Seurakunnan johtaminen Uudessa testamentissa osa 1: Apostolien teot

Uuden testamentin virkakehitys näkyy ehkä selkeimmin Apostolien teoissa, joka kattaa karkeasti arvioiden hiukan yli 30 vuoden ajanjakson. Apostolien tekojen kirjoittajalla on ollut selvästi tarkoituksena kuvata evankeliumin leviämistä Jeesuksen sanojen mukaan Jerusalemista maan ääriin (Ap.t. 1:8). Samalla hän tulee kuvanneeksi niitä uusia tilanteita ja haasteita, joita ensiaskeleitaan ottava kristillinen kirkko kohtasi. Siksi käyn läpi muutamia Apostolien tekojen kohtia, jotka mielestäni kuvaavat alkukirkon virkojen ja johtajuuden kehitystä.

1. Pysyminen apostolien opetuksessa

Heti helluntain tapahtumien jälkeen kerrotaan seurakunnan järjestäytyneen apostolien ympärille jakeessa Ap.t. 2:42.

Alkuseurakunnan tärkeimpiä ja näkyvimpiä ominaisuuksia oli yhteys seurakunnan jäsenten kesken. Se näkyy tämän jakeen kolmessa määritelmässä, yhteys, leivänmurto ja rukous, jotka kaikki ovat kollektiivisia ja yhteyttä korostavia toimituksia. Kaikkia niitä toteutetaan Apostolien teoissa aina seurakunnan ollessa koolla. Parhaiten tämä yhteys näkyy myöhemmin Apostolien teoissa Jerusalemin seurakunnan kohdalla, jossa elettiin ilmeisesti kommuuniperiaatteella, niin että lähes kaikki myivät omaisuutensa ja lahjoittivat näin saadut rahat seurakunnalle (Ap.t. 2:45, 4:34–37).

Kolmen jo mainitun lisäksi kerrotaan, että seurakunta pysyi apostolien opetuksessa. Se sisältää kaksi ajatusta. Ensinnäkin apostolit, Jeesuksen itse valitsemat ja asettamat opetuslapset, jotka olivat itse nähneet ja kuulleet Jeesusta, olivat koko kristillisen seurakunnan pohja (vrt. Ef. 2:20, 3:5; 2. Piet. 3:2; Juud. 1:17). Heidän julistuksensa myötä kristinusko alkoi levitä ja myös heidän opetukseensa perustuen uudet uskovat saattoivat kasvaa kristittyinä.

Toiseksi se sisältää myös ajatuksen auktoriteetista. Apostoleilla ei vain ollut tietoa, jota he jakoivat, vaan heillä oli myös valta määrittää tuon tiedon rajat ja luoda sen pohjalta sääntöjä seurakunnan elämään. Tämä tulee ilmi myöhemmin useissa kohdissa, joista voisi mainita Ananiaan ja Safiran tapauksen (5:1–11), diakonien valinnan (6:1–7) ja samarialaisten siunaamisen, jossa apostoli Pietari nuhtelee noita-Simonia (8:14–25).

 

2. Uusien virkojen perustaminen

Jerusalemin seurakunnan autuus kohtasi vaikeuksia, kun kreikankieliset juutalaiset kristityt alkoivat kokea olonsa syrjityksi seurakuntakommuunissa. Ydinongelma oli ruuanjakojärjestelmän heikkous. Tästä kerrotaan jakeissa Ap.t. 6:1–7.

Vaikka katkelmassa ei suoraan sanotakaan, että apostolit olisivat olleet johdossa, tai että opetuslapset olisivat odottaneet heidän ratkaisevan asian, ei tekstistä jää epäselväksi, että apostolit oikeasti johtivat seurakuntaa. Katkelma on merkittävä siinä mielessä, että siinä ensimmäistä kertaa Apostolien teoissa apostoleista käytetään nimitystä ne kaksitoista (οἱ δώδεκα).

