Vanhan testamentin uskonto on kirjava kudos, josta on kuitenkin löydettävissä joitakin päälinjoja. Tietenkin se koostuu hyvin pitkälle Mooseksen laista ja sen sovelluksista ja tulkinnoista, jopa sen väärinkäytöstä. Luonteensa vuoksi Vanha testamentti keskittyy kuvaamaan erityisesti israelilaisten uskontoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkästään Jahve-uskoa, vaan laajemminkin Lähi-idän kansojen uskontoa. Israelilaiset palvoivat Jahven lisäksi erityisesti muun muassa Baalia ja Astartea.

Tästä on uskontotieteessä tehty tulkinta, että israelilaiset olisivat kannattaneet monolatriaa ja juutalainen monoteismi syntyi vasta pakkosiirtolaisuudessa tai sen jälkeen. Tämä tulkinta ei välttämättä ole oikea, vaikka saattaakin vastata käytäntöä. Vanhan testamentin historialliset kirjat antavatkin aika karun kuvan israelilaisten uskonnonharjoituksesta. Jo Siinain vuorella, vain vähän kymmenen käskyn antamisen jälkeen he olivat jo valmistamassa itselleen kultaista sonnipatsasta, vaikka saadut käskyt kielsivät sen yksiselitteisesti (2. Moos. 32). Luvatun maan valloituksen jälkeisistä ajoista kertova Tuomarien kirja kertoo, miten israelilaiset jo varhain yhdistivät huolettomasti Jahve-uskoa ympäröivien kansojen uskontoihin (esim. Tuom. 6). Kuningasaikana tilanne ei ollut yhtään sen parempi, vaan kansa uhrasi kaikenlaisille jumalille uhrikukkuloilla ja lopulta jopa Jerusalemin temppelissä (Hes. 8:16).

Vanhan testamentin kirjat antavat kuvan israelilaisista, jotka aika täydellisesti epäonnistuivat uskontonsa harjoittamisessa. Näin, ainakin osittain, Mooseksen lain käskyt ja säädökset jäävät lähinnä ihanteeksi ja ennustukseksi tai lupaukseksi uudesta, paremmasta mahdollisuudesta.

 

1. Pappeus

Pappeus Vanhassa testamentissa on mielenkiintoinen ilmiö verrattuna nykyaikaiseen kristillisyyteen tottuneelle. Siinä missä kristillinen hengellisen elämän harjoituksen ydin on seurakuntayhteyden lisäksi henkilökohtaisessa hartaudenharjoituksessa, on Vanhassa testamentissa paino temppelissä ja papistossa. Yksilön uskolla ja hartaudenharjoituksella ei ole kovinkaan paljoa väliä, tai ainakaan siihen ei kiinnitetä paljoa huomiota. Osittain tähän varmasti liittyy se, että Vanhan testamentin uskonnonharjoitus nähtiin kiinteänä osana elämää. Elettiin Jumalan maailmassa, jossa Jumala ja hänen tekonsa koettiin tavalla tai toisella päivittäin.

Toisaalta Vanhan testamentin uskonnonharjoituksen erikoisuuden luo myös erikoinen jumalasuhde. Yksilön ja Jumalan välillä ei ole kovinkaan usein suoraa yhteyttä. Jumala on ikään kuin norsunluutornissaan hallitseva kuningas, jota alamaiset eivät näe. Tässä Vanhan testamentin pappeus tulee kuvaan. Pappi toimi välittäjänä yksilön ja Jumalan välillä.

1.1. Papit ennen Moosesta

Mooseksen laki loi organisoidun perustan israelilaisten uskonnolle. Se ei kuitenkaan aloittanut sitä. Korkeinta, taivaan ja maan Jumalaa palvottiin ja palveltiin jo ennen Mooseksen aikaa. Erikoista tässä on se, että silloinkin pappeuteen liittyvät tehtävät olivat samanlaisia ja tavallisten yksilöiden henkilökohtainen suhde Jumalaan oli harvinaista. Pappi toimi silloinkin yksilön ja Jumalan välissä.

Vanhasta testamentista löytyy muutamia kohtia, jotka puhuvat pappeudesta ennen Mooseksen aikaa. Ensimmäisenä ovat patriarkat, jotka järjestään toimittivat myös papillisia tehtäviä. Esimerkiksi uhrasivat (1. Moos. 8:20) ja välittivät Jumalan tahdon muille ihmisille. Samanlaista tehtävää suoritti myös Job (Job. 1:4–5, 42:7–10), jota kuvataan selvästi oman perheensä päänä papiksi. Patriarkkoja ei kuitenkaan kutsuta papeiksi.

Ensimmäinen henkilö, jota Raamatussa kutsutaan papiksi oli Melkisedek (1. Moos. 14:17–24). Hän oli, kuten vuoden 1992 käännös kääntää, Korkeimman Jumalan pappi. Tätä Jumalaa Melkisedek kuvaa taivaan ja maan luojaksi. Yleisessä uskontotieteessä Korkein Jumala, Eljon, yleensä liitetään muinaisen Lähi-idän monolatriseen järjestelmään, erityisesti mazdalaisuuteen, jossa eri kansallisjumalat kokoavat pantheonin, jota ylijumala johtaa. Tästä löytyisi myös Raamatusta viitteitä, kuten Psalmi 82 tai vuoden 1992 käännöksen mukainen 5. Moos. 32:8, jossa myös Jumalasta käytetään nimitystä Eljon, Korkein. Niin 1. Moos. 14:ssä kuin 5. Moos. 32:ssa Eljon kuitenkin liitetään tiiviisti Israelin Jumalaan. Jälkimmäisessä hänet samaistetaan Jahveen ja edeltävä kuvaa hänet luojana, jollaisena Genesis esittelee Israelin Jumalan. Niinpä, vaikka Eljon-kulttiin varmasti liittyi myös monolatriaa, ei ole oikein mitään syytä uskoa sen olleen myös todellinen monoteistinen uskonto, jota Aabraham ja muut patriarkat toteuttivat.

Melkisedekin jälkeen löytyy toinenkin Korkeimman Jumalan pappi. Hän oli Mooseksen appi Jetro (2. Moos. 2:16). Melkisedekin tavoin Jetroakaan ja hänen uskoaan ei sen kummemmin esitellä. Käy kuitenkin selväksi, että heidän palvelemansa Jumala on Jahve. Koska esi-moosekselaisena aikana perheen pää selvästi toimi pappina omassa perheessään, tarkoittanee Melkisedekin ja Jetron kutsuminen papiksi sitä, että heidän tehtävänsä oli erityinen verrattuna tavallisiin perhepappeihin. Ilmeisesti siis jo ennen Moosesta oli olemassa järjestäytyneempää Jahve-uskon toimintaa ja sitä toteuttivat erityiset papit, jotka todennäköisesti olivat Jumalan suoraan tehtäväänsä kutsumia.

1.2. Mooseksen jälkeen

Mooseksen laki toi radikaalin muutoksen pappeuteen, vaikka pappeuden välittäjä-tehtävä ei muuttunutkaan. Laki rajoitti papilliset tehtävät vain yhteen sukukuntaan ja sen yhteen sukuun. Leeviläiset yleisesti Jumala valitsi papilliseksi suvuksi, jonka tehtävä oli hoitaa pyhäkköä (4. Moos. 8:18–19). Ulkopuoliset eivät saaneet siihen osallistua (4. Moos. 1:51). Leeviläisistä Jumala valitsi erityisesti Aaronin suvun toimittamaan papillisia tehtäviä, joita kukaan muu ei saanut suorittaa (2. Moos. 28:1; 4. Moos. 3:10).

Mooseksen lain ja liiton myötä israelilaisista tuli Jumalan omaisuuskansa. Jumala oli toki huolehtinut ja auttanut sitä tätä ennenkin. Tämä merkitsi kuitenkin muutosta kansan asemassa suhteessa Jumalaan. Aiemmin kansa oli ollut passiivinen osapuoli Jumalan suunnitelmassa, nyt sen pitäisi ottaa aktiivinen rooli Jumalan ja muiden kansojen välittäjänä. Koko Israelin tulisi olla pappisvaltakunta (2. Moos. 19:6).

1.3. Käytäntö

Mooseksen lain myötä pappeuteen annettiin viralliset ja kirjatut säännöt, jotka selventäisivät tilannetta. Käytäntö ei valitettavasti pysynyt aivan sääntöjen tasalla.

