Kyllästyin kesän aikana viimein siihen, että minulla on niin huono kunto, ja syyskuun alussa aloitinkin juoksukoulun. Ainoana motiivinani oli tosiaan vain kuntoremontti, jolle toivoin kannustusta juoksukoulun osallistumismaksusta ja juoksuryhmän sosiaalisesta paineesta.
Ajattelin, että syyskausi tulee olemaan luultavasti vaikea ja joudun kamppailemaan itseni kanssa treeneihin menossa. Treenit oletin suorittavani läpi mahdollisimman helpolla tavalla, kunhan jotenkin niistä selviytyisi. Että voisi sitten sanoa juosseensa.
Mutta parin juoksuviikon jälkeen huomasin jotakin erikoista. Aloinkin innostua. Eräänä päivänä yllätin jopa itseni pohtimasta, että menisinkö itsekseni juoksemaan. (En mennyt, sen sijaan vein koiran pitkälle kävelylenkille.)
Samalla huomasin, että aloin asettaa itselleni päämääriä. Jos vaikka jossain vaiheessa, ehkä jo ensi vuonna, voisi juosta vaikkapa puolimaratonin. Ajatuksena tämä ei ollut uusi, mutta suhtautumistapani oli. Aiemmin ajattelin, että kehitystä pitäisi tulla nopeasti ja maratonille ensi sitten ensiviikolla.
Nyt sen sijaan tuntuu hyvältä juosta pienempiä lenkkejä ja pikku hiljaa kasvatella kuntoa, jotta jonain päivänä sitten jaksaisi juosta pidempäänkin.
Hengellisessä elämässä on hieman samaa. Raamattu kehottaa meitä kilpailemaan, pyhittymään ja kasvamaan. Tämä ei onnistu ilman harjoitusta ja opettelua. Eikä se ole myöskään nopeaa. Joku onkin sanonut, että oppiminen on paljon hitaampaa kuin nopeampaa. Siksi ei pidä kiirehtiä.
Siunausta syksyyn!
Kirjoitus on julkaistu Rauhan Sanomia – Nya Budbäraren -lehdessä 3/2014.
