Uuden testamentin teologiaa tarkastellessa synoptiset evankeliumit muodostavat oman erityisen nurkkansa. Synoptikot päällisin puolin kertovat yhden ja saman tarinan, mutta teologiset vivahteet ovat lähemmin tarkasteltuna hyvinkin erilaisia.

1. Johdanto

Tässä esityksessä raapaisen hieman synoptikkojen teologian pintaa. Esitys on oikeastaan lyhyt johdanto aiheeseen. Olen ottanut mukaan myös muutaman asiaa havainnollistavan perikoopin, joita käsittelen soteriologisesta näkökulmasta.

Kirjallisuusluettelossa on kaikki tätä työtä varten käyttämäni lähteet. Olen koonnut sinne myös joitakin muita aihetta sivuavia lähteitä. Vaikka en niihin esityksessäni viittaakaan, ovat ne saattaneet jonkin verran vaikuttaa pohdintaani.

 

2. Synoptikkojen syntymä – lyhyt katsaus lähdeteoriaan

Synoptikot eivät ole Uuden testamentin varhaisinta materiaalia. Tutkijasta hieman riippuen, synoptikkojen synty ajoitetaan yleensä 60–90-lukujen väliin, vaikka löytyy myös jonkin verran kannatusta sille, että haarukan alkupää olisi vähintään 50-luvulla. Näistä Markuksen evankeliumi olisi kaikkein varhaisin ja Luukas viimeinen.

Samankaltaisuudet evankeliumien välillä ovat herättäneet kysymyksen evankelistojen lähteistä. Evankeliumeista vain Luukas mainitsee käyttäneensä teoksensa pohjana erilaisia lähteitä. Jopa sanavalinnoissa näkyvistä yhtäläisyyksistä voimme todeta, että evankelistoilla on yhteys toisiinsa.

Varmimmalla pohjalla olemme puhuessamme Markuksesta Matteuksen ja Luukkaan lähteenä¹. Matteus ja Luukaskin voivat tietenkin olla lähde, mutta kun ottaa huomioon Markuksen tiiviyden ja muita evankeliumeja huonomman kreikan, jota Matteus ja Luukas ovat paikoin parannelleet, on selkeintä pitää Markusta kahden edellisen lähteenä.

Markuksen lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla on ilmeisesti ollut myös toinen yhteinen lähde, jota nykytutkimuksessa kutsutaan Q-lähteeksi. Q-lähde olisi sisältänyt lähinnä Jeesuksen puheita. Tässä en lähde arvottamaan Q-lähdettä. Riittäköön pohjaksi toteamus, että Matteus ja Luukas selvästi käyttävät yhteistä erityisaineistoa, jota Markuksella ei ole ja toisaalta kaikilla on myös jonkin verran täysin omaa materiaalia.

Oleellisempaa käsittelemämme aiheen kannalta on kysymys evankelistojen toimitustyön laajuudesta. Kuinka paljon evankelistat muokkasivat käyttämäänsä aineistoa omien pyrkimystensä ja painotustensa vuoksi. Käytännössä on kaksi näkemystä asiasta². Ensimmäisen näkemyksen mukaan evankelistat olisivat pääsääntöisesti koonneet evankeliuminsa perinteelle uskollisesti. Kunkin evankelistan erityispainotus näkyisi aineiston järjestämisessä ja omissa lisäyksissä. Toisen näkemyksen mukaan evankelistat olisivat muokanneet ja sepittäneet aineistoa voimakkaasti oman päämääränsä mukaisesti.

Otan tässä esityksessä lähtökohdaksi ensimmäisen näkemyksen. Koska kaikki neljä evankeliumia ovat keskenään merkittäviltä osilta yhteneviä, voimme todeta, että vaikka kullakin evankelistalla on ollut omia erityispainotuksia, he ovat pääsääntöisesti esittäneet hallussaan olleen aineiston perinteelle uskollisena.

 

3. Synoptikkojen teologiset painopisteet

Uuden testamentin evankeliumit sisältävät parhaimman ja laajimman kuvauksen Jeesuksesta, hänen toiminnastaan ja opetuksestaan. Uuden testamentin kirjeet, tärkeimpänä Paavalin kirjoittamat, antavat oman panoksensa, mutta jäävät kauas taakse. Kirjeissä nähdään enemmän sitä, miten ensimmäiset kristityt tulkitsivat ja ymmärsivät Jeesuksen opetuksia. Jeesuksen persoona ihmisenä jää hieman taka-alalle. Evankeliumit pitävät siis paikkansa Uuden testamentin teologiaa tutkittaessa. Sieltä löytyy se pohja, jonka varaan Pietari, Paavali ja muut ovat rakentaneet.

Evankeliumeista kolme ovat hyvin samankaltaisia, miksi niitä kutsutaankin synoptisiksi. Edellä olen raapaissut pintaa synoptikkojen syntyteorioista ja niihin liittyvistä lähdeteorioista. Tässä sukellan kunkin evankelistan teologisiin painopisteisiin. Esittelen lyhyesti, kenelle ja miksi kukin evankelista kirjoitti evankeliuminsa.

3.1. Markus

Kuten jo aiemmin tuli ilmi, on Markus ilmeisesti varhaisin evankeliumeista. Siksi tässä kirjoituksessa käsittelen aina sen ensimmäisenä.

Markus keskittyy evankeliumissaan toimintaan ja Jeesuksen opetus jää sen varjoon. Tämän vuoksi evankeliumista voi olla vaikea johtaa teologiaa³. Evankeliumissa on kuitenkin selkeitä teemoja, jotka auttavat alkuun, ja hänen esittämästään toiminnastakin voidaan johtaa teologiaa⁴.

Ensimmäinen Markuksen erityispiirre tulee vastaan heti alussa. Koko evankeliumi alkaa sillä: Ilosanoma (kreik. euangeliou, evankeliumi) Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, lähti liikkelle näin. (Mark. 1:1) Evankeliumin Markus liittää kiinteästi Jeesuksen kärsimykseen ristillä. Tästä onkin vedetty johtopäätös, että Markuksen evankeliumi on kärsimyshistoria, jolla on pitkä johdanto⁵.

Markuksen evankeliumi-teema korostuu, kun sitä verrataan muihin synoptikoihin. Luukas ei käytä evankeliumissaan sanaa lainkaan. Matteus käyttää sanaa neljä kertaa, mutta niistä kaksi on rinnakkaispaikkoja Markuksen kanssa ja niissä myös Markus käyttää evankeliumi-sanaa. Markus käyttää sanaa kahdeksan kertaa. Matteuksen käytössä sana saa myös yleensä selittävän lisäyksen⁶.

Toinen Markukselle tyypillinen ominaisuus on salaisuuden korostaminen. Toisaalta tämä tulee hyvin ilmi lukuisten kysymysten esittämisenä⁷. Erityisesti salaisuus kohdistuu Jeesuksen messiaanisuuteen. Markus suhtautuu erittäin varauksellisesti Jeesuksen henkilöllisyyttä koskeviin pohdintoihin, vaikka messias-nimityksen sijaan Markus viljelee paljon Jumalan Poika -nimitystä. Poikkeuksena messiasvälttelyssä ovat lähinnä Jeesuksen omat viittaukset esimerkiksi Mark. 2:ssa⁸. Tämä on johtanut tulkintoihin, että Jeesus ei itse esittäytynyt messiaana, vaan messiasteema oli Markuksen tapa yhdistää alkukirkon usko Jeesuksesta messiaana ja Jeesuksen oma vaikeneminen messiaanisuudestaan⁹.

Salaisuusteeman kääntöpiste on Pietarin messias-tunnustus Mark. 8:ssa, jonka jälkeen Jeesuksen messiaanisuutta ei enää niin peitellä, kysymysten esittäminen loppuu ja kaikki huipentuu, kun Jeesus tunnustaa itsekin messiaanisuutensa suuren neuvoston edessä (Mark. 14:61–62).

Salaisuusteeman mukaisesti Markus päättää evankeliuminsa ikään kuin kesken jakeeseen 16:8. Lopetus on hyvin tyypillinen etenkin evankeliumin alkuosan kanssa, jossa Jeesuksen toiminta on herättänyt kysymyksiä ja jopa pelkoa. Niin tässäkin, Jeesuksen toiminnan viimeisimmässä vaiheessa. Lopetus tuntuu oudolta, mutta Markuksen kerronnassa ylösnousemus ei ole päätepiste¹⁰, joten hänellä ei ole tarvetta selitelläkään sitä toisten evankelistojen tavoin.

3.2. Matteus

Matteus laajentaa Markuksen kertomusta useilla opetuskokonaisuuksilla. Matteuksen painopiste on Jumalan lupausten täyttymisessä Jeesuksen toiminnassa¹¹. Matteuksella Jeesus nähdään siis ennen kaikkea juutalaisesta näkökulmasta. Matteuksella on myös erityiskorostuksia.

Ensimmäinen erityiskorostus on jo mainittu Jumalan lupausten täyttyminen Jeesuksessa. Matteukselle on ominaista huomiot, joissa viitataan Vanhan testamentin teksteihin¹². Jo aivan alusta saakka, ensimmäisen luvun sukuluettelosta lähtien, Matteus keskittyy esittelemään Jeesuksen Vanhan testamentin ennustamana messiaan. Messiasnimitys ei kuitenkaan välttämättä sisältänyt tuolloin tai edes Matteuksella kristologista puolta¹³. Ensimmäisen vuosisadan messiasodotus keskittyi toisaalta poliittisen johtajan ja toisaalta hengellisen johtajan odottamiseen. Kummassakin tapauksessa odotettu messias olisi tavallinen ihminen, joka toimii Jumalan lähettämänä ja valtuuttamana. Tietenkin Matteus esittää myös kristillisen tulkinnan messiaasta, joka poikkeaa juutalaisten messiaskäsityksestä. Jeesus täytti messiasennustukset, mutta samalla myös muutti ne radikaalisti.

Toinen erityiskorostus liittyy lakiin. Matteuksen Jeesus on auktoritatiivinen lainopettaja, jolla on valta esittää Mooseksen lain oikea tulkinta¹⁴. Tästä parhaimpana esimerkkinä toimii Vuorisaarna¹⁵.

Matteuksen Jeesus ei kumoa lakia, vaan täyttää sen¹⁶. Tämä lain täyttäminen johtaa myös lain uuteen tulkintaan, sillä täyttämisen jälkeenkään lakia ei hylätä. Niinpä Matteuksen teologiassa laki saa uuden merkityksen ja suunnan Jeesuksessa¹⁷. Se pitää tulkita ja soveltaa tästä lähtien hänen kauttaan.

Laki onkin Matteuksella hieman ristiriitainen. Evankeliumissa tasapainotellaan antinominismin¹⁸ ja legalismin¹⁹ välillä. Toisaalta Matteus varoo tekemästä lakia turhaksi. Toisaalta hän esittää lakia noudattavat ja sen tärkeyttä korostavat juutalaiset, erityisesti fariseukset, Jeesuksen vastustajina. Vastakkainasettelu Jeesuksen ja fariseusten välillä saattaa myös viitata alkuseurakunnan tilanteeseen, jossa alkoi syntyä ristiriitoja seurakunnan ja synagogan välille²⁰. Samalla Matteus käsittelee laajemminkin kristinuskon ja juutalaisuuden suhdetta²¹.

Merkittävä lisäpiirre, minkä laki saa Matteuksella, on se, että laki ei enää toimi ainoana ohjeena oikeaan elämään. Lain rinnalle ja sitä ohjaamaan nousee rakkaus. Rakkaus taas tuo lakiin uuden elementin. Uusi tulkinta laista ei tarkoita uutta lakia, vaan uudenlaista yhteyttä Jumalaan²².

Tästä pääsemme kolmanteen erityiskorostukseen. Matteuksella on vahva eskatologinen korostus. Tyypillistä on puhe Jumalan valtakunnasta, joka on tullut lähelle (esim. Matt. 3:2). Evankeliumissa on myös pitkähkö Jeesuksen eskatologinen puhe (Matt. 24–25). Lisäksi useat vertaukset ovat sävyltään eskatologisia (esim. Matt. 21:33–41). Eskatologisuus kärjistyy evankeliumin lopun lähetyskäskyssä, jossa ylösnoussut Jeesus lähettää opetuslapsensa kaikkeen maailmaan²³.

3.3. Luukas

Kolmantena synoptikoista tulee Luukas, joka omistaa evankeliuminsa Teofilokselle. Jo evankeliumin johdannosta selviää, että Luukas pyrki selvästi tekemään historiateosta²⁴. Luukkallakin on kuitenkin selkeä oma teologinen painotuksensa.

Luukas myötäilee Matteuksen kerrontaa Jeesuksesta kuninkaana ja messiaana. Hän osoittaa pakanakristilliselle seurakunnalle uuden uskon juutalaisen perustuksen²⁵ ja näyttää myös, miksi evankeliumi, joka kertoo ”Jeesus Vapahtajasta”, koskee myös pakanoita²⁶. Luukkaalla korostuu myös köyhien ja vähäosaisten osuus, joita Jeesus kohtaa²⁷.

Selkein Luukkaan erityispiirre liittyy hänen valintaansa kirjoittaa historiateosta. Luukkaan teologia on pelastushistoriaa²⁸. Kirjoissaan hän kertoo, miten Jumala puuttuu maailmankulkuun ja eri tapahtumien kautta tuo pelastusta ihmisille. Tämän pelastushistorian huippuna Luukas esittelee Jeesuksen ja Jeesuksen tulon vaikutuksia voidaan lukea Apostolien teoista²⁹.

Syytä tällaiseen lähestymistapaan on etsitty Jeesuksen takaisintulon viivästymisestä. Ensimmäiset kristityt odottivat Jeesuksen palaavan pian, mutta kun näin ei näyttänyt tapahtuvan, piti asiaan löytää ratkaisu. Luukkaan esittämä ratkaisu on esittää seurakunnan toiminta osana Jeesuksen toimintaa maailmassa³⁰. Niin tai näin, Luukkalta puuttuu lähes tyystin Jeesuksen paluun odotus, mikä on muilla synoptikoilla.

 

4. Synoptikkojen teologian vertailua rinnakkaispaikkojen kautta

Kun nyt olemme vilkaisseet synoptikkojen erilaisia painotuksia, voimme siirtyä muutaman esimerkkiperikoopin kautta.

4.1. Laki synoptikoilla: saako sapattina tehdä työtä?

Matteus 12:1–8, Markus 2:23–28 ja Luukas 6:1–5 sisältävät kertomuksen Jeesuksen ja fariseusten yhteenotosta. Opetuslapset olivat sapattina pellonpiennarta kävellessään keränneet käsiinsä jyviä, joita he söivät. Fariseukset eivät pitäneet tästä, sillä se rikkoi sapattia. Kullakin evankelistalla kertomus on pääkohdiltaan samanlainen, mutta erilaiset painotukset ohjaavat yksityiskohtien kertomisessa.

Markus lähestyy ongelmaa hyvin käytännöllisesti. Jeesus vastaa fariseusten kritiikkiin esimerkillä Daavidista. Lopuksi, hieman irrallisena, Jeesus Markuksen evankeliumissa perustelee sapatin rikkomista sillä, että sapatin tulisi palvella ihmistä eikä toisinpäin. Siksi Ihmisen Poika on sapatin herra. Markus tyylilleen uskollisena jättää hieman tulkinnanvaraa. Vaikka Ihmisen Poika on selkeästi Markuksen käyttämä Jeesuksen arvonimi, tässä hän rinnastaa sen yleensä ihmisiin, joiden hyvinvoinnin vuoksi sapatti on annettu. Ihmisen Pojan valta sapatin yli ei siis johdu hänen suuruudestaan, vaan ihmisyydestään.

Luukas noudattelee aika pitkälle Markuksen kertomusta, mutta jättää varsinaisen ongelman hieman kaukaiseksi. Luukkaalla Jeesus kyllä puolustaa opetuslapsiaan samalla esimerkillä kuin Markuskin, mutta ei johda siitä samaa päätelmää kuin Markus. Luukas tyytyy vain toteamaan, että Ihmisen Poika on sapatin herra.

Matteus käsittelee kysymystä Mooseksen lain kautta. Markuksen ja Luukkaan tavoin hänkin toistaa esimerkin Daavidista. Tämän lisäksi hän otti myös esimerkiksi papit, jotka sapattina tekevät työtä temppelissä, mutta sitä ei lueta heille syyksi. Matteukselle ominaisesti tästä Jeesus johtaakin päätelmän omasta suuruudestaan³¹, hän on suurempi kuin temppeli. Tämän jälkeen Matteus lisää haasteen fariseuksille, ”Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja”, te ette tuomitsisi syyttömiä.” (j. 7) Johtopäätöksenä Jeesus Matteuksella toteaa, ”Sillä Ihmisen Poika on sapatin herra.” (j. 8, vanha käännös)

Huomaamme, että Markus ja Luukas käsittelevät lakia vähemmän. Heidän täytyy viitata lakiin, koska se tuli niin usein Jeesuksen toiminnassa ja opetuksessa esille, mutta he minimoivat sille annetun tilan. Matteus taas selvästi tuntee lakia ja kirjoittaa sitä tunteville. Niinpä hän panostaa lain selittämiseen ja väitteiden perustelemiseen lailla. Toisaalta Matteuksella korostuu myös Jeesuksen oma arvo. Ensin Matteus tuo esille laista poikkeustapauksen ja sitten osoittaa, että Jeesus on vielä suurempi poikkeustapaus.

4.2. Jeesuksen seuraajien palkka

Matteus 19:27–30, Markus 10:28–31 ja Luukas 18:28–30 sisältävät Jeesuksen vastauksen kysymykseen, minkä palkan hänen seuraajansa saavat. Jälleen pääkohdat ovat aika lailla samat synoptikoilla.

Luukkaan esitys on lyhin. Siinä omaisuudesta ja ihmissuhteista luovutaan Jumalan valtakunnan, ei Jeesuksen nimen tai evankeliumin tähden. Tämä sopiikin hyvin Luukkaan pelastushistoria-teemalle. Vaikka Jeesus on Luukkaan esityksessä pelastushistorian kärki, on Jeesuksen toiminnan tulos Jumalan valtakunnan tuleminen ja valtaan tuleminen. Pelastushistoria kietoutuu Jumalan valtakunnan ympärille, jota Jeesus hallitsee.

Markus esittää omaisuudesta luopumisen syyksi Jeesuksen ja evankeliumin. Markuksella nämä ovat pitkälle synonyymeja, sillä juuri Jeesus ja hänen elämänsä muodostaa evankeliumin sisällön. Markus liittää siis omaisuudesta luopumisen Jeesuksen persoonaan ja hänen työhönsä.

Matteuksella omaisuudesta luopumisen syynä on vanhatestamentallisesti Jeesuksen nimi. Vanhassa testamentissa nimellä viitataan Jumalaan. Tietyssä mielessä Matteuksen sanavalinta rinnastaa siis Jeesuksen ja Jahven. Matteuksella erityistä on myös jakeen 28 lisäys siitä, että omaisuudestaan luopuneet opetuslapset saavat vielä istua Jeesuksen kanssa valtaistuimilla ja hallita Israelin sukukuntia. Tämä sopii oikein hyvin Matteuksen juutalaiseen taustaan ja myös kohderyhmään. Mielenkiintoista on, että Luukaskin on säilyttänyt tämän, mutta hän liitti sen toiseen yhteyteen (Luuk. 22:28–30).

4.3. Miten voi saada iankaikkisen elämän?

Matteus 19:16–26, Markus 10:17–27 ja Luukas 18:18–27 sisältävät kertomuksen rikkaan nuorukaisen tulemisesta Jeesuksen luo. Yllättäen Markuksen kertomus on synoptikoista kaikkein pisin. Pääosin Markus ja Luukas kertovat kuitenkin samat asiat.

Jakeen Mk. 10:18/Lk. 18:19 vastaus on selittävä, vain Jumala on hyvä. Sen sijaan Matteus (19:17) on kryptisempi, on vain yksi, joka on hyvä. Matteus on myös muuten vastauksessa ehdottomampi. Markuksella ja Luukkaalla Jeesus puhuu yhdestä, joka nuorukaiselta vielä puuttuu. Matteuksella taas kyse on täydellisyydestä.

Matteuksen ja Markuksen/Luukkaan ero on aika pieni. Markus/Luukas asettavat vastakkain Jeesuksen kehotuksen myydä omaisuus ja nuorukaisen lainvanhurskauden. Vaikka hän noudatti selvästi tarkoin lakia, se ei riitä, vaan tarvitaan jotakin muuta. Matteus taas tuntuu lisäävän omaisuuden myynnin ja Jeesuksen seuraamisen osana lakia.

Ero on ymmärrettävä evankelistojen painotuksien kautta. Markus ja Luukas esittävät Jeesuksen jossakin määrin irrallaan laista. Luukkaalla tämä tulee pakanakristillisyydestä, jolle juutalaiset lait ja tavat eivät olleet niin tärkeitä. Markuksella taas lähtökohtana on Jeesuksen ristintyö, joka muutti lain merkityksen. Matteus taas haluaa edelleen pitää kiinni laista voidakseen puhua juutalaiselle yleisölle. Hän kuitenkin esittää Jeesuksen lain herrana. Näin Jeesuksen antama uusi käsky voidaan nähdä luonnollisena lisänä lakiin tai sen tulkintana: tähän saakka nuorukaisen lain noudattaminen oli pohjannut siihen, että hän ei tee jotakin³². Jeesus haastaa tämän passiivisuuden käskemällä häntä tekemään jotakin konkreettista lähimmäisille.

 

5. Johtopäätöksiä

Vaikka synoptikoilla on omia, erityisiä teologisia painotuksia, on heillä yhteinen pohja. He kertovat samoista asioista ja pääsääntöisesti antavat niille samanlaiset tulkinnat. Heidän kertomuksistaan muodostuva kuva Jeesuksesta ja hänen pelastustyöstään kertoo saman asian eri puolista.

Synoptikkojen teologiset painotukset selittyvät parhaiten erilaisilla kohdeyleisöillä ja pyrkimyksillä. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole ollut luoda jotakin omaa, perinteisestä kristillisyydestä irrallista oppia, vaan valottaa laajan kokonaisuuden eri kolkkia.

Synoptikkojen teologiset painopisteet auttavat meitä hahmottamaan ensimmäisten kristittyjen teologisia rakennelmia. Niiden kautta pääsemme vilkaisemaan niitä tulkintoja, joita he tekivät Jeesus Nasaretilaisen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ne myös auttavat ymmärtämään kristillisen teologian muotoutumista myöhempinä vuosisatoina. Synoptikkojen, kuten koko Uuden testamentin, teksti on kuin tiivistemehua, josta kaikki heidän jälkeensä tulleet kristityt sukupolvet ovat ammentaneet käyttöönsä uutta viintä.

 

6. Lähteitä ja kirjallisuutta

6.1. Kirjat

Aland, Barbara&Kurt; Karavidopoulos, Johannes; Martini, Carlo M.; Metzger, Bruce M. (toim.)

2001 Novum testamentum Graece. Stuttgart: Deutsche Bibelgesellschaft.

Eskola, Timo

1994 Johdatus Uuden testamentin teologiaan. Helsinki: STI.

Hörster, Gerhard

1994 Johdatus Uuteen testamenttiin. Hämeenlinna: Päivä.

Ladd, George Eldon

1994 Theology of the New testament. Grand Rapids, Michican: Eerdmans.

Lohse, Eduard

1983 Uuden testamentin sanoma. Jyväskylä: Kirjapaja.

Puolimatka, Tapio

2008 Usko, tiede ja Raamattu. Helsinki: Uusi tie.

Raamattu

1938 Uusi testamentti: XII yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1938 käytäntöön ottama suomennos. Pieksamäki: Suomen kirkon sisälähetysseura.

1992 Suomen evankelis-luterilaisen kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.

Repo, Eero

1977 Luukas Markuksen kilpailijana – Redaktio- ja kaanoninhistoriallinen tutkimus. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura

Räisänen, Heikki & Saarinen, Esko

1978 Raamattutieto. Helsinki: Otava.

Räisänen, Heikki & Vanne, Antti

1978 Kolme evankelistaa: Matteus – Markus – Luukas. Helsinki: Gaudeamus.

Saarnivaara, Uuras

1985 Voiko Raamattuun luottaa? i.p.:Ev.lut. Herätysseura

Stronstad, Roger

1989 Luukkaan karismaattinen teologiaan. Vantaa: Ristin Voitto.

Wright, N.T.

2003 The Resurrection of the Son of God. Minneapolis: Fortress press.

6.2. Aikakauslehdet

Luomanen, Petri

1998 Vanhurskaus Matteuksen evankeliumissa. Näkökohtia luterilaisten ja roomalaiskatolisten ”Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista”. Teologinen Aikakauskirja 3. 230–238.

Räisänen, Heikki

1991 ”Laki” varhaiskristillisen uskonnonhistorian teemana. Teologinen Aikakauskirja 6. 503–508.

Salo, Kalervo

1994 Luukas ja pelastus. Teologinen Aikakauskirja 6. 598–608.

Sariola, Heikki

1991 Markus ja laki. Teologinen Aikakauskirja 3. 239–242.

Uro, Risto

1998 Puhtaus ja saastaisuus Uuden testamentin maailmassa. Teologinen Aikakauskirja 5. 399–409.

 

1Laajemmin lähdeteorioista ja siihen liittyvästä keskustelusta ks. esim. Hörster 1994, 19–32; Puolimatka 2008, 433–46; Saarnivaara 1985, 649–66; Räisänen&Saarinen 1978, 106–13.

2Tarkemmin Eskola 1994, 132.

3Ladd 1994, 235.

4Ladd 1994, 236.

5Lohse 1983, 177. Lohse viittaa tällä M. Kähleriin. Lohsen mukaan evankeliumi terminä viittaisi nimenomaan Kristuksen ristiin ja ylösnousemukseen ja kertoessaan evankeliumia Markus käsittelee Jeesuksen toimintaa ja opetusta tästä lähtökohdasta. Toisaalta Lohse myös sanoo, että Markuksella evankeliumi saa laajemman merkityksen. Markuksen esittämä kuvaus on kristillisen julistuksen (keerygma) edellytys. Samoin myös Räisänen & Saarinen 1978, 129.

6Lohse 1983, 181.

7Hörster 1994, 39. Esimerkkejä kysymyksistä mm. Mark. 4:41 ja 6:2, 14–16.

8Hörster 1994, 39 ja Eskola 1994, 133.

9Lohse 1983, 179–180. Lohse toistaa lähinnä William Wreden ajatuksia.

10Eskola 1994, 134. Eskola esittää Markuksen evankeliumin kuvauksen kronologiana, jonka tarkoitus on kuvata Ihmisen Pojan matka valtaan. Ristinkuolema on tämän matkan huippukohta. Myös Lohse tukee tätä tulkintaa: Lohse 1983, 181.

11Räisänen&Saarinen 1978, 130. Räisänen ja Saarinen eivät pidä Matteusta apostoli Matteuksen kirjoittamana, mutta kirjoittaja oli kyllä heidän mukaansa juutalainen, joka selitti kirjoittajan laajan Vanhan testamentin tuntemuksen.

12Esimerkiksi Matt. 1:22: ”Tämä tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut…” Ks. myös Lohse 1983, 184.

13Wright 2003, 24.

14Eskola 1994, 134.

15Eskola 1994, 135 pitää Vuorisaarnaa evankeliumin varhaisena kääntöpisteenä. Sen jälkeen Matteus esittää Jeesuksen messiaana.

16Lohse 1983, 183.

17Ladd 1994, 223.

18Käsitys, jonka mukaan lakia ei ole tai sitä ei tarvitse noudattaa.

19Käsitys, jonka mukaan vain lakia noudattamalla pelastuu.

20Lohse 1983, 184

21Räisänen&Saarinen 1978, 132.

22Ladd 1994, 224.

23Eskola 1994, 136.

24Räisänen&Saarinen 1978, 132.

25Eskola 1994, 137.

26Hörster 1994, 69–71.

27Eskola 1994, 137.

28Ladd 1994, 238.

29Hörster 1994, 71.

30Hörster 1994, 72.

31Matt. 12:6 vrt. 12:41–42.

32″Jotakin” on tässä tietenkin väärintekemistä, lain rikkomista jne.