Tuomarien kirja paljastaa aika raadollisen kuvan. Israelilaiset lankesivat epäjumalanpalvontaan ja Mooseksen lain laiminlyöntiin. Tuomari Gideonin tehtävä alkoi siitä, että hän tuhosi isänsä Baalin alttarin (Tuom. 6:25). Tuomari Jefta lupasi Jumalalle uhrin, jos hän saisi voiton vihollisista (Tuom. 11:31). Ajattelematon lupaus johti Mooseksen lain kieltämään ihmisuhriin¹. Teksti saattaa myös viitata siihen, että Jefta itse suorittaa uhritoimituksen, vaikka ei ole pappi.

Simsonin isä Manoah uhrasi Jumalalle enkeli-ilmestyksen jälkeen (Tuom. 13:19). Hän ei kuitenkaan ollut pappi tai edes leeviläinen, vaan kuului Danin sukukuntaan (Tuom. 13:2). Toisaalta danilaiset kunnostautuivat muutenkin Mooseksen lain pappeussäädösten laiminlyönnissä. Ilmeisesti efraimilaisella Miikalla oli ihan oma pyhäkkö, joka todennäköisesti oli kuitenkin Jahvelle omistettu, vaikka käytössä oli myös jumalankuvia (esim. Tuom. 18:20). Miika asetti aluksi yhden pojistaan papiksi pyhäkköön, mutta kun hän tapasi leeviläisen miehen, hän palkkasi tämän papiksi itselleen (Tuom. 17). Samoihin aikoihin danilaiset etsivät uutta kotipaikkaa ja vierailivat myös Miikan kotona. Siellä he tapasivat papiksi asetetun leeviläisen ja palkkasivat hänet sukukuntansa papiksi hieman suuremmalla summalla (Tuom. 18). Danilaiset jatkoivat tätä virallisesta pyhäköstä ja pappeudesta riippumatonta papillista toimintaa aina Israelin pakkosiirtolaisuuteen saakka (Tuom. 18:30).

 

2. Pyhäkkökultti

Ennen Mooseksen lakia ei Vanhan testamentin mukaan näytä olleen erityistä pyhäkköön tai temppeliin keskittyvää Jahven palvontaa. Papilliset toimitukset suoritettiin oman asumuksen lähistöllä, ehkä uhrikukkulalla tai paikassa, jossa on joko koettu jotakin erityistä tai jossa on kohdattu Jumala (1. Moos. 22:1–19, 31:51–54, 46:1). Mooseksen laki määräsi telttamajan rakentamisen ja papillisen toiminnan, erityisesti uhraamisen, keskittämisen sen ympärille. Näin syntyi pyhäkkökultti.

Pyhäkön tehtävä oli olla Jumalan asuinsija ihmisten keskuudessa (2. Moos. 25:8). Pyhäkön pyhitti Liitonarkku, joka toimitti Jumalan valtaistuimen virkaa (2. Moos. 38:21). Temppeleitä ja pyhäkköjä oli myös israelilaisia ympäröivillä pakanakansoillakin. 1. Sam. 5 kertoo filistealaisten voitosta ja Liitonarkun varastamisesta. Filistealaiset veivät Liitonarkun jumalansa, Dagonin, temppeliin ikävin seurauksin. Tuom. 8:ssa mainitaan El-Beritin temppeli, joka oli Baalille omistettu temppeli. Näissäkin temppeleissä asui jumala. Kuten 1. Sam. 5:n kertomus osoittaa, temppeliin oli asetettu jumalankuva, jota palvottiin ja jolle uhrattiin.

Israelilaisten temppelin oli määrä olla erilainen. Sinne ei saanut laittaa jumalankuvaa, sillä Jahve ei ole mikään ihmiskäsin tehty patsas, vaan elävä Jumala. Israelin temppeli olikin taivaan ja maan, hengellisen ja maallisen kohtauspaikka. Se oli kahden maailman, näkyvän ja näkymättömän, risteyspaikka, jossa papit, ihmisten ja Jumalan välittäjät suorittivat papillisia tehtäviä (2. Moos. 29:43–46).