Ne kaksitoista on erityisesti synoptisissa evankeliumeissa esiintyvä kahdentoista apostolin nimitys. Nimitys ei niinkään kuvannut apostolien määrää, vaan se identifioi heidät niiksi kahdeksitoista, jotka Jeesus kutsui ja nimitti tehtäväänsä (Matt. 10:2–4;.Mark. 3:13–19; Luuk. 6:14–16). Kuvaavaa on, että Juudaksen kuoltua, kun Mattias otettiin hänen tilalleen, sanotaan, että hänet ”liitettiin kahdentoista joukkoon”. Apostolien joukon lukumäärä laski yhdellä, mutta nimitys ei vaihtunut. Toisaalta termiä ei tässä välttämättä käytetä kuvaamaan auktoriteettiasemaa, vaan tällä haluttiin erottaa apostolit valittavista miehistä, joihin myöhemmin viitataan niinä seitsemänä (ἑπτὰ ).1

Apostolien auktoriteettiasemaa kuvaa se, että he kutsuivat seurakunnan koolle ja ehdottivat ratkaisua ongelmaan. Ratkaisu oli seitsemän kreikankielisen diakonin valitseminen hoitamaan ruuanjakoa (6:3). Ensimmäistä kertaa seurakunnan historiassa jouduttiin pohtimaan seurakunnan rakennetta ja toimintaa. Tuloksena apostolien viran rinnalle syntyi diakonin virka. Apostolit itse halusivat keskittyä päätehtäväänsä eli opettamiseen ja evankeliumin julistamiseen (6:2).

Ratkaisussa näkee selvästi erilaisten seurakunnan tehtävien merkityksen. Tarkoitus ei ole, että jokainen tekee kaikkea, vaan työtä tehdään yhdessä kukin omalla paikallaan ja omilla lahjoillaan. Tehtävät eivät myöskään ole eriarvoisia, sillä katkelmassa korostuu ennemminkin oman kutsumuksen tärkeys2. Samalla syntyi jako julistamisen sekä johtamisen ja käytännön avustustyön välille, vaikka valitut diakonit toimivatkin myöhemmin myös evankelistoina (Stefanus Ap.t. 6:8–7:60 ja Filippos Ap.t. 8:4–40) ja Paavalin myöhemmin antamat ohjeet seurakuntapalvelijoille (1. Tim. 3:12) tuntuvat myös viittaavan siihen, että diakonit toimivat myös julistus- ja johtotehtävissä.

Jaksossa ei seitsemää valittua miestä kutsuta diakoneiksi (διάκονος). Tämä onkin herättänyt keskustelua siitä, voiko heitä pitää myöhemmin Uudessa testamentissa mainittuina seurakunnanpalvelijoina (διάκονον τῆς ἐκκλησίας tai διάκονος). Ilmeisesti myöhempien, lähinnä Filippusta koskevien kohtien perusteella on päätelty, että tässä asetettu virka on ollut tilapäistä.3 Toisaalta taas näiden seitsemän virka on nähty pohjana, jolle myöhemmät seurakuntavirat rakentuivat.4

Katkelma kuvaa myös seurakuntalaisten osaa seurakunnan johtamisessa. Apostolit eivät tehneet päätöstä yksin, vaan ratkaisivat sen yhdessä seurakunnan kokouksen kanssa (6:3, 5), vaikka pitivätkin lopullisen päätösvallan itsellään (6:6).5 Kuvauksen pohjalta voidaan päätellä, että seurakuntaa kohdannut kriisi sai sen järjestäytymään uudella tavalla, mikä ei pelkästään koskenut uuden seurakuntaviran perustamista, vaan myös seurakunnan päätösprosessin selkeytymistä.

 

3. Vanhimmat, profeetat ja opettajat

Ensimmäinen maininta seurakunnan vanhimmista on Apostolien tekojen jakeessa 11:30. Kohdassa puhutaan Antiokian seurakunnan päätöksestä avustaa Juudeassa asuvia kristittyjä.

