Jeesus on Herra

Nykyisessä kristillisessä kielenkäytössä Herra-nimitys sisältää vahvan kristologisen painotuksen. Jeesus on Herrana hallitsija ja Jumala, joka pelastaa ja tuomitsee. Hän on pyhä ja korkea, mutta myös läheinen ja myötätuntoinen.

Tässä tekstissäni raapaisen Herra-kristologian pintaa. Mistä se on tullut, miten sitä on käytetty ja mitä sillä on haluttu sanoa.

 

1. Johdanto

Horst Pöhlmann esittelee kirjansa lopussa viisi nykyteologian kristologista hahmotelmaa. Näistä kaksi liittyy Herra-nimeen1. Katoliselle teologille, Romano Guardinille Jeesus oli kaukainen Herra. Karl Barthille Jeesus on Herrana palvelijana, jonka suuruus ja herruus ilmenee juuri alentumisella ja palvelijaksi tulemisella.

Nykyisessä kristillisessä kielenkäytössä Herra-nimitys sisältää vahvan kristologisen painotuksen. Jeesus on Herrana hallitsija ja Jumala, joka pelastaa ja tuomitsee. Hän on pyhä ja korkea, mutta myös läheinen ja myötätuntoinen.

Tässä tekstissäni raapaisen Herra-kristologian pintaa. Mistä se on tullut, miten sitä on käytetty ja mitä sillä on haluttu sanoa. Lähdeluettelosta löytyy lisää luettavaa niille, jotka asiasta kiinnostuvat enemmän.

 

2. Vanha testamentti

Vanhan testamentin alkutekstissä Jumalan erisnimeksi ilmoitetaan יהוה, Jahve. Nimi nähtiin pyhänä ja aikaa myöten sen ääneen lausuminen jäi kokonaan, että sitä ei lausuttaisi turhaan tai väärässä yhteydessä. Tämän vuoksi nimen vokaalimerkit ovat unohtuneet, emmekä enää tiedä varmaksi, mikä tuo nimi alunperin oli. Nykyiset vokaalit tulevat juutalaisten useimmiten käyttämästä sijaissanasta אדני, adonai eli Herra2.

Vaikka herra-sanaa käytetään sekä heprealaisessa että kreikkalaisessa Vanhassa testamentissa myös muista kuin Jumalasta, sai sana aikaa myöten myös pyhän nimen arvon. Roomalaisaikana juutalaiset saattoivat kieltäytyä keisarinpalvonnasta, koska kokivat herra-nimityksen kuuluvan yksin Jumalalle3.

Kun Vanha testamentti käännettiin kreikaksi 3. vuosisadalla eKr. kääntäjät eivät translitteroineet Jahve-nimeä tekstiin, vaan käyttivät adonai-sanan kreikkalaista vastinetta κύριός. Tästä tulee myös meidän vanhassa raamatunkäännöksessämme olevat Herra-toistot (esim. Jes. 3:1), kun sekä Jahve että adonai -sanat on käännetty Herraksi.

Septuagintan kautta Herra-nimitys levisi ja sieltä se myös tuli ensimmäisten kristittyjen sanavarastoon.

 

3. Herra kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa

Kreikkalais-roomalaisessa ympäristössä κύριός-sanaa käytettiin sekä maallisessa että uskonnollisessa merkityksessä4. Aivan kuten tekivät kreikankieliset juutalaisetkin. Kyrios merkitsi omistajaa, talon isäntää, aviomiestä, hallitsijaa ja sitä käytettiin osoittamaan kunnioitusta.

Herra-nimitystä käytettiin jonkin verran yleisen jumalanpalveluksen yhteydessä viitattaessa jumaluuksiin ja palvottaviin voimiin5. Tällaiseen käyttöön viittaa myös Paavali 1. Kor. 8:5:ssä.

Kreikkalais-roomalaisessa jumalanpalveluksessa herra-nimitys liittyi kutienkin nimenomaan keisarinpalvontaan. Keisarinpalvonta oli ensimmäisen vuosisadan nopeimmin leviävä uskonnollinen liike. Tosin Roomassa keisarit saivat jumalallisen arvon vasta kuoltuaan, mutta kreikkalaisessa kulttuurissa elävääkin keisaria saatettiin palvoa, mikä juontui jo Aleksanteri Suuren ajoista6.

Keisarinpalvonta sai pontta Rooman valloittamilleen alueille tuomista parannuksista. Pax Romana, kulkuyhteydet, viemäröinti, talous, kulttuuri ja moni muu asia nähtiin asioina, joita nimenomaan jumalat voisivat tehdä. Rooman sotilasmahti vain korosti tätä ajatusta.

