Huoli luonnon tilasta on melko uusi asia. Vaikka jo 1900-luvun alussa jotkut tiedemiehet esittivät huolensa maailmanlaajuisesta ekologisesta kriisistä, vasta 1960-luvulla huoli alkoi näkyä laajemmin. Kristityt näkivät tämän vieläkin myöhemmin, ainakin korkeammilla tasoilla. Maailman kirkkojen neuvosto keskusteli ympäristön ongelmista ja ekologisesta kriisistä 1970-luvulla.

Olen itse ollut kristitty noin 20 vuotta ja tänä aikana olen kuullut monien kristittyjen kannanottoja luontoon ja ympäristöön. Yksi melko yleinen lausunto, jonka olen kuullut, on, että meidän ei tarvitse välittää luonnosta, koska Jumala kuitenkin tuhoaa sen. Tulee olemaan suuri sota, Harmageddon tai jotakin, ja sitten Kristus palaa takaisin ja kaikki palaa poroksi joka tapauksessa. Joten miksi vaivautua välittämään?

Ei ole odottamatonta, että jotkin kristityt ajattelevat näin. Sen sijaan on mielenkiintoista, että jotkut ajattelevat luonnon suojelun olevan jollakin tavalla väärin. Jotkut liittävät sen New age -liikkeeseen, jotkut intialaisiin uskontoihin. Jotkut kristityt näyttävät ajattelevan, että jos puhumme luonnon suojelemisesta, se jollakin lailla vähentää evankeliumin arvoa. Jos keskitymme luontoon, emme evankelioi.

Tämä on kuitenkin suorastaan tyhmää. Tässä kirjoituksessa pohdin kristittyjen suhdetta luonnon suojeluun. Pitäisikö meidän tunnustavina kristittyinä suojella sitä, vai saammeko me tuhota sitä, koska Jumala tulee kuitenkin tuhoamaan sen?

Koetan löytää vastauksia tähän tarkastelemalla asiaa kahdelta kantilta. Ensinnäkin, mitä Raamattu sanoo asiasta ja toiseksi, mitä metodistinen teologia sanoo asiasta. Käyttämäni raamatunjakeet ovat vuoden 1992 käännöksestä, jollei toisin mainita.

 

Raamatulliset perusteet

Kun Raamatun kirjoja kirjoitettiin ei ollut ongelmia luonnon saastumisen suhteen. Siksi onkin luonnollista, että Raamatussa on aika vähän paikkoja, jotka puhuvat luonnon suojelusta. Mutta se ei tarkoita, etteikö niitä olisi tai että emme voisi löytää vastausta siihen, miten ympäristökysymyksiin tulisi suhtautua.

Luomisopin alkeet

Näkemykseni mukaan kristillisen ekoteologian perusta löytyy 1. Mooseksen kirjasta ja luomiskertomuksesta. Tieton siitä, että Jumala loi kaiken, tulisi vakuuttaa meidät luonnon tärkeydestä.

Alussa Jumala loi taivaan ja maan. 1. Moos. 1:1

Pohjimmiltaan se, miten suhtaudumme luontoon ja sen asukkaisiin, kertoo kunnioituksestamme niiden luojaa kohtaan. Esimerkiksi, jos olisin maanviljelijän poika ja saisin perintönä tilan, jossa olisi peltoja ja karjaa. Jättäisin pellot kesannolle ja antaisin karjan nälkiintyä navettaan. Lopulta koko maatila olisi todella kurjassa tilassa. Luulen, että varmaan kaikki olisivat sitä mieltä, että en kunnnioittaisi vanhempiani, koska annoin heidän perintönsä märädntyä. Sama koskee luontoa.

Mutta kyse ei ole vain kunnioituksesta, vaan myös Jumalan käskystä (lihavointi minun):

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä. 1. Moos. 2:15

Tämä ei ole varsinainen käsky, mutta se kertoo ihmisen tehtävästä suhteessa luontoon. Tarkastellaan kahta lihavoitua sanaa. Ensimmäinen on ”viljelemään” (hepreaksi עָבַד ). Sanalla on kaksi merkitystä. Ensimmäinen on selvä: maa on annettu meille, jotta saisimme ruokaa. On mielenkiintoista, että ihmiset saivat tämän tehtävän Edenin puutarhassa, koska juuri siellä Jumala sanoi myös:

”Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita, jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä” (1. Moos. 2:9)

ja

”Herra Jumala sanoi ihmiselle: ”Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista.” (1. Moos. 2:16).