Koska vanhimpien kerrotaan olevan Juudeassa, voidaan olettaa, että kyseessä on Jerusalemin seurakunta.6 Se tarkoittaa tietenkin sitä, että apostolien johtoasema seurakunnassa oli siirtynyt kristittyjen seuraavalle sukupolvelle tai vähintäänkin laajentunut käsittämään muitakin kuin apostoleja.7 Esimerkiksi Jerusalemin konsiilissa Apostolien tekojen 15 luvussa seurakunnan johtajina mainitaan Jeesuksen veli Jaakob ja vanhimmat apostolien rinnalla. Kuitenkin Jaakob näyttäisi olevan kokouksen puheenjohtaja eikä joku apostoleista.8 Mahdollisesti tässä mainitut vanhimmat olisivat olleet kuudennessa luvussa virkaan asetettuja diakoneja.9 Ajatusta on perusteltu sillä, että kuudennen luvun seitsemälle miehelle annettiin diakoninen vastuu seurakunnan köyhistä. Olisi siis vain loogista olettaa, että he tai heidän seuraajansa ovat vastuussa edelleen samasta asiasta ja muualta tulevat avustukset osoitettaisiin heille.

Termi vanhin tulee juutalaisten synagogajumalanpalveluksesta ja viitannee siihen, että Juudeassa oli omaksuttu seurakuntarakenteita synagogajärjestelmästä.10

Hieman myöhemmin, jakeissa 13:1–3 mainitaan Antiokian seurakunnan yhteydessä profeetat ja opettajat, jotka ilmeisesti olivat seurakunnissa vaikuttavia virkoja. Jo luvussa 11 oli mainittu profeetta nimeltä Agabos (11:27), jonka sanottiin tulleen Jerusalemista muiden profeettojen kanssa. Agabos kumppaneineen saattoivat olla kiertäviä profeettoja, jotka on samaistettu jopa Jeesuksen lähettämiin 70 opetuslapseen (Luuk. 10:1).11 On mahdollista, että 13 luvun alussa mainitut profeetat ovat ainakin osaksi samoja kuin 11 luvun lopun profeetat.

13 luvun profeetat ja opettajat viittaa Antiokian seurakunnan johtajistoon, joista viisi mainitaan nimeltä.12 On pohdittu, onko tässä kyseessä kaksoisnimitys vaiko kahdenlaisista viroista koostuva johtoporras.13 Termipari on tuttu kuitenkin myös Paavalin kirjeistä, joissa mukana on vielä kolmaskin virka: apostolit, profeetat ja opettajat (esim. 1. Kor. 12:28; Ef. 4:11, jossa profeetan parina on evankelista ja opettajan parina paimen).

Katkelmassa ei nimettyjä henkilöitä liitetä kumpaankaan ryhmään, mikä saattaa viitata siihen, että rajaa ei ole helppo vetää.14 Mielestäni sanapari kuvaa myös osaltaan seurakunnan johtajien tehtävää, mikä tulee vielä paremmin ilmi jo mainitsemassani Ef. 4:11:ssä, jossa profeetan ja opettajan lisäksi mainitaan evankelista ja paimen. Profeetan ja evankelistan tehtävät yhdessä on helppo mieltää apostolin tehtävää vastaavaksi. Se sisältää sekä Jumalan sanan profeetallisen julistuksen että uusien ihmisten kutsumisen Kristuksen luokse. Alkutekstissä opettaja ja paimen on yhdistetty samalla artikkelilla, mikä viitannee näiden samankaltaisuuteen tai jopa siihen, että ne ovat sama virka.15 Joka tapauksessa profeettojen ja evankelistojen työnkuva olisi ulospäinsuuntautuvaa, kun taas paimenten ja opettajien työnkuva koskisi seurakunnasta huolenpitämisen.16

Näemme kuitenkin, että ensimmäisessä Juudean ulkopuolella olevassa merkittävässä seurakunnassa seurakunnan johtamiseen sovellettiin jälleen uusia ratkaisuja vanhojen lisäksi. Koska apostoleja ei seurakunnassa ollut, johto oli siirtynyt profeetoille ja opettajille. Samalla pidettiin myös kiinni koko seurakunnan osallisuudesta päätöksiin, mihin viitannevat jakeet 2–3, jotka eivät ilmeisesti enää puhu vain jakeessa 1 mainituista profeetoista ja opettajista, vaan koko seurakunnan jumalanpalveluksesta.17