Keisarinpalvonnassa käytettiinkin useita termejä, jotka istuivat hyvin myös kristilliseen käyttöön. Rooma Augustuksen kautta toi maailmaan oikeuden, keisarin syntymäpäivän tai jumalaksi korottamisen julistusta pidettiin evankeliumina, keisari oli maailman herra (kyrios), ja jos keisari vieraili jossakin provinssissa, hänen läsnäolostaan käytettiin termiä paruusia7.

Oli siis ymmärrettävää, että jo juutalaiset saattoivat toisinaan joutua ristiriitoihin roomalaisten kanssa. Erityisesti kristittyjen kohdalla tämä muodostui ongelmaksi Jeesuksen taivasten valtakunta -julistuksen myötä, koska keisarin valtakunta nähtiin vastavoimana Jumalan valtakunnalle.

 

4. Uusi testamentti

Uusi testamentti aloittaa Raamatun kronologiassa uuden lehden. Ero Vanhan testamentin ajallisesti viimeisen kirjan ja Uuden testamentin evankeliumien välillä on huomattava, mikä on ymmärrettävääkin, koska väliin mahtuu yli 400 vuotta. Tuona aikana juutalainen uskonto ja sen tulkinta Vanhasta testamentista on jalostunut ja samalla maailmakin on muuttunut.

Uusi testamentti hakee kuvastonsa Vanhasta testamentista, mutta vahvasti eksiilin jälkeisen juutalaisuuden värittämänä. Oman osansa tuo tietenkin ensimmäisten kristittyjen käyttämä Vanhan testamentin käännös, Septuaginta.

Aivan varhaimmista kristityistä meillä ei ole Uuden testamentin kuvauksia lukuun ottamatta kovinkaan paljoa tietoa. Melko selvää kuitenkin lienee, että Jeesuksen ympärille muodostuva liike oli alussa ensisijaisesti juutalainen uudistus- ja herätysliike, joka keskittyi Vanhan testamentin lupaaman Messiaan odottamiseen ja vastaanottamiseen Jeesuksessa. Tämä ilmenee hyvin esimerkiksi Joh. 1:40–41, jossa Andreas esittelee Jeesuksen Pietarille Messiaana. Sama näkyy myös Pietarin tunnustuksessa Mark. 8:29.

Ensimmäisten kristittyjen julistus keskittyi useimmiten todistamaan, että Jeesus todella on luvattu Messias (esim. Joh. 20:31; Ap.t. 9:22, 17:3). Tämä johtui siitä, että kesti suhteellisen pitkään ennen kuin kristinusko merkittävässä määrin alkoi levitä pakanoiden keskuuteen. Esimerkiksi Apostolien tekojen kuvausten mukaan vielä Paavalin kääntymyksen jälkeenkin evankeliumia julistettiin vain juutalaisille tai juutalaiskäännynnäisille. Ratkaiseva käänne evankeliumin julistamisessa pakanoille tapahtui, kun Pietari julisti evankeliumia juutalaiskäännynnäisen, Korneliuksen, kotona. Tämä tapahtui ehkä jopa kymmenen vuotta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen8.

Jo varhain Jeesuksen seuraajat muodostivat uskontunnustuksia, jotka etenkin alussa olivat hyvin lyhyitä ja toteavia. Tällaiseksi voidaan nähdä Ap.t. 8:37, joka ilmeisesti on myöhempi lisäys. Siinä oleva ”minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika” -lausahdus vastaisi varhaiskristillistä uskontunnustusta, joka lausuttiin kastetilanteessa. Jo yhdistelmä Jeesus Kristus on itsessään tällainen uskontunnustus, koska Kristus on nimenomaan arvonimi Jeesukselle.

Kun kristinusko alkoi levitä juutalaisväestön ulkopuolelle, myös uskontunnustukset ja julistus sai uuden sävyn. Enää ei puhuttu vain Jeesuksesta, joka on Kristus, vaan Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Herra-nimitys Jeesuksen kohdalla ei ollut tuntematon tätäkään ennen9. Jeesusta kutsuttiin Herraksi ja siitä meille on jäänyt mm. 1. Kor. 16:22:n arameankielinen huudahdus maranata.

Samaisessa 1. Korinttolaiskirjeessä on ajallisesti varhaisimmat viitteet Herra-nimityksen käytöstä Jeesuksen yhteydessä. Kirje on todennäköisesti 50-luvun alusta. 1. Kor. 8:6 sisältää uskontunnuksen, joka muistuttaa 5. Moos. 6:4:ää: ”Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus.” Tässä voikin nähdä viittauksen juutalaisten uskontunnustukseen, jota Paavali täydentää kristillisen tulkinnan mukaisesti10.

Jo tässä vaiheessa Jeesus Kristus -nimiyhdistelmä oli vakiintunut kaksoisnimeksi, jota Herra-arvonimi määritti11. Mitä ilmeisimmin kaksoisnimen vakiintuminen liittyy evankeliumin leviämiseen pakanoiden keskuuteen, joille Vanhan testamentin messiasennustuksilla ei ollut merkitystä. Herra oli terminä paljon painavampi ja kuvaavampi, kuin tuntematon Kristus.

Näin syntyi esimerkiksi Room. 10:9:stä löytyvä uskontunnustus ”Jeesus on Herra”. Mielenkiintoista on, että Uudessa testamentissa Jumalaan viitataan Herrana (kyrios) lähinnä kohdissa, joissa lainataan Vanhaa testamenttia tai muuten puhutaan sieltä löytyvistä asioista. Muuten Herra on Jeesuksen yleisin nimitys12. Tämän myötä onkin ehkä aiheellista kysyä, halutaanko Jeesus yhdistää Herra-nimityksellä Vanhan testamentin Jahveen vai johonkuhun muuhun.

 

5. Herra-kristologia

Herra-kristologia on usean eri asian summa. Taustalla on Vanhan testamentin Jahve, joka Septuagintassa käännettiin kyriokseksi. Siihen liittyy herra-sanan arvovalta ja auktoriteetti. Siinä on myös vahva poliittinen sävy. Toisaalta sana sisältää vahvoja teologisia painotuksia, jotka ilmenevät Uuden testamentin kirjoittajien lainaamissa uskontunnustuksissa, hymneissä, liturgioissa ja traditiossa. Samalla nimitystä käytetään myös vapaana tästä täysin omalla painollaan13.

Sinällään Herra-nimitys ei välttämättä viittaa Jeesuksen jumaluuteen. Esimerkiksi Kuula näkee Herra-nimityksen johtuvan siitä, että monoteistiset juutalaiset halusivat erottaa Jumalan ja Jeesuksen14. Näin radikaaliin erottamiseen ei tarvitse tietenkään lähteä, mutta on kuitenkin myönnettävä, että Jeesusta kunnioitettiin jo hänen eläessään ilman, että häntä välttämättä samaistettiin Jahveen. Esimerkiksi samarialainen nainen Johanneksen evankeliumin 4. luvussa kutsuu Jeesusta johdonmukaisesti herraksi yleisen kunnioittavan tavan mukaan.

Jeesus kuitenkin samaistettiin toisinaan hyvinkin vahvasti Jahveen. Tämä näkyy Johannes Kastajan julistuksessa, joka lainasi Jesajan ennustusta (esim. Matt. 3:3). Muita Jeesuksen ja Jahven samaistamisia löytyy mm. jakeista Room. 10:13; 1. Kor. 1:31; 2. Kor. 10:17–18; Fil. 2:10–11.

Koska kreikassa on oma sanansa jumalalle, jota Uudessa testamentissakin käytetään, en pidä mielekkäänä ajatusta, että herra-sanaa olisi käytetty todistamaan juuri Jeesuksen jumaluutta. Enemmän sana korostaakin auktoriteettia ja valtaa.

Fil. 2:9–11 puhuu Jeesuksen korottamisesta ylösnousemuksessa. Jakso sisältää jo mainitun Jeesus Kristus on Herra -uskontunnustuksen. Tunnustus esitetään yhteydessä, jossa Jeesuksen kerrotaan saavan kaiken vallan. Kol. 1:15–20 löytyvä hymni sisältää ajatuksen Jeesuksen osallisuudesta luomiseen sekä roolin maailman ylläpitäjänä. Jeesus esitellään myös Herrana auktoriteettina, jota tulee totella (1. Kor. 14:37; Ef. 4:17, 5:10, 17; 1. Tess. 4:2) ja jonka omia olemme (Room. 14:8; Kol. 2:6; Filem. 1:16).

Auktoriteetin ja vallan lisäksi ehkä selkeimmin Jeesuksen Herruudella haluttiin osoittaa hänen ylivertaisuuttaan roomalaisen maailman rinnalla. Esimerkiksi N.T. Wright näkee Uuden testamentin Daavid-viittauksissa selkeän haasteen keisarille. Kohdat, kuten Room. 1:1–17 voi nähdä kuvauksena todellisuudesta, josta Rooman valtakunta ja keisari ovat vain parodia15. Eikä Herra-nimityksen käyttö ollut ainoa tölväisy keisarikulttiin. Tiit. 2:10 ja 13 löytyvä fraasi Jumala ja pelastaja on vahvan kristologisen julistuksen lisäksi suora viittaus hallitsijoihin, jotka käyttivät samaa fraasia itsestään16.