Edenin puutarhassa kasvit tuotttivat hedelmää itsestään. Siellä ei oikeasti tarvinnut tehdä työtä elääkseen. Tämä tarkoittaa, että Jumala loi ihmisen aktiiviseksi. Se tarkoittaa myös sitä, että Jumala antoi ihmiselle vallan hallita luontoa. Tämän Jumala sanoo jopa kahdesti käskiessään ihmistä:

Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.” 1. Moos. 1:28 (sama jakeessa 26)

Tässä Jumala käyttää sanaa, joka tarkoittaa valtaan ottamista ja alistamista. Pelkästään tämän jakeen perusteella saattaisimme saada kuvan, että meidän ei tarvitse välittää luonnosta. Voimme tehdä sille mitä vain, jopa tuhota, jos haluamme. Mutta tämä käsky tulee nähdä jakeen 2:15 kanssa. Valtaan ottaminen ja alistaminen ovat osa viljelyä. Mutta jae 2:15 sisälsi toisenkin tehtävän: varjella.

Varjeleminen (hepreaksi שָׁמַר ) tulee sanasta, joka tarkoittaa aitaamista. Se tarkoittaa, että tehtävämme on suojella ja vartioida luontoa. Näin voimme todeta, että viljely ei tarkoita pelkkää itsekästä hyväksikäyttöä, vaan enemmänkin symbioosia ihmisen ja luonnon välillä.

Lopuksi luomiskertomus sisältää vielä yhden syyn luonnon suojelemiselle. Se liittyy Jumalaan luojana:

Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. 1. Moos. 1:31

Jumala tarkastelee kaikkea luomaansa ja toteaa sen olevan hyvää, parasta. Jumala siis antoi parhaimman luomistyönsä meidän hoidettavaksemme. Tämän tulisi vaikuttaa siihen, miten arvostamme luontoa. Jos saamme ystävältämme arvokkaan lahjan tai lainan, niin heitämmekö sen roskiin? Enpä usko! Joten, koska Jumala on antanut meidän haltuumme parhaimman luomistyönsä, meidän tulisi pyrkiä varjelemaan sitä mahdollisimman hyvin.

Mooseksen laki ja luonto

Mooseksen kirjoissa kerrotaan, miten Jumala antoi Israelille lain Siinain vuorella. Tämä laki sisälsi kymmenen käskyä, mutta myös monia muita lakeja, jotka koskivat jumalanpalvelusta sekä ihmisten välisiä suhteita. Siellä oli myös lakeja, jotka koskivat luontoa, joista voimme löytää joitakin raamatullisia syitä luonnonsuojelulle.

Jumala antoi sapatin merkiksi liitosta hänen ja hänen kansansa välillä (2. Moos. 31:12–17). Sapatti ei kuitenkaan ollut pelkkä merkki, vaan myös lahja. Se antoi lepopäivän kaikille Israelissa (lihavointi minun):

Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi, mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi. 2. Moos. 20:9–10

Viikottainen sapatti sisälsi eläimet. Niiden piti levätä myös. Sapatti voidaan nähdä rituaalina tai seremoniana. Syy levolle ei ole pelkästään lepo, vaan kunnioitus Jumalaa kohtaan. Sapatti tunnettiin Raamatun aikoina monissa kulttuureissa. Yleensä se oli uudenkuun juhla, mutta raamatullinen sapatti viikottaisena lepopäivänä oli uusi keksintö.

5. Mooseksen kirja antaa toisenkin syyn sapatille: ”Näin sinun orjasi ja orjattaresi saavat levätä kuten sinä itsekin.” (5. Moos. 5:14b). Kun 2. Mooseksen kirjassa sapattikäsky voidaan nähdä käskynä kunnioittaa Jumalaa, 5. Mooseksen kirja korostaa sapatin merkitystä lepopäivänä. Tämä on sopusoinnussa Jeesuksen sanojen kanssa: ”Ja Jeesus sanoi heille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” (Mark. 2:27).

Voimme siis todeta, että sapatti ei ollut vain uskonnollinen rituaali, jolla kunnioitettiin Jumalaa, vaan se oli myös lepoa varten. Ja tuo lepo kuului myös eläimille. Tämä korostuu, kun 3. Mooseksen kirjassa puhutaan sapattivuodesta (lihavointi minun):

Herra sanoi Moosekselle Siinainvuorella: ”Sano israelilaisille: Kun te saavutte siihen maahan, jonka minä teille annan, maan tulee joka seitsemäs vuosi saada sapatinlepo Herran kunniaksi. Kuutena vuotena voit kylvää peltosi, leikata viinitarhasi köynnöksiä ja korjata satoa, mutta seitsemäs vuosi on maan lepovuosi, Herralle pyhitetty sapatti. Silloin et saa kylvää peltoasi etkä leikata viinitarhasi köynnöksiä. Älä korjaa sitä viljaa, joka itsestään kasvaa peltoosi, äläkä kokoa hoitamattomiin köynnöksiisi kasvaneita rypäleitä. Silloin on maan sapattivuosi. 3. Moos. 25:1–5

Eläimet saivat osallistua viikottaiseen sapattiin, mutta myös muulla luonnolla oli sapattiaikansa. Joka seitsemäs vuosi oli maan sapatti. Tämä sapatti merkitsi myös lepoa. Se ei ollut uhri Jumalalle tai muuta vastaavaa. 2. Moos. 23:12 toistaa sapattikäskyn:

”Tee työtä kuutena päivänä viikossa, mutta seitsemäntenä pysy työstäsi erossa, niin että härkäsi ja aasisi voivat levätä ja vierasheimoiset työntekijäsi ja vähäisimmätkin orjasi saavat virkistäytyä.”.

Samassa yhteydessä esitellään sapattivuosikin:

”Kuutena vuotena viljele maatasi ja korjaa sen sato, mutta joka seitsemäs vuosi anna sen levätä ja olla kesannolla. Kansasi köyhät saavat siitä silloin ravintoa, ja sen, mikä heiltä jää, voivat villieläimet syödä. Tee samoin viinitarhoillesi ja oliivipuillesi.” (2. Moos. 23:10–11).

Tässä yhteydessä viikkosapatti perustellaan eläinten, orjien ja palkatun työvoiman oikeudella lepoon. Sapattivuosi perustellaan köyhien ja villieläinten tarpeilla, kun taas 3. Mooseksen kirja perustelee sitä levolla. Näemme tässä, miten tärkeää Jumalalle on luonnon – maan ja eläinten – hyvinvointi. Nämä käskyt puhuvat myös kestävän elämäntavan puolesta. Kun välität eläimistäsi ne voivat hyvin ja palvelevat sinua hyvin, ja kun välität maastasi, se voi hyvin ja tuottaa sinulle ruokaa. Toisin sanoen kyse on elämisestä luonnon kanssa sopusoinnussa. Vaikka nykyaikana meillä ei ole sapattivuosia, voisimme oppia tästä.

Uusi luominen

Sekä Vanhasta että Uudesta testamentista voidaan löyätä lupaus uudesta luomisesta. Jumala tulee tekemään kaiken uudeksi. Tämä lupaus koskee ehkä kaikkein selkeimmin luontoa. Se on myös vaikea, koska sen perusteella joku voi tosiaan sanoa, että meidän ei tarvitse pitää huolta luonnosta, koska Jumala kuitenkin uudistaa kaiken.

Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Jes. 65:17

Ensimmäinen luominen on turmeltu ja se tarvitsee uudistamista. Jumalan ensimmäinen ratkaisu tähän oli vedenpaisumus, mutta se ei auttanut pitkään. Lupaus uudesta luomisesta onkin lupaus täydellisestä uudistamisesta. Kaikki tullaan tekemään täysin uudeksi, eikä enää ole kärsimystä tai syntiä. Tämä koskee luontoakin:

Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä, ja käärmeen ruokana on maan tomu. Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra. Jes. 65:25

Luonto tulee olemaan täydellisessä sopusoinnussa. Paavalikin kirjoittaa uudesta luomisesta kirjeissään:

Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Room. 8:19–22

Tämä näyttää tukevan ajatusta, että meidän ei tarvitse välittää luonnosta, koska se on alistettu joka tapauksessa. Tärkeää tässä on se, että Paavali rinnastaa luonnon vapautumisen ihmisen vapautumiseen. Ensinnäkin se tarkoittaa, että ihminen on osa luontoa. Toiseksi se tarkoittaa, että luonnon uudistumista koskevat samat perusteet kuin ihmisenkiin uudistumista.

Joten, jos ajattelemme, että meidän ei tarvitse välittää luonnosta, voimme samoilla perusteilla ajatella, että meidän ei tarvitse välittää omasta käyttäytymisestämme tai hyvinvoinnistammekaan. Kuitenkin Jumala odottaa meiltä kristittyinä tietynlaista elämäntapaa, ja se koskee myös suhdettamme luontoon.

Lisäksi Raamatun mukaan Jumala on jo tuomassa valtakuntaansa maan päälle. Tämä valtakunta tulee lopulta olemaan uudistettu ja uudestiluotu maa ja taivas. Elämämme kristittyinä on osa tuota valtakuntaa. Vaikka edelleen elämme tässä maailmassa, me olemme jo osa Jumalan valtakuntaa. Sen vuoksi meidän tulisi elää elämäämme tässä maailmassa, kuten eläisimme sitä tulevassa maailmassa. Miten kohtelemme luontoa kristittyinä nyt kertoo, miten kohtelemme luontoa uudistetussa maailmassa.

Voimme siis todeta, että lupaus uudesta luomisesta on samalla myös kehotus pitää huolta luonnosta. Samalla tapaa, kuin meidät on kutsuttu julistamaan evankeliumia Kristuksesta kaikille, meidät on lähetetty suojelemaan luomakuntaa Jumalan kansana.

Maan turmeleminen

Ilmestyskirjasta löytyy jae, joka vaikuttaa ottavan kaikkein vahvimmin kantaa ympäristökysymyksiin. Sen mukaan on tullut aika ”tuhota ne, jotka tuhoavat maata” (Ilm. 11:18). Tämä on itselleni ollut aina vahva todistus luonnonsuojelun puolesta. Etenkin futuristisissa tulkinnoissa, joissa Ilmestyskirja nähdään ennustuksena tulevaisuudesta, jae sopii hyvin kuvaan maailmasta, joka saastunut. Mutta puhuuko jae saasteista vaiko jostakin muusta? Kreikan sana (διαφθείρω), jota tässä käytetään, merkitsee tuhoamista, hävittämistä ja turmelemista. Uudessa testamentissa sitä käytetään kolmessa merkityksessä. Se voi viitata rakennuksen tuhoamiseen, ruumiin maatumiseen tai moraalin turmelemiseen.

Vanhan testamentin pohjalta voidaan ajatella, että Ilmestyskirjassa se tarkoittaisi viimeistä, moraalista turmelusta. Monissa Vanhan testamentin kohdissa kerrotaan, että synti turmelee maan. Esimerkiksi 1. Moos. 6:11 kerrotaan, että ”Mutta maa turmeltui Jumalan edessä, ja maa tuli täyteen väkivaltaa.” (vuoden 33 käännös). Kyse oli selvästi synnin seurauksesta.

Voidaan kuitenkin todeta, että Ilmestyskirjan käyttämän sanan perusteella on väärin turmella luontoa tuhoamalla sitä, ja osa tästä on tuhoamalla sitä tekemällä syntiä. Tämän voi nähdä kahdella tapaa. Ensinnäkin se puhuu konkreettisesta luonnon tuhoamisesta, kuten hyväksikäytöstä ja saastuttamisesta. Toiseksi se puhuu moraalistamme, joka voidaan yhdistää suhteeseemme luontoon. Luonnon hyväksikäyttö on itsessään synti, ja niin tekemällä tuhoamme luontoa kahdella tapaa: ensinnä suoraan tuhoamalla ja toiseksi syyllistymällä syntiin.

Vaikka emme olettaisikaan, että Ilmestyskirja kertoisi meidän päivistämme ja ympäristöongelmista, on sen sanoma silti helppo soveltaa nykyaikaan. Me hyväksikäytämme luontoa. Usein se sisältää myös ihmisten hyväksikäytön. Nykyaikanakin on paljon orjia maatöissä ja kaivoksissa. Monella maatilalla kolmansissa maissa maanviljelijät saavat todella huonoa palkkaa ja kuitenkin he joutuvat maksamaan suuria summia uusista siemenistä. Monissa paikoissa ihmiset joutuvat työskentelemään vaarallisissa olosuhteissa ja käyttämään jopa myrkyllisiä aineita. On selvää, että Ilmestyskirja sisältää tämänkaltaisen hyväksikäytön.

 

Metodistinen näkökulma

Metodismissa ympäristöetiikka on aina ollut osa kristillistä elämää. Se nousee jo John Wesleyltä, jolla olli todella kokonaisvaltainen näkökulma sovituksesta ja Jumalan valtakunnasta. Wesleyn näkemyksen perustana on käsitys Jumalasta luojana. Hän on luonut kaiken ja hänet voidaan nähdä luomakunnassa. Luojana hän on tehnyt meistä sijaishallitsijoitaan.

Sijaishallitseminen ei ole yksinvaltiutta vaan palvelua. Tämä on sopusoinnussa aiemman löytömme kanssa. Jumala on luomisen yhteydessä antanut meille tehtäväksi suojella luontoa tuhoamisen ja hyväksikäytön sijaan. Meille kristityille tämä tehtävä on annettu uudestaan. Käsky rakastaa lähimmäistä ei tarkoita, että meidän tulee olla vain ystävällisiä toisille ihmisille, vaan myös luonnon välittämistä.

Wesleyn näkemyksessa kaikella luomakunnassa on merkitys. Siksi meidän tulisi pyrkiä säilyttämään tasapaino luonnossa. Jos rikomme sen, vaikkapa kaatamalla kaikki sademetsät, se koskee kaikkia. Monet eläimet ja linnut kuolevat sukupuuttoon, maa kuivuu, ihmiset menettävät työnsä, puhumattakaan sen vaikutuksista ilmastoon.

Ehkä mielenkiintoisin puoli Wesleyn ajattelussa on, että eläimetkin tuntevat. Ne voivat tuntea kipua ja kärsiä, ne ovat uskollisia. Hän vetoaakin ihmisten tunteisiin puhumalla kuinka armotonta on tappaa ja kiduttaa eläimiä turhaan.

Samalla kun Jumala on luonut kaiken, hän myös suojelee kaikkea. Tästä voimme päätellä, että aina, kun yritämme tuhota luontoa, me toimimme Jumalaa vastaan.

Tämä ymmärrys on jatkanut kehittymistään myöhemmässä metodismissa. Yhdistyneellä Metodistikirkolla on julkilausumia, joissa otetaan kantaa luonnon suojeluun ja sen tärkeyteen. Kirkkojärjestyksen sosiaalisissa periaatteissa on yksi pykäälä luonnosta. Sen mukaan olemme vastuussa siitä, miten kohtelemme luomakuntaa. Tämä vastuu perustuu luomiseen. Luomakunta on arvokas, koska se on Jumalan luoma.

Kirkkojärjestys kehottaa meitä toimimaan tämän vastuun mukaisesti. Meidän tulisi löytää keinoja elää elämäämme, niin että emme vahingoita ympäristöämme, muita ihmisiä ja eläimiä.

Julkilausumien kirjassa (Book of Resolutions) on luontoon liittyviä virallisia julkilausumia, jotka perustuvat näihin sosiaalisiin periaatteisiin. Sekä Kirkkojärjestys että Julkilausumien kirja perustelevat näkemystä sillä, että Jumala on luomisessa antanut sen käskynä. Mielestäni on hyvä, että Metodistikirkko ei anna vain julkilausumia, vaan myös monia ehdotuksia ja kehotuksia toimia konkreettisesti. Siksi olisikin hyvä, jos jokainen metodisti lukisi sekä Kirkkojärjestystä että Julkilausumien kirjaa.

Metodistikirkon kanta on tiivistetty Yhteiskunnalliseen uskontunnustukseemme (lihavoinnit minun):

Me uskomme Jumalaan, maailman luojaan ja Jeesukseen Kristukseen, luomakunnan lunastajaan. Me uskomme Pyhään Henkeen, joka välittää meille kiitollisuutta Jumalan lahjoista. Me tunnustamme katuen käyttävämme näitä lahjoja väärin ja tekevämme ne epäjumalanpalveluksen kohteiksi.

Me tunnustamme luonnon Jumalan kätten työksi ja omistaudumme auttamaan ihmiskuntaa suojelemaan, kehittämään ja oikein käyttämään luontoa.

…

Me uskomme ihmisten oikeuteen ja velvollisuuteen tehdä työtä Jumalan kunniaksi ja omaksi ja toisten hyväksi näin turvaten hyvinvointinsa; uskomme omistusoikeuteen ja pidämme sitä Jumalan meille uskomana luottamustehtävänä, työehtosopimuksiin ja vastuulliseen kuluttamiseen sekä taloudellisen ja yhteiskunnallisen hädän poistamiseen.

 

Johtopäätöksiä

Olemme huomanneet, että luonnolla on merkitystä. Erityisesti sillä on merkitystä kristityille. Siitä huolimatta vaikuttaa siltä, että moni kristitty on ensimmäisenä sanomassa, että sillä ei ole merkitystä. Luulen, että yksi syy tälle on evankelikaalinen ajatus uskon tärkeydestä. Vain usko Kristukseen on tärkeää. Siksi teemme sosiaalista työtäkin, jotta köyhät kuulisivat evankeliumin. Hyvistä töistä on tehty vain evankeliumin julistamisen välineitä.

Mutta meidän tulisi uudistaa ajatteluamme. Luonnon suojeleminen ei ole vain jotakin ylimääräistä, se on osa pyhää elämäämme. Kuten Jeesus käski meitä rakastamaan lähimmäisiämme, meidän tulisi rakastaa myös Jumalan luomakuntaa. Ei vain evankeliumin levittämiseksi, vaan siksi, mitä se on.

Olemme nähneet neljä raamatullista perustetta luonnonsuojelulla. 1) Luominen. Jumala loi taivaan ja maan ja siksi se on tärkeä ja arvokas. Luonnon turmeleminen on luojan vastustamista. 2) Hoitaminen. Olemme Jumalan työntekijöitä maailmassa. Emme saa hyväksikäyttää luontoa, vaan meidän tulee suojella sitä. Se on kyllä annettu meille, jotta saisimme ruokaa ja muita resursseja, mutta siitä huolimatta se on lahjaa ja lainaa emmekä saa ottaa sitä itsestäänselvyytenä. 3) Uusi luominen. Kuten uudestisyntynyt kristitty on osa Jumalan uutta luomistyötä ja valtakuntaa, niin on myös luonto. Meidän tulisi pyrkiä auttamaan luontoa toteuttamaan Jumalan tahdon tuhoamisen sijaan. 4) Maan turmeleminen. Me emme saa turmella maata. Tuhoamalla luontoa ja tekemällä syntiä me kuitenkin turmelemme sen. Me olemme vastuussa siitä, miten käytämme luontoa.

Näiden perusteiden tulisi riittää, jotta ymmärtäisimme, mikä on Jumalan tahto suhteessamme luontoon. On myös mielenkiintoista, miten metodistit ovat Wesleystä alkaen perustelleet mielipiteitään näillä samoilla argumenteilla. Kysymys onkin: Miten aiomme toimia tämän pohjalta?

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia – Nya Budbäraren -lehdessä 1/2015