 

4. He valitsivat vanhimmat

Jakeessa Ap.t. 14:23 kerrotaan, kun ensimmäistä kertaa seurakuntiin asetettiin vanhimmat. Kyse oli Paavalin ja Barnabaksen ensimmäisen lähetysmatkan paluusta, jolloin he valitsivat perustamiinsa seurakuntiin johtajat. Tästä voimme vetää kaksi johtopäätöstä.

Ensimmäiseksi, viimeistään tässä vaiheessa oli yleisemminkin vakiintunut Jerusalemissa käyttöön otettu, synagogajärjestelmästä omaksuttu seurakuntarakenne.18 Siinä seurakunnalle valittiin johtajat, jotka olivat viime kädessä vastuussa seurakunnastaan ja sen vaikutuspiiristä ja apostolien asema ainoina seurakuntien auktoriteetteina oli väistynyt. Se, että Paavali ja Barnabas valitsevat vanhimmat vasta lähetysmatkansa paluumatkalla, eikä heti seurakunnan perustamisen yhteydessä, kertonee siitä, että seurakunnan johtajilta vaaditaan tiettyä kypsyyttä uskossa. Tähän viittaa myös 1. Tim. 3:6:n rajoitus, että seurakunnan kaitsija ei saa olla vastakääntynyt.

Toiseksi tämä kertoo alkukirkon yhteydestä ja tietynlaisesta keskusjohtoisuudesta. Sama ilmiö on näkynyt jo aiemminkin, esimerkiksi samarialaisten tapauksessa Ap.t. 8:4–25, jossa uusille aluevaltauksille tarvittiin apostolien hyväksyntä. Parhaiten tämä keskusjohtoisuus näkyy myöhemmin luvussa 15, kun kerrotaan Jerusalemin konsiilista, jossa päätettiin pakanakristittyjä koskevista asioista. Yksittäiset seurakunnat eivät siis pyrkineet täydelliseen itsenäisyyteen, vaan Apt. 2:42:n hengen mukaisesti koko kirkon yhteiseen uskoon, jonka perustana oli apostolien opetus.

Samalla nähdään myös apostoli-termin merkityksen laajeneminen. Paavali ja Barnabas toimivat tässä apostolien tavoin harjoittaen samaa auktoriteettia kuin apostolit esimerkiksi ensimmäisten diakonien valinnassa.19 Toisin sanoen apostoleiksi ei mielletty pelkästään niitä kahtatoista Jeesuksen valitsemaa ja asettamaa opetuslasta, vaan sen rinnalle oli tullut apostolin virka, joka käsitti ehkä myös henkilöitä, jotka eivät olleet tavanneet Jeesusta henkilökohtaisesti (vrt. Room. 16:720).

 

5. Johtopäätöksiä

Apostolien tekojen kuvaus muodostaa loogisen kehityskulun ensimmäisten seurakuntien johtamisrakenteessa. Osittain kehitys tapahtui erilaisten kriisien (esim. Ap.t. 6:1–7) kautta ja osittain omaksumalla rakenteita synagogajärjestelmästä. Samalla eri kertomuksissa näkyy seurakuntamallien kehittyminen olosuhteiden mukaan. Mitään muuta seurakuntaa ei kuvailla samalla tapaa kommuunimaiseksi kuin Jerusalemin seurakuntaa. Vain Antiokian seurakunnan johdossa nähdään profeetat ja opettajat. Aivan uusiin, pakanavoittoisiin seurakuntiin lähetystyöntekijät asettavat vanhimmat kaitsemaan seurakuntaa.