Voimmekin nähdä uskontunnustuksen kehityksessä melko loogisen linjan. Varhaisimmassa vaiheessa, kun kristityt koostuivat juutalaisista, pääasiallinen tunnustusmuoto oli Jeesus on Kristus. Uskontunnustuksella julistettiin Jumalan lupausten täyttymistä ja samalla kutsuttiin muita juutalaisia parannukseen.

Kun kristinusko levisi yhä enemmän myös pakanoiden keskuuteen, jäi Kristus-nimen painotus vähäisemmäksi ja Jeesus on Herra tai Jeesus Kristus on Herra -tunnustus tuli merkittävämmäksi. Tämä kohdistui nimenomaan kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin ja keisarikulttiin. Se julisti, että epäjumalat eivät voi pelastaa, eikä keisarin valta ole todellista. Jeesus on todellinen Jumala, pelastaja ja keisari17, joka hallitsee iankaikkisesti.

 

6. Lähteet18

Gilbrant, Thoralf et.al. (toim.)

1989 Iso Raamatun Tietosanakirja. i.p.: Raamatun tietokirja.

Kramer, Werner

1966 Christ, Lord, Son of God. Studies in Biblical theology No. 50. London: SCM press.

Kuula, Kari

2002 Paavali, kristinuskon ensimmäinen teologi. Helsinki: Edita.

Liljeqvist, Matti

2004 Heprea–suomi, aramea–suomi. Vanhan testamentin sanakirja. i.p.: Aikamedia.

2007 Uuden testamentin sanakirja kreikka–suomi. Helsinki: Finn Lectura.

McGrath, Alister

1996 Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.

Pöhlmann, Horst Georg

1976 Kuka oli Jeesus Nasaretilainen? Pieksamäki: Kirjaneliö.

Witherington, Ben III

1995 Conflict & community in Corinth. A Socio-Rhetorical Commentary on 1 and 2 Corinthians. Grand Rapids, Michican: Eerdmans.

2006 Letters and Homilise for Hellenized Christians Vol. 1. A Socio-Rhetorical Commentary on Titus, 1.2 Timothy and 1-3 John. England: Apollos.

Wright, N.T.

2.3.10 Paul and Caesar: A New Reading of Romans. PDF-tiedosto sivulta www.ntwrightpage.com, julkaistu alunperin kirjassa A Royal Priesthood: The Use of the Bible Ethically and Politically.

 

1Pöhlmann 1976, 147–149.

2McGrath 1996, 348.

3McGrath 1996, 348.

4Kuula 2002, 171.

5Kuula 2002, 171.

6Wright, Paul and Caesar.

7Wright, Paul and Caesar.

8Ajoitus on tehty seuraavasti: Jeesuksen ylösnousemus tapahtui todennäköisesti vuonna 30, mutta viimeistään 33. Ap.t. 9:26–31 kertoo Paavalin käynnistä Jerusalemista, joka tapahtui viimeistään vuonna 35. Ennen Korneliuksen luo tuloaan Pietarin kerrotaan matkustelleen enemmänkin. Luukas ei tässä tietenkään välttämättä kerro asioita ehdottomassa kronologisessa järjestyksessä. Mutta jos tämä Paavalin Jerusalemissa käynti oli sama kuin Gal. 1:18 mainittu, Pietari oli myös tuolloin siellä, jonka mukaan Pietarin ”piispantarkastusretki” sijoittuu vuoden 35 jälkeen. Korneliuksen kääntymisen jälkeen kerrotaan jo Jaakobin mestaamisesta ja Pietarin vangitsemisesta, jotka sijoittuvat 40-luvun alkuun. Ap.t. 12:23 kerrottu Herodeksen kuolema sattui noin vuonna 44, joka on aikahaarukan toinen pää.

9Kuula 2002, 171.

10Witherington 1995, 198.

11Kramer 1966, 67–68.

12Gilbrant 1989, 82.

13Kramer 1966, 181.

14Kuula 2002, 172.

15Kuvauksia mainitun kohdan ja keisarinpalvontaan liittyvien yksityiskohtien yhteyksistä Wright: Paul and Caesar ja Witherington 2006, 146–151.

16Witherington 2006, 146. Esimerkkinä Julius Caesar.

17Pöhlmann 1976, 97.

18Lähteisiin ei ole merkitty käyttämiäni Raamatun versioita.

Jaa tämä:
Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *