Mark 12:35–44
Temppelissä käydyt keskustelut jatkuvat ja taustalla vaikuttaa vahvasti temppelin puhdistaminen. Kuten rahanvaihtajien ja myyjien ajaminen temppelistä, myös tässä korostuu Jeesuksen asema temppeliä suurempana auktoritettina. Nyt kysymystä lähestytään Messiaan persoonan kautta.
Juutalainen käsitys oli, että Messias on kuningas Daavidin jälkeläinen ja palauttaa daavidilaisen valtakunnan. Siksi Jeesuksen kysymys Daavidin herrasta on oleellinen. Jeesus lainaa Psalmia 110, jossa psalmin laatija kutsuukin Messiaaksi tulkittua henkilöä herraksi. Tämä on erikoista, sillä yleisen käsityksen mukaan poika ei voi olla isäänsä arvokkaampi. Siksi Jeesuksen kysymys onkin niin vaikea, ja siksi Jeesuksen puhe herätti niin suuresti väkijoukon mielenkiinnon.
Yleinen juutalainen käsitys oli, että Messias on Jumalan kutsuma Daavidin sukuun kuuluva ihminen. Tämä ihminen saisi aikaan kansannousun, niin että juutalaiset saisivat jälleet oman maansa, jota tämä Daavidin sukuun kuuluva ihminen hallitsisi oikeudenmukaisesti. Kysymyksellään Daavidin herrasta Jeesus kuitenkin ovelasti ja vaikuttavasti osoittaa, että Messias on jotakin enemmän kuin ihminen. Daavid, Israelin suurin kuningaskin kunnioittaa häntä herranaan.
Psalmin 110 anti ei ole pelkästään se, että se kertoo Messiaan olevan jotakin enemmän kuin Daavid. Psalmissa 110 puhutaan myös siitä, että Messias on oikeamielinen pappi. Viittauksellaan Jeesus siis muistuttaa ja osoittaa, että Messias ei ole vain poliittinen hahmo vaan myös uskonnollinen johtaja. Tämä on erikoista, sillä Daavidin suku ei ollut pappissuku, ja juutalaisen lain mukaan vain pappissukuun, leeviläisiin, kuuluvat voivat toimia pappeina. Viittaus siis kertoo, että Messias ei ole pelkästään normaalia kuningasta suurempi, vaan myös normaaleja pappeja suurempi.
Jeesuksen kysymystä seuraa kaksi erillistä tapahtumaa, jotka kuitenkin liittyvät kiinteästi samaan yhteyteen. Ensimmäiseksi Jeesus varoittaa lainopettajista. Jeesus ei erittele, mitä lainopettajia hän tarkoittaa. Eli ovatko he leeviäisiä, pappeja, fariseuksia vai mitä. Kyse on yleisesti hengellisistä johtajista ja auktoriteeteista.
Varoitus kohdistuu lainopettajien odottamaan kunnioitukseen. He mielellään esiintyvät koreasti ja ottavat vastaan kunnioitusta ja erilaisia etuuksia. Edellisessä Jeesus on juuri puhunut Messiaaasta ja antanut ymmärtää itse olevansa Messias. Hän ei kuitenkaan pukeutunut näyttävästi tai vaatinut itselleen erityistä kohtelua. Hän käyttäytyi aivan päinvastaisella tavalla kuin useimmat uskonnolliset johtajat.
Tämä ei ole vierasta meidän aikoinakaan. Edelleen haluamme tietyssä asemassa tietynlaista kunnioitusta ja huomiota. Välttämättä tämä ei ole väärin, sillä totta kai vaativan työn tekijä on aina kunnioituksen ja kiitoksen ansainnut. Tässä on kuitenkin vaarana turhamaisuus ja ulkokultaisuus, niin että teemme asioita vain hakeaksemme kiitosta. Jeesuksen esimerkki on aivan toisenlainen. Hän eli vaatimattomasti ja monesti jopa vältteli kiitosta.
Viimeisenä tuleekin eteemme köyhän lesken tapaus, joka on kuin täydellinen vastakohta koreilevista lainopettajista. Jeesus istui uhriarkun lähellä ja katsoi, miten ihmiset laittoivat rahaa arkkuun.
Temppelissä oli oma arvoesineille tarkoitettu varastohuoneensa, jonka läheisyydessä uhriarkut olivat. Uhriarkkuja oli useita ja niillä oli eri tarkoituksia. Kertomuksen tunnelman perusteella tässä on kyse uhriarkusta, jolla kerättiin vapaaehtoisia uhreja. Siihen laitettiin siis rahalahjoituksia, joita Mooseksen laki ei erikseen määrännyt.
Tähän vapaaehtoiseen uhriarkkuun liittyi ajatus, että se oli jotenkin erityisen siunaava, joten rikkaat laittoivat siihenkin paljon rahaa. Mutta yksi leskinainen laittoi arkkuun vain pari kolikkoa, jotka nykyrahassa vastaisivat ehkä euroa. Kolikot olivat kuitenkin kaikki, mitä naisella oli.
Jeesus puhkesikin ylistämään leskeä: hän oli antanut uhrina enemmän kuin monet rikkaat, jotka olivat määrällisesti antaneet enemmän. Toki rikkaiden panos auttoi paljon paremmin pitämään yllä temppelin toimintaa, mutta hengellisessä mielessä leskinainen laittoi enemmän, koska hän antoi koko elämänsä. Antamallaan eurolla hän olisi vielä ehkä voinut saada palan leipää, mutta hän halusi silti antaa sen Jumalalle.
Tähän leskinaisen tapaukseen kulminoituu kaksi edeltävää kertomusta. Toisaalta se painottaa hengellisen todellisuuden lainalaisuuksia. Vilpittömyys ja pyrkimys ovat paljon suurempia kuin voima ja mahtavuus. Samoin se osoittaa, että kiitettävämpää on aito uhri, joka voi sattua, kuin näön vuoksi helposti tehty teko.
Samaan aikaan on huomattava, että Jeesus ei kuitenkaan nuhtele rikkaita, jotka antavat liiastaan. He toimivat ihan oikein. Ennemminkin tässä voisi kuulla Jeesuksen sanat toisesta yhteydestä, että joka ”voi valita tämän ratkaisun, valitkoon.” (Matt. 19:12)
