4. Moos. 21:4–9; Efesolaiskirje 2:1–10; Joh. 3:14–21

Tällä kertaa meidän tekstimme puhuvat synnistä, armosta ja pelastuksesta. Olemme siis kristillisen sanoman ytimessä, perusasioissa. Monelle tulee todennäköisesti näistä teksteistä mieleen pelastus, jota vielä odotamme: iankaikkisuus Jumalan kanssa. En kuitenkaan lähesty tekstejä tällä kertaa siitä näkökulmasta, vaan tuon kysymyksen arkeemme. Tähän hetkeen.

Se ei ole mitenkään tavaton ajatus, sillä nouseehan etenkin 4. Mooseksen kirjan katkelma hyvin käytännönläheisestä tilanteesta. Siinä niin synti, armo kuin pelastuskin koetaan tietyssä tilanteessa.

Sekä Mooses että Johanneksen tekstissä Jeesus puhuvat synnistä ja sen seurauksista hyvin käytännöllisistä lähtökohdista. Synti on jotakin, mitä teemme ja usein, ainakin tässä ajassa, rangaistus on luonnollinen seuraus synnistä, ei niinkään Jumalan erityinen tuomio. Tai kuten Jeesus asian esittää, tuomitsemme itse itsemme omilla valinnoillamme.

Mooseksen tekstissä synti on napinaa Jumalaa kohtaan. Taustalla on kuitenkin ihmisiä yleismaallisesti yhdistävä ominaisuus: itsekkyys ja mukavuudenhalu. Etenkin me länsimaiden ihmiset syyllistymme siihen päivittäin, usein jopa huomaamattamme. Me emme tyydy siihen runsauteen ja hyvinvointiin, jota saamme joka päivä nauttia, vaan haluamme lisää. Haluamme parempaa. Haluamme uutta.

Eikä tämä koske pelkästään materiaalisia tarpeita, vaan myös hengellisiä asioita. Se näkyy siinä, miten haluamme lisää kokemuksia ja ilmiöitä, eikä arkipäivän kristillisyys tunnu aina riittävän. Erityisen hyvin sen näkyy siinä, miten helposti saatamme vaihtaa seurakuntaa tai olla sitoutumatta mihinkään seurakuntaan ja sen sijaan ottaen useammasta seurakunnasta parhaimmat palat ja menemme sinne, missä on parhaimmat puhujat ja hienoimmat puitteet. Kohtelemme siis seurakuntaa ja uskoamme ikään kuin se olisi jonkinlainen palveluntuottaja meille.

Israelilaiset elivät historiansa ihmeellisintä ajanjaksoa. Jumala johdatti heitä näkyvällä tavalla ja ruokki heidät yliluonnollisesti. Tässä tilanteessa he alkoivat valittaa, että heillä ei ole ruokaa eikä juomaa ja siksi he nälkiintyvät kuoliaiksi. Tietenkään he eivät olleet unohtaneet, että Jumala kyllä antoi heille ruokaa, mannaa. He vain omien sanojensa mukaan olivat kyllästyneet siihen. Ja ihan ymmärrettäväähän se on. Kuka ei kyllästyisi, jos joutuisi 40 vuotta syömään joka päivä yhtä ja samaa ruokaa. 

Taustalla oli kuitenkin enemmän kuin vain ruoka. Kyse oli siitä, että Jumalan viimeisimmästä ihmeestä ja herkkuateriasta oli kulunut jo jonkin aikaa, ja nyt haluttiin lisää. Jumalan pitäisi taas viihdyttää kansaansa. Vaikka kertomuksessa rangaistus tulee Jumalan lähettämien käärmeiden muodossa, voi seuraukset nähdä luonnollisemminkin.

Israelilaisten, kuten meidänkin, asenne luo tilan, jossa tyytyväisyyttä ja onnellisuutta on vaikea, toisinaan jopa mahdotonta kokea. Aina puuttuu jotakin. Aina voisi saada enemmän. Se ei ole ehkä yhtä kuolettavaa kuin myrkkykäärmeen purema, mutta yhtä lailla se vaivaa meitä. Yhtä lailla se estää meitä elämästä sitä elämää, mihin meidät on luotu Jumalan yhteyteen.

Efesolaiskirje maalaa synkemmän kuvan. Sen mukaan olimme kuolleet syntiemme vuoksi. Synti ei olekaan pelkkä huono ominaisuus tai luonteenpiirre, se on jotakin kokonaisvaltaisempaa. Se on jotakin, jolle emme voi mitään. Se on rikkonut meidät. Ja siinä Jumalan armo tulee kuvaan. Koska emme itse voi herättää itseämme kuolleista, Jumala teki aloitteen meidän puolestamme pelastaakseen meidät.

Jumalan aikaansaama pelastus ei ole mikään pakosuunnitelma. Kyse ei ole siitä, että maailma olisi jollakin lailla paha, ja meidät pitää pelastaa siitä pois taivaaseen. Eikä kyse ole pelkästään siitäkään, että tarvitsemme jonkun keinon välttääksemme Jumalan vihan ja tuomion.

Päinvastoin. Johanneksen evankeliumissa Jeesus selväsanaisesti sanoo, että Jumala rakastaa maailmaa ja sen ihmisiä. Hänellä on hyvä tahto luomaansa kohtaan. Jumala ei ole jakomielitautinen, niin että toisella kädellään hän olisi koko ajan lyömässä ihmisiä vihassaan ja toisella kädellä silittelemässä heidän päätään rakastavasti. Pelastus on sen korjaamista, minkä synti on rikkonut. Se on myös sen tarpeen täyttämistä, mihin jatkuvasti haemme apua löytämättä kuitenkaan lopullista vastausta.

Jumalan armosta tarjoama sovitus on tuonut meille lääkkeen itsekkyyttä, ylpeyttä ja pahuutta vastaan. Se on tuonut meille valon, niin että näemme Jumalan rakkauden meitä kohtaan. Ja se muuttaa meidät, niin että sen sijaan, että etsisimme vain omaa parastamme muiden kustannuksella, me alammekin suuntautua ulospäin, rakastaen lähimmäisiämme, kuten Jumala on rakastanut meitä. Alamme antaa sen sijaan, että olemme vain aina ottamassa. Se vapauttaa meidät tekemään hyvää pahan sijasta.

Meidän valintamme ja haasteemme on, haluammeko ottaa sen vastaan.