Uhraustoiminta keskitettiin temppeliin. Aluksi temppeli oli telttamaja, jota siirrettiin paikasta toiseen. Myöhemmin Salomo rakensi Jerusalemiin temppelirakennuksen, jonka myötä myös Jerusalemista tuli israelilaisille pyhä kaupunki. Kaiken aikaa ajatus kuitenkin oli, että vain yhdessä, Jumalan ilmoittamassa ja hyväksymässä paikassa sai uhrata (5. Moos. 12:13–28). Muita uhripaikkoja ei suvaittu, koska se olisi merkinnyt uhraamista jollekin muulle jumalalle. Tästä huolimatta israelilaisilla oli sekä pohjoisessa että eteläisessä valtiossa kaiken aikaa myös lukemattomia uhrikukkuloita, joilla uhrattiin niin Jahvelle kuin epäjumalillekin (esim. 1. Kun. 3:2 ja 13:33).

Vaikka Mooseksen laki keskitti uhritoiminnan temppeliin, saatettiin silti alttareita rakentaa muuallekin. Näitä alttareita ei kuitenkaan käytetty eläinuhrien uhraamiseen, vaan ne toimittivat enemmänkin muistomerkin virkaa. Joos. 22:10–34 kertoo tällaisesta alttarista. Kun israelilaiset olivat valloittaneet luvattua maata ja asettuneet aloilleen, Jordanin itäpuolelle jääneet heimot, Ruuben, Gad ja Manasse, rakensivat Jordanin rannalle alttarin. Jordanin länsipuolella olevat heimot olettivat luonnollisesti tämän olevan merkki uhraustoiminnan aloittamisesta ja uhkasivat sodalla, ellei alttaria tuhota. Jordanin idänpuoleisten sukukuntien antama vastaus kuitenkin rauhoitti tilanteen. Alttaria ei rakennettu uhreja varten, vaan muistomerkiksi ja todisteeksi tuleville polville. Näin Jordanin idän puolelle jääneet sukukunnat saattoivat muistaa kuuluvansa Israeliin ja Jordanin länsipuolella asuvat israelilaiset saattoivat muistaa, että heillä on veljiä myös joen itärannalla.

Alttarin rakentamisesta Jumala antoi tiukat määräykset. 2. Moos. 20:24–26 ja 5. Moos. 27:5–7 kertovat siitä, että alttari piti rakentaa luonnonkivistä. Sitä ei saanut hakata tai veistää. Myöskään alttarissa ei saanut olla rappusia. Nämä vaatimukset viitannevat epäjumalanpalvelukseen ja ihmisten korottamiseen. Koska alttari ei saanut olla mitenkään muotoiltu, jäi vähemmän mahdollisuuksia tehdä temppeliin epäjumalankuvia. Raputon ja näin ollen matala alttari ei mitenkään korosta uhraavaa pappia, vaan huomio kiinnittyy Jumalaan, jolle uhri annetaan.

 

3. Pyhät paikat ja ajat

Temppelin lisäksi Vanha testamentti tuntee useita pyhiä paikkoja ja aikoja. Jo vanhastaan on ollut tapana merkitä jollakin tavalla paikkoja, jotka ovat olleet merkityksellisiä. Paikat merkittiin yleensä kivellä tai kiviröykkiöllä. Näin teki esimerkiksi Jaakob, joka kohtasi leiripaikassaan Jumalan (1. Moos. 28:18–22, 31:45–54 ja 35:14–15). Israel jätti merkkejä muistoksi matkallaan luvattuun maahan (Joos. 4).

Erityisesti Israelin pyhäksi paikaksi muodostui Jerusalem, jota ei oltu vallattu edes Kaananin maahan tullessa. Jerusalemia ennen telttatemppelin sijoituspaikkoina oli muun muassa Siiloa. Jerusalemin merkitys pyhänä kaupunkina perustuu pääasiassa kahteen seikkaan. Toinen on Daavidille annettu lupaus daavidilaisen dynastian ikuisesta hallinnosta juuri Jerusalemissa. Tähän lupaukseen liittyi ennustus uudesta Daavidista, Messiaasta, joka korostui etenkin pakkosiirtolaisuudesta lähtien. Toinen syy oli temppelirakennuksen pystyttäminen Salomon aikana Jerusalemiin. Tätä ennen temppeli oli ollut suhteellisen helposti liikuteltava teltta, joten mikään sijoituspaikka ei noussut toista tärkeämmäksi. Salomon rakentamaa temppeliä ei enää voitu siirtää, joten koko kaupungista tuli pyhä.

Mooseksen laissa on erityisesti kolme juhlaa, joita kansan piti juhlia (esim. 2. Moos. 23:14–17). Ensimmäinen oli pääsiäinen, jota juhlittiin Egyptin orjuuden päättymisen kunniaksi. Kristinuskon kannalta tämä on merkittävä juhla, koska sen pohjalle rakentuu myös kristillinen pääsiäinen, jossa vapaudutaan synnin orjuudesta. Toisena on elonkorjuunjuhla (esim. 3. Moos. 23:9–22), joka on nimensä veroinen. Kolmantena on Lehtimajajuhla, johon liittyy myös suuri sovituspäivä ja uudenvuodenjuhla (3. Moos. 23:23–43). Myös Lehtimajajuhla liittyi israelilaisten Egyptistä vapautumiseen ja erityisesti erämaavaellukseen.

Suuri sovituspäivä (3. Moos. 16) oli Israelin uskonnollisen elämän kannalta merkittävä, koska silloin uhrattiin syntiuhri koko kansan kaikkien syntien puolesta. Sovituspäivän uhri oli ikään kuin se perusuhri, jonka voimaan ja vaikutukseen muut uhrit liittyivät. Sovituspäivänä itse alttari pyhitettiin ja puhdistettiin, jotta muut uhrit voisivat olla Jumalalle mieleen. Samoin myös uhrin toimittavat papit uhrasivat omasta puolestaan. Suurta sovituspäivää voisi siis pitää uhrikultin nollauspäivänä.

Näiden kolmen juhlan lisäksi oli myös useita muita juhlia ja merkittäviä päiviä. Yleisin näistä oli tietenkin sapatti (esim. 3. Moos. 23:3), joka piti pyhittää lepopäiväksi. Sapattiin liittyi myös sapattivuosi ja riemuvuosi (3. Moos. 25:1–34). Sapattivuosi liittyi ennen kaikkea viljelykseen. Siinä missä ihmisten ja eläinten tuli saada joka seitsemäs päivä lepopäiväksi, piti maan antaa levätä joka seitsemäs vuosi. Riemuvuosi taas oli joka viideskymmenesvuosi. Riemuvuosi takasi sukukuntien perintöosien pysymisen sukukunnilla ja myös sen, että kukaan ei voinut jäädä loputtomaan velkavankeuteen. Riemuvuotena myydyt tai annetut maat palasivat alkuperäiselle omistajalleen, orjiksi itsensä myyneet saivat vapautensa ja velat annettiin anteeksi.

Pyhien paikkojen ja aikojen näkyvin merkitys oli olla muistuttamassa Jumalan suurista teoista. Samalla ne olivat myös välineitä Jumalan tahdon kertomisessa. Kansa sai hyvin konkreettisella tavalla nähdä, miten Jumala halusi heidän toimivan. Juhlat myös välittivät oikein toteutettuna Jumalan siunauksen niin israelilaisille kuin heidän luonaan asuville muukalaisillekin. Paikoilla ja ajoilla oli myös transedenttisempi tarkoitus. Ne olivat välähdyksiä Jumalan maailmasta. Niissä taivas ja maa kohtasivat.

 

4. Lähteet

Gulin, Eelis

1972 Vanhan testamentin pysyvä arvo. Toinen, uudistettu laitos. Helsinki: Kirjaneliö.

Harjula, Raimo

1997 Tarkoituksenmukainen Jahve. Kommentteja Risto Lauhan tutkielmaan. Teologinen aikakauskirja 2/1997.

Lauha, Risto

1997 Jahve-monoteismin synty ja kehitys. Teologinen aikakauskirja 2/1997.

Nissinen, Martti

1995 Monoteismi ja Jumalan sukupuoli Vanhassa testamentissa. Teologinen aikakauskirja 6/1996.

Pakkala, Juha

2000 Monoteismin synty Israelin uskonnossa. Teologinen aikakauskirja 5/2000.

Puukko, A.F.

1940 Israelin uskonnon historia. Helsinki: Otava.

Sollamo, Raija (toim.)

1991 Paimentolaisten uskonnosta kirkkolaitokseksi. Helsinki:Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 55.

 

1Verettömiäkin tulkintoja kohdalle on. Sillä ei kuitenkaan aiheen kannalta ole kovin suurta merkitystä.