Noin 70 miljoonaa ihmistä kattavan maailmanlaajuisen metodistisen perheen isänä pidetään anglikaanipappi John Wesleytä. Wesleyn toimintaa, kuten metodistista herätystäkin, kuvataan useimmiten pyhitysliikkeenä, jossa korostettiin henkilökohtaista uskoa ja uskonelämän kilvoittelua.

Vaikka John Wesley ehkä ennen kaikkea oli pyhityssaarnaaja, hän oli myös nykytermein ilmaistuna karismaatikko, jonka työssä näkyi Pyhän Hengen yliluonnollinen työ.

Tässä kirjoituksessa keskitynkin John Wesleyn omaan elämään karismaattisesta näkökulmasta. Jätän pohdinnat Wesleyn teologiasta aiheen suhteen vähemmälle. Uskon kuitenkin, että Wesleyn elämäntilanteiden tarkastelu auttaa meitä ymmärtämään myös, miten tärkeää Pyhän Hengen vaikutus Jumalan valtakunnan työssä on.

Wesleyn elämä ennen Aldersgatea

Wesleyn elämä jakaantuu selvästi kahteen osaan, mikä myös näkyy hänen julistustyössään. Aiheemme kannalta onkin tarpeen tarkastella näitä molempia osia.

John Wesley (1703–1791) syntyi anglikaanipapin perheeseen. Kaikki lapset saivat ankaran kasvatuksen. Jo viisivuotiaina he oppivat lukemaan ja saattoivat tutkia itsenäisesti Raamattua. Samoihin aikoihin heille opetettiin myös kreikkaa, ja he tutustuivat Raamatun lisäksi muihin antiikin ajan teoksiin. Wesley omaksui siis lapsuuskodistaan järjestelmällisen ja ankaran elämäntavan, jota hän noudatti kuolemaansa saakka. Tästä jyrkkyydestä on hyvä esimerkki hänen kirjeensä rouva Pendarvesille heinäkuulta 1731:

Minua on syytetty liiasta jyrkkyydestä, siitä, että vien uskon asiat liian pitkälle ja kuormitan itseäni joskaan en muita sellaisella, mitä ei ole tarpeen eikä mahdollista kantaa. Melkoinen syytös! Liiallista jyrkkyyttäkö! Silloinhan Jumalan laki ei olisi riittävän jyrkkä. Vienkö velvollisuuteni liian pitkälle! Onko siis pyhyys muuttunut kohtuuttomuudeksi?

1720-luvulla John Wesley opiskeli papiksi. Vuonna 1728 hän sai anglikaanikirkon pappisvihkimyksen ja seuraavana vuonna hän aloitti päätoimisena opettajana Oxfordin yliopistossa. Näihin aikoihin hän perusti veljensä Charlesin ja muutaman muun opiskelutoverin kanssa Pyhän klubin, jossa he tutkivat Raamattua ja kannustivat toisiaan kristillisessä elämässä sekä harjoittivat laupeutta. Taustana sekä Pyhän Klubin säännöille että muutenkin Wesleyn järjestelmälliselle elämälle olivat muun muassa William Lawin kirjat Christian Perfection ja Serious Call. Nämä vaikuttivat Wesleyn käsitykseen pyhityksestä ja kristillisestä täydellisyydestä. Sen mukaan kukaan ei voi olla vain puoliksi kristitty, ja Jumalan armon avulla voisi olla täysin omistautunut Jumalalle.

1735 John Wesley sai kutsun papiksi Savannahiin Georgiaan. Hän oli jo pitkään kamppaillut uskonsa kanssa ja päätti hyväksyä tehtävän siinä toivossa, että aika Amerikassa muuttaisi tilanteen. Motiiveistaan lähteä Amerikkaan ja epäilyksistään Wesley kirjoitti John Burtonille:

Tärkein motiivini, joka käy kaikkien muiden edelle, on halu pelastaa sieluni. Toivon oppivani Kristuksen evankeliumin todellisen merkityksen saarnaamalla sitä pakanoille… Luotan siihen, että oikea usko voi Jumalan armosta avata tien oikeaan elämään, varsinkin kun minua täällä niin helposti kietovat kiusaukset ovat poissa.

Alusta lähtien matka oli Wesleylle pettymys. Laivamatkan kokemukset syvensivät uskonkriisiä, sillä kova merenkäynti herätti Wesleyssä kuolemanpelon ja hän sitä enemmän tiedosti olevansa epäuskoinen. Samalla matkalla hän myös tutustui saksalaisiin herrnhutilaisiin, jotka suhtautuivat raivoavaan mereen levollisesti, toisin kuin peloissaan olevat englantilaiset.

Amerikassa Wesley työskenteli veljensä Charlesin kanssa pari vuotta enimmäkseen intiaanien parissa. Työ oli pääosin hedelmätöntä, ja lopulta Wesley palasi kotiin Englantiin pettyneenä ja toivonsa menettäneenä. Matkalla Englantiin Wesley kirjoitti päiväkirjaansa 24.1.1738:

Lähdin Amerikkaan käännyttämään intiaaneja, mutta voi, kuka käännyttäisi minut? Kuka pelastaa minut tältä pahalta sydämen epäuskolta? Minulla on kevyt kesäusko. Puhun hyvin ja uskon itseeni, kun mitään vaaraa ei ole lähettyvillä, mutta kun kuolema tulee lähelle, niin henkeni on hädässä. Enkä voi sanoa, että “kuolema on voitto”.

Helmikuussa 1738 John Wesley tutustui Peter Böhleriin, joka oli herrnhutilainen. Kun he keskustelivat Wesleyn uskonkriisistä, hän jopa sanoi aikovansa lopettaa saarnaamisen, sillä miten hän voisi saarnata muille uskoa, jos se häneltä itseltään puuttuisi. Böhler kannusti Wesleytä:

Saarnaa uskoa, kunnes sinä saat sen, ja sitten saarnaat siitä, koska sinulla on usko. 

Kriisin käännekohta tuli lopulta keskiviikkona 24. toukokuuta 1738. Koko alkuviikon Wesley oli ollut masentunut ja koki olevansa tuomittu.Tuona keskiviikkoiltana hän meni hieman haluttomana Aldersgate-kadulla järjestettyyn herrnhutilaisten kokoukseen, jossa luettiin Lutherin esipuhetta Roomalaiskirjeeseen:

Noin varttia vaille yhdeksän, kun hän [Luther] kuvaili sitä muutosta, jonka Jumala vaikuttaa sydämessä uskon kautta Kristuksessa, tunsin sydämeni lämpenevän oudolla tavalla. Tunsin luottavani Kristukseen, vain Kristukseen pelastajanani. Minulle annettiin varmuus siitä, että hän oli ottanut pois minun, jopa minun, syntini, ja pelastanut minut synnin ja kuoleman lailta.

Aloin rukoilla kaikella voimallani niiden puolesta, jotka olivat ahdistelleet ja pilkanneet minua. Sitten todistin avoimesti kaikille paikalla oleville, mitä nyt ensi kertaa tunsin sydämessäni.

Jälkeenpäin Wesley koki vielä kiusauksia ja epäilyksiäkin, mutta hän myös koki saavansa avun rukoilemalla. Samalla hän  huomasi eron nykyisen ja entisen tilansa välillä. Aikaisemmin hän oli kamppaillut itsekseen kaikin voimin toteuttaakseen lakia ja sai vain harvoin voittoja. Nyt hän edelleen kamppaili toteuttaakseen lakia, mutta oli kaiken aikaa voittaja.

 

Wesleyn elämä
Aldersgaten jälkeen

Aldersgaten kokemuksen jälkeen Wesleyn kuolemanpelko katosi ja myös epäilykset ja kiusaukset vähenivät. Hän huomasi omaavansa ilon ja rauhan, jota aikaisemmin ei ollut ollut. Aldersgaten kokemuksen jälkeisenä päivänä Wesley kirjoittaakin kuvaavasti:

Sillä hetkellä, kun heräsin, “Herra Jeesus” oli minun sydämessäni ja suussani ja kaikki voimani lepäsi siinä, että pidin katseeni ja sieluni kaipauksen hänessä lakkaamatta. 

Wesleyn kokemus ei kuitenkaan muuttanut merkittävästi hänen teologiaansa tai käsitystä pyhityksestä. Entiseen tapaansa hän noudatti ankaraa päivärytmiä. Tästä kertoo hyvin se, että elämänsä aikana Wesley matkusti noin 400 000 kilometriä, saarnasi noin 42 000 saarnaa, kirjoitti noin 230 kirjaa ja toimitti useita muiden laatimia kirjoja, hän heräsi joka aamu neljältä ja saarnasi päivän ensimmäisen saarnan viideltä aamulla, hän rukoili joka aamu ja ilta tunnin ja muun ajan käytti tehokkaasti kirjallisiin töihin, saarnaamiseen ja ihmisten tapaamiseen.

Kesän 1738 aikana John Wesley tapasi paljon herrnhutilaisia ja vieraili myös Saksassa tapaamassa kreivi Zinzendorfia. Nämä tapaamiset muokkasivat jonkin verran Wesleyn ajattelua, ja hän sai ideoita, joita sitten otti käyttöön metodistisessa herätyksessä. Aldersgate-kokemuksen jälkeen seuraava merkittävä murros Wesleyn elämässä tapahtui uudenvuoden yönä 1739. Tämän kokemuksen Wesley kuittaa varsin lyhyesti päiväkirjassaan:

Minä, Herra Hall, Kinchin, Ingham, Whitefield, Hutchins ja veljeni Charles olimme koolla Fetter-Lanen uudenvuoden juhlissa kuudenkymmenen muun veljen kanssa. Noin kolmen aikaan aamulla, kun olimme olleet jatkuvassa rukouksessa, Jumalan voima tuli voimakkaasti yllemme, niin että monet huusivat ylitsevuotavasta ilosta ja monet kaatuivat maahan. Heti kun olimme toipuneet hieman kunnioituksