joitakin Uuden testamentin kirjeitä (esimerkiksi Jaakobin ja Johanneksen kirjeet) kutsutaan katolisiksi kirjeiksi, koska ne on osoitettu kaikille kristityille toisin kuin esimerkiksi Paavalin kirjeet, jotka on kirjoitettu yksittäisen seurakunnan tarpeisiin.

Uudesta testamentista ei vielä löydy termiä katolinen. Sen sijaan seurakuntaan viitataan vain sanalla ekkleesia. Uudesta testamentistakin on kuitenkin nähtävissä, että seurakunnilla oli yhteys ja paikalliset seurakunnat olivat osa suurempaa kokonaisuutta. Tätä kokonaisuutta ryhdyttiin myöhemmin kuvaamaan sanalla katolinen.

Ensimmäistä kertaa termiä katolinen kirkko käytti Ignatios Antiokialainen noin vuonna 110: ”Missä Jeesus Kristus on, siellä on katolinen kirkko”. Ignatioksen jälkeen termiä käytettiin kuvaamaan yleisen kirkon olemassaoloa paikallisten seurakuntien ohella.

Keisari Konstantinuksen kääntymisen jälkeen termin merkitys muuttui radikaalisti. 300-luvun loppuun mennessä se alkoi merkitä keisarillista kirkkoa, jolla tarkoitettiin Rooman ainoaa laillista uskontoa, jonka ulkopuolella olivat muut uskonnot, mutta myös vallitsevasta suuntauksesta poikkeavat kristilliset suuntaukset.

Samaan aikaan kristinuskon leviäminen auttoi terminkin kehittymisessä. Se alkoi merkitä koko maailman käsittävää. Ensimmäisinä vuosisatoina termi katolinen kävi läpi kolme erityistä vaihetta. Aluksi se merkitsi yleistä ja kaiken käsittävää kirkkoa, joka on paikallisten seurakuntien taustalla ja sitoo ne yhteen. Se on lähinnä kuvaileva termi ja kertoo siitä, että paikallinen seurakunta on yleisen kirkon edustaja.

Seuraavaksi se merkitsi teologiassaan oikeaoppista kirkkoa, joka sysäsi ulkopuolelle eriävät näkemykset ja piti niitä harhaoppisina. Lopuksi se alkoi merkitä koko maailmaan ulottuvaa, ja se sai siis maantieteellisen sävyn, mikä kuvasi hyvin kristinuskon saamaa suosiota.

400-luvulla Kyrillos Jerusalemilainen opetti termistä katolinen seuraavasti: ”Kirkkoa siis nimitetään ”katoliseksi” koska se on levittäytynyt koko asuttuun maailmaan (oikumene) koko sen leveydeltä ja koska se opettaa kokonaisuudessaan (katholikos) ja jättämättä mitään pois kaikki ne opit, joita ihmiset tarvitsevat ja jotka liittyvät näkyviin tai näkymättömiin asioihin sekä taivaassa että maan päällä. Sitä kutsutaan myös ”katoliseksi”, koska se tuo kuuliaisuuden piiriin kaikenlaiset ihmiset – sekä hallitsijat että alamaiset, sekä koulutetut että oppimattomat. Se tuo käsille yleisen (katholikos) lääkkeen ja parannuskeinon kaikenlaisiin synteihin.”

Uskonpuhdistus jakoi kirkon, jolloin sen näkyvä, maantieteellinen yhtenäisyys rikkoutui. Uskonpuhdistajat kokivat kuitenkin olevansa myös katolisia. Tällä he tarkoittivat sitä, että he ovat säilyttäneet kristillisen opin keskeiset ja yleisesti hyväksytyt elementit. Historiallinen ja rakenteellinen jatkumo on toissijaista ja opillinen uskollisuus ja jatkumo korostuu.

1. Kor. 12:12–20

Nykyaikana katolisuus ymmärretään taas pitkälti sen varhaisimman muodon mukaan kokonaisuudeksi, jossa paikalliset kirkot ovat yhden, universaalisen kirkon ilmentymiä, edustajia ja ruumillistumia. Hans Küng kirjoittakin: ”Kirkon katolisuus rakentuu ajatukselle kokonaisuudesta, jokia perustuu sen olemukseen ja joka johtaa sen universaalisuuteen. Siksi on selvää, että ykseys ja katolisuus kulkevat käsi kädessä; jos kirkko on yksi, se on myös universaalinen, jos se on universaali, sen on oltava yksi. Ykseys ja katolisuus ovat yhden ja saman kirkon toisiinsa kietoutuneita ulottuvuuksia.”

1.2.3.4. Apostolinen

Ef. 2:20–22

Alunperin sanaa apostolinen käytettiin viittamaan kaikkeen, mikä oli lähtöisin apostoleista ja millä oli suora yhteys apostoleihin. Kirkko on siis syntynyt apostolien todistuksen pohjalle. Uudessa testamentissa apostoli näyttää viittaavan kahteen hieman eri asiaan:

1. Sellaiseen, jolla on valtuutus Jeesukselta ja joka on saanut tehtäväkseen evankeliumin julistamisen.

2. Niihin, jotka olivat Kristuksen ylösnousemuksen todistajia tai joille hän ilmestyi ylössnousseena.

Julistaessaan kirkon apostoliseksi uskontunnustukset korostavat evankeliumin historiallisia juuria, jatkuvuutta kirkon ja Kristuksen välillä apostolien kautta ja kirkon jatkuvaa tehtävää levittää evankeliumia. Englantilainen teologi H.B. Swete määritti apostolisuuden tarkoittavan kolmea asiaa: 1) apostolien maailmaan asettama, 2) apostolisesta opetuksesta kiinni pitävä, 3) apostolisen viran suksessiota jatkava. Kirkon apostolisuus on siis lähtökohta, opillinen perimä sekä kirkon virka.

Nykyaikana useiden herätysliikkeiden retoriikassa raamatullisuus ja alkuperäiseen kristillisyyteen pyrkimys ovat tämän apostolisuuden ilmenemismuotoja. Kirkon tehtävä on toisaalta kaiken aikaa elää ja kehittyä kussakin tilanteessa, mutta silti muistaa alkuperäiset juurensa ja pyrkiä olemaan niille uskollinen ja palaamaan niihin, mikäli niistä on ajauduttu kauemmaksi.

Tietyllä tavalla apostolisuus on ollut aina myös kirkon yhteyttä rakentava asia. Samaan tapaan kuin Uuden testamentin kuvaamassa alkuseurakunnan elämässä ongelmatilanteissa käännyttiin apostolien puoleen, meidän tulee nykyäänkin pitäytyä heidän laskemalleen perustukselle.

Jaa tämä:
Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *