Ap.t. 8:26-40, 1. Joh. 4:7-21, Joh. 15:1-8

Kuvitelkaa, että joku tulee uskoon kuultuaan ensimmäistä kertaa elämässään siitä, mitä Jeesus on hänen puolestaan tehnyt. Tämä henkilö elää kuitenkin maassa, jossa ei ole muita kristittyjä, eikä kukaan muu siellä tiedä mitään kristinuskosta. Hänelle ei voi sanoa, että kunnon kristitty lukee päivittäin Raamattua ja käy säännöllisesti seurakunnassa, koska sellaisiakaan ei ole. Miten ajattelisitte hänen käyvän?

Etiopialainen hoviherra koki tämänkaltaisen kohtalon. On tietenkin mahdollista, että helluntaipäivänä kääntyi kristityksi myös etiopialaisia juutalaisia, jotka sitten veivät kristillisen uskon mukanaan kotimaahansa, ja näin myös tällä miehellä olisi ollut kotona seurakunta, johon liittyä. Mutta vähintään yhtä mahdollista on, että hän oli ensimmäinen etiopialainen, joka kääntyi kristityksi. Varhainen perimätietokin kertoo, että hän kotiin palattuaan julisti evankeliumia muille. Ja olihan hoviherralla käytössään myös Vanha testamentti, tai ainakin Jesajan kirja.

Joka tapauksessa etiopialainen hoviherra saattaa meidät miettimään, mikä on oleellista uskomme harjoittamisessa. Samalla se osoittaa, miten me olemme etuoikeutetussa asemassa, kun me saamme lukea Raamattua vaikka päivittäin, voimme käydä seurakunnassa ja rukoilla Jumalaa. Mutta miten me käytämme tätä etuoikeuttamme? Olemmekin tehneet siitä jonkinlaisen suorituksen ja vaatimuksen, asian, jolla kerätäänkin hengellisiä pisteitä.

Vaatimuksia ja suorituksia voi nähdä myös meidän muissa tämänkertaisissa teksteissä. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo olevansa viinipuupexels ja odottavansa meiltä, oksilta, hedelmää. Johanneksen kirjeessä taas kehotetaan rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiä, ja tästä rakkaudesta tehdään jopa aidon uskon merkki.

Tekstien näkeminen tällä tavalla johtaa meidät kuitenkin harhaan. Me keskitymme silloin vääriin asioihin. Asioihin, jotka kyllä voivat olla tärkeitä, mutta eivät välttämättömiä. Meidän tulee tuottaa kristittyinä hyviä, Jumalan tahdon mukaisia hedelmiä. Meidän tulee kristittyinä rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Samaan tapaan meidän on hyvä lukea Raamattua ja käydä seurakunnassa. Mutta jos näemme näissä vain sen, mitä meidän pitää tehdä, näemme vain pienen osan kokonaisuutta.

Sekä Johanneksen evankeliumissa että kirjeessä varsinainen ajatus on Jeesuksessa pysyminen. Jeesus on se juttu, ei se, mitä minä olen. Ihan samalla tavalla ei puun oksakaan ole se juttu, vaan se puu itsessään. Kun oksa on kiinni rungossa, se tuottaa hedelmää, oli se millainen käppyrä tahansa. Se ei edes voi olla tuottamatta hedelmää. Samaan tapaan kristitty rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiä, koska Jumala on ensin rakastanut meitä ja antanut rakkautensa meihin. Kun meillä on yhteys Jeesukseen, hänestä virtaa rakkautta meihin, joka ei voi olla välittymästä ulospäin.

Mutta Jeesus kuitenkin antaa vakavan varoituksen, että tapahtuu pahoja, jos emme tuotakaan hedelmää. Varoituksen tarkoitus on kiinnittää meidän huomiomme oleelliseen. Ei hedelmään vaan puuhun. Varoitus on hyvä ja edelleen ajankohtainen. Elämme yhteiskunnassa, jossa ollaan kaiken aikaa liikkeessä. Koko ajan pitäisi tehdä jotakin, pitää menestyä, kasvaa, edistyä. Pitää tehdä sitä ja tuota, mennä tänne ja tuonne. Ja sama ajatusmaailma on vallannut seurakuntamme ja uskonelämämme. Pitää suorittaa, saavuttaa, tavoittaa. Pitää lukea, rukoilla, ylistää.

En tarkoita, että olisi väärin tehdä paljon tai olla kiireinen. Tarkoitan sitä, että kaiken tekemisen ja kiireen keskellä fokuksemme hämärtyy. Itse tekemisestä tulee pääasia eikä siitä, miksi alunperin ollaan alettu sitä tekemään. Kaikki tekeminen väsyttää ja paine onnistua sekä vastuuntunto uuvuttaa.

Kaikessa tässä on myös hitunen itsekkyyttä. Ehkä tiedostamatonta. Sillä pääsemme toteamaan, että minä sain sen aikaan. Minä tein tämän. Olenpahan ainakin suorittanut osani. Ja tämäkin on ihan luonnollista. Se kuuluu ihmisyyteen ja on ihan oikein, että kokee iloa onnistumisesta ja jopa ylpeyttä, kun jotakin hienoa saadaan aikaan.

Mutta kaiken ytimessä, meidän pyrkimyksenämme, pitäisi olla pysyminen Kristuksessa. Jeesuksen tunteminen, hänen seurassaan oleminen, hänen kaltaisekseen kasvaminen. Se oli etiopialaisen hoviherran uskon ainoa elinehto. Ja sitä se on meillekin. Ja miten hienosti Johannes kirjoittaa:

Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. 1. Joh. 4:17–18

Jumalan rakkaus meissä on se, mikä tekee meidät riittäväksi ilman mitään omia ansioitamme. Jumalan rakkaus meissä on se, mikä uudistaa ja muuttaa meidät, niin että opimme rakastamaan, kuten Jeesus rakasti. Jumalan rakkaus on se, mikä synnyttää meissä Jumalan tahdon mukaisia hedelmiä. Ja Jumalan rakkaus on se täydellinen rakkaus, jossa ei ole pelkoa. Ei pelkoa siitä, että en ole tarpeeksi, en riitä, en kelpaa. Eikä pelkoa, että epäonnistuisin, tekisin virheen.

Kun Filippos oli kadonnut ja etiopialainen hoviherra jäi yksin palvelijoidensa kanssa, luemme, että hän ”jatkoi iloisena matkaansa” (Ap.t. 8:39). Hän oli kohdannut Jumalan rakkauden.