Apostolien teoissa ei ole ainuttakaan opetusta tai ohjetta seurakunnan toiminnan järjestämiseksi. Tämä mielestäni viittaa siihen, että seurakuntamallia ja sen johtamista ei pidä välttämättä sitoa yhteen ainoaan malliin, vaan seurakunnan tulisi olla elävä ja joustava yhteisö, joka sopeutumalla uusiin tilanteisiin pysyy aina yhtä toimintavalmiina ja tehokkaana.

Apostolien teoissa ei myöskään ole varsinaista opetusta erilaisista seurakuntaviroista. Nekin perustetaan ja ylläpidetään kulloinkin vallalla olevien olosuhteiden mukaisesti. Yksinkertaistetusti voi kuitenkin sanoa, että Apostolien tekojen mukaan seurakunnalla tulee olla erikseen tehtävään valitut johtajat, jotka yhdessä koko seurakunnan kanssa toteuttavat Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä. Johtajuutta ei siis nähdä välttämättä arvoasteikkona, vaan palveluvirkana, joka auttaa yksilöseurakuntalaisia ja koko seurakuntaa toimimaan tehtävässään.

 

6. Lähdeluettelo

6.1. Yleisteokset

Nestle-Aland #27

2001 Novum Testamentum Graece. Stuttgart: Deutsche Bibelgesellschaft. Erweiter Druck.

Pyhä Raamattu

1992 Vanha testamentti. Uusi testamentti. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos.

Mikkeli: Suomen Pipliaseura.

6.2. Kirjallisuus

Crandield, C.E.B.

1987 Romans a shorter commentary. Grand Rapids, Michican: Eerdmans. Reprinted.

Ellicott, Charles John (toim.)

i.v. A Bible Commentary for English Readers by Various Writers. Vol. VII Acts to Galatians. London, Paris, New York & Melbourne: Cassell and Company.

Foulkes, Francis

1983 Ephesians. Tyndale New Testament Commentaries. Grand Rapids, Michican: Eerdmans. Reprinted.

Kaila, Erkki

1935 Apostolien teot. Luukkaan kuvauksia Pietarin ja Paavalin apostolisesta vaikutuksesta. Helsinki: Otava.

Marshall, I. Howard

1987 Acts. Tyndale New Testament Commentaries. Grand Rapids, Michican: Eerdmans. Reprinted.

Nikolainen, Aimo T.

1985 Apostolien teot. Ensimmäinen kirkkohistoria. Avaa Uusi testamenttisi 5. Jyväskylä: Kirjapaja.

Robinson, J. Armitage

1980 Commentary on Ephesians. Exposition of the Greek Text. Grand Rapids, Michigan: Kregel. Reprinted.

Ruohomäki, Jouko

2004 Jerusalemista Roomaan. Apostolien teot selityksin. Keuruu: Aikamedia.

6.3. Sähköiset lähteet

DigiRaamattu 2010, Data Universum oy.

Zondervan Reference Software version 2.6. Expositor’s Bible Commentary, New testament. Rel. 08.12.98 Zondervan publishing house.

 

1Marshall 1987, 126.

2Marshall 1987, 126.

3Kaila 1935, 54.

4Nikolainen 1985, 58–59.

5Ruohomäki 2004, 76. Marshall 1987, 127.

6Näin ainakin kommentaarit varsin yleisesti päättelevät.

7Kaila 1935, 104.

8Marshall 1987, 251.

9Marshall 1987, 204.

10Ellicott i.v., 75–76.

11Ellicott i.v., 75.

12Ruohomäki 2004, 140.

13Ellicott i.v., 79.

14Marshall 1987, 215.

15Foulkes 1983, 119.

16Robinson 1980, 181.

17Näin esim. Marshall 1987, 215 ja Nikolainen 1985, 112. Pelkän johtajiston kannalla on ilmeisesti Ruohomäki (2004, 142), vaikka hänkin näkee lopullisen työhönerottamisen olevan koko seurakunnan hyväksymä.

18Ellicott i.v., 92.

19Ellicott i.v., 92.

20Näin esim. Thurén 1994, 263 ja Cranfield 1987, 377.

Jaa tämä:
Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.