Metodismin alkuaikana kolme miestä nousi erityiseen asemaan herätyksessä. Tärkeimpinä olivat tietenkin Wesleyn veljekset John ja Charles. Kolmantena oli George Whitefield, joka tunnettiin uudistusmielisenä ja erinomaisena puhujana. Kolmikko ei kuitenkaan ollut kovin yksimielinen, vaikka kukin panosti metodistiseen herätykseen. Tämä kuvaa yhtä metodismin ominaisuutta: kirkon sisällä on lupa keskustella vaikeistakin asioista ja olla eri mieltä.George Whitefieldillä oli ongelmia nimenomaan John Wesleyn kanssa. Syynä oli se, että Whitefield oli vakaa kalvinisti, kun taas Wesley oli arminiolainen. Kiista opillisissa näkemyksissä erotti ystävyksiä, mutta he pystyivät myös tekemään sovinnon. Asiassa luultavasti auttoi sekin, että Whitefield siirtyi työhön Amerikkaan, vaikkakin väittelyä aiheesta käytiin erilaisten julkaisujen, pamflettien ja saarnojen, välityksellä.

Viisi pistettä

Mistä sitten on kyse? Mikä kalvinismissa ja arminiolaisuudessa on sellaista, että niitä ei voi sovittaa yhteen? Vastaus löytyy kalvinismin viidestä pisteestä, jotka kokoavat kalvinismin perusajatukset. Niissä käsitellään Jumalaa, ihmistä ja pelastusta. Yksi tunnetuimpia näistä, mihin Wesleykin puuttui, oli predestinaatio. Eli ajatus, että Jumala on edeltä käsin valinnut ne, jotka pelastuvat. Wesley oli sitä mieltä, että vaikka ihmisluonto olikin synnin vuoksi turmeltunut, se pystyi valitsemaan Jumalan armon, tai kieltäytymään siitä.

066Kalvinismin viittä pistettä kutsutaan nimellä TULIP, mikä muodostuu englanninkielisten sanojen alkukirjaimista. Ne ovat

1. Täydellinen turmelus (Total depravity), eli ihminen on täydellisen turmeltunut ja kykenemätön tekemään parannusta tai edes tahtomaan sitä.

2. Ehdoton armonvalinta (Unconditional election), eli Jumala on armossaan valinnut oman tahtonsa mukaisesti jo ennen luomista ne, jotka tulevat pelastumaan.

3. Rajallinen sovitus (Limited atonement), eli Jeesuksen sovitustyö koskee vain niitä, jotka pelastuvat.

4. Vastustamaton armo (Irresistible grace), eli ihminen ei kykene vastustamaan Jumalan kutsua, vaan evankeliumin kuullessaan tulevat uskoon, mikäli ovat Jumalan edeltä valittuja.

5. Pelastusvarmuus (Perseverance of the saints), eli Jumalan pelastukseen valitsemat ihmiset pelastuvat varmasti. He eivät siis voi langeta pois uskosta.

Wesleyn vastaveto

John Wesley vastasi näihin pisteisiin monilla vastaperusteluilla, jotka voidaan koota kuuden kohdan listaksi.

1. Täydellinen turmelus on Wesleyn mukaan totta. Ihminen on täysin synnin orjuudessa, mutta Jumala vapauttaa ihmisen tahdon kutsuessaan tätä.

2. Sovitus on luonteeltaan universaalia. Jeesuksen sovitustyö koskee koko maailmaa ja se myös kykenee sovittamaan koko maailman synnit, ei vain niiden, jotka pelastuvat.

3. Ennaltakäyvä armo on kaikkialla kaikille. Se mahdollistaa vapauden valita tai hylätä Jumalan kutsu.

4. Armoa voi vastustaa ja hylätä. Jumala jatkuvasti ja aktiivisesti kutsuu kaikkia ihmisiä luokseen, mutta hänen armonsa ei pakota ketään.

5. Predestinaatio perustuu Jumalan edeltätietämiseen eikä hänen tahtoonsa. Jumala on siis jo ennen luomista nähnyt, mitä kukin tulee valitsemaan ja on päättänyt, että ne, jotka ottavat vastaan hänen armonsa tulevat pelastumaan. Tämä edeltätietäminen ei vaikuta ihmisten valintaan.

6. Pelastuksen varmuus saadaan Pyhältä Hengeltä, joka todistaa meille siitä, että olemme Jumalan lapsia. Se myös tulee ilmi epäsuorasti Hengen hedelmien kautta, kun Pyhä Henki vaikuttaa meissä Jumalan tahdon mukaista toimintaa.

Jumala ja kristillinen elämä

Wesleyn yksi pääargumentteja kalvinistista predestinaatiota vastaan oli Jumalan oikeudenmukaisuus, rakkaus ja hyvyys. Predestinaatio muuttaisi ihmisen pelkäksi robotiksi tai pelinappulaksi, jota siirrellään maailman pelilaudalla.

Predestinaatio liittyy vahvasti siis jumalakuvaan. Kalvinistisessa jumalakuvassa Jumala nähdään hallitsijana. Jumalan suhde ihmisiin ja pelastukseen liittyy Jumalan tahdon suvereeniin toteutumiseen. Wesley taas näki hänet rakastavana vanhempana. Hänen mukaansa olisi rakkauden kautta toimivalle Jumalalle olisi mahdotonta pakottaa oman mielensä mukaan toiset elämään ja toiset kuolemaan.

Predestinaatioon liittyy myös käsityksemme kristillisestä elämästä. Wesley ajatteli, että kalvinistinen näkökulma voi johtaa leväperäisyyteen. Mikäli pelastus on kiinni yksinomaan Jumalan meistä riippumattomasta valinnasta, miksi kukaan välittäisi olla kuuliainen Jumalalle.

Sen sijaan hänen näkemyksensä mukaan ihmisellä on kyky vastata myöntävästi tai kieltävästi Jumalan kutsuun. Myöntävän vastauksen jälkeen hänellä on myös velvollisuus pyrkiä elämään kutsun mukaan Jumalan armon avulla. Jumalan kutsu ei siis koske vain pelastusta vaan myös kristillistä elämäntapaa.

Kalvinismi

Kalvinismin juuret ovat 1500-luvun uskonpuhdistuksessa. Nimensä se on saanut ranskalaisen Jean Calvinin (1509–1564) mukaan. Calvin oli toisen uskonpuhdistajan Ulrich Zwinglin seuraaja ja jatkoi tämän opillista perinnettä. Zwingli ja Calvin erosivat Martti Lutherista siinä, että Luther säästi kirkossa katolisen kirkon oppeja ja tapoja, joita Raamattu ei hänen mukaansa kieltänyt, kun taas Zwingli ja Calvin pyrkivät luopumaan katolisuudesta kokonaan lukuunottamatta sitä, minkä Raamattu selkeästi määräsi. Calvinin edustamaa uskonpuhdistuksen haara on osa nykyään reformoiduksi kutsuttua protestanttisuuden haaraa.

Varsinainen kalvinismi, mikä nykyään tunnetaan, kehittyi kuitenkin vasta Calvinin kuoleman jälkeen. Muun muassa predestinaatio-oppi oli Calvinilla hieman erilainen. Kalvinismin viiden pisteen oppi TULIP on tullut nykymuodossaan tunnetuksi oikeastaan vasta 1900-luvulla.

Arminiolaisuus

Arminiolaisuus perustuu hollantilaisen reformoidun teologin Jacobus Arminiuksen (1560–1609) ajatuksiin. Arminius oli John Calvinin seuraajan Theodore Bezan oppilas ja aluksi itsekin kalvinisti.

Arminius aloitti pappina Amsterdamissa 1587. Siellä hän joutui virkansa puolesta käsittelemään syytöksiä, joita oli esitetty Dirck Volkertszoon Coornhertiä vastaan. Coornhert vastusti joitakin Bezan oppeja.

Tutkiessaan asiaa Arminius alkoikin tulla toisiin ajatuksiin, mikä lopulta johti ristiriitoihin Bezan ja kalvinistien kanssa.

1700-luvulla John Wesley omaksui arminilaisuuden, mistä se myös tuli metodismiin, vaikkakin myös kalvinistisia metodistikirkkoja löytyy. Metodistisen herätyksen myötä syntyi myöhemmin pyhitysliike ja nykymuotoinen ratkaisukristillinen kristillisyys, jossa uskoontulo nähdään Jumalan ja ihmisen yhteistyönä.

John Wesley ja George Whitefield

1729 John ja Charles Wesley perustivat Oxfordissa Holy Clubin, Pyhän klubin, kristillisen kilvoittelun kannustamiseksi. He saivat ryhmään joitakin jäseniä Oxfordin yliopistosta. 1732 Oxfordiin tuli opiskelemaan nuori George Whitefield, joka liittyi myös ryhmään Charlesin kutsusta.

Vaikka varsinaisesti Charles oli Georgen oppi-isä, Whitefield kääntyi eräissä ongelmissaan Johnin puoleen. Hän sai erinomaisia neuvoja ja heidän välilleen syntyi läheinen ystävyys niin, että Whitefield kutsui Johnia jopa hengelliseksi isäkseen.

Kun John oli lähetysmatkallaan Georgiassa Amerikassa, hän jätti metodistien johtoon Georgen, joka oli juuri saanut pappisvihkimyksensä. Näin alkoi herrojen yhteistyö Jumalan valtakunnan saralla. Kun varsinainen metodistinen herätys alkoi vuonna 1738 nousi Whitefield nopeasti jopa Johnia suositummaksi saarnaajaksi. Se ei kuitenkaan rikkonut Johnin ja Georgen ystävyyttä. Ennemminkin kyse oli toisiaan täydentävistä lahjoista. George oli karismaattinen, uudistuksellinen ja väkeä vetävä puhuja, kun taas John oli organisaattori.

Mutta sitten ystävyys sai eteensä esteitä. Johnin ja Georgen välille syntyi riita ja vuoteen 1740 mennessä herätys oli käytännössä jakaantunut kahtia. Taustalla oli Whitefieldin kääntyminen kalvinistiksi Amerikan matkalla 1739. Wesleyt olivat jo ennestään vannoutuneita arminiolaisia ja vastustivat predestinaatiota, kun taas Whitefield oli tullut siihen käsitykseen, että predestinaatio on totta.

Asiaa ei auttanut sekään, että Whitefield oli itsetietoinen eikä hän halunnut olla pelkkä seuraaja, vaan myös johtaja. Wesleyn ja Whitefieldin välille syntyi sanasota. Kirjeitä läheteltiin puolin ja toisin. Wesley jopa julkaisi Amerikassa provokatiivisesti predestinaatiota vastustavan saarnansa Free grace, Vapaa armo.

Kiista aiheutti jakaantumisen herätyksessä Wesleyn johtaman United societiesin, yhdistyneiden seurojen, ja Whitefieldin kalvinististen metodistien välille. Jakaantuminen pysyi siis kuitenkin metodistisen herätyksen sisällä muodostaen siihen kaksi siipeä.

1742 avarakatseinen evankelista Howell Harris yritti sovitella ystävysten välillä siinä kovin hyvin onnistumatta, koska molemmat herrat olivat kovapäisiä ja haluttomia antamaan periksi. Kiista alkoi kuitenkin laantua ja näkemyksissäkin lähennyttiin. Loppujen lopuksi Whitefield ei ollut kovin jyrkkä kalvinisti, eikä Wesley täysin kieltänyt kalvinistisia oppeja. Sopivan tilaisuuden tullen kumpikin saattoi jopa todeta, että kiistan aihe ei edes ole mitenkään oleellinen.

Täydellistä sovintoa ei enää löytynyt, mutta ystävyys kuitenkin palautui. Toisinaan aihe nousi pintaan herättäen pientä kinaa, mutta vakavilta yhteenotoilta säästyttiin Whitefieldin kuolemaan saakka vuonna 1770. Silloin John kutsui Georgea ”rakkaaksi, vanhaksi ystäväksi”. Lisäksi Whitefield oli itse toivonut, että John saarnaisi hänen hautajaisissaan. Eräs metodistisaarnaaja kuvasi Johnin ja Georgen ystävyyttä sanoilla ”sovitaan, että ollaan eri mieltä”.

John Wesleyn ja George Whitefieldin ystävyys kuvaa hyvin nykyisenkin metodismin periaatteita. Opillisista asioista saatetaan olla eri mieltä ja jopa väitellä kiivaasti, mutta loppupeleissä ollaan ystäviä ja työtovereita.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Rauhan Sanomia/Nya Budbäraren -lehdessä 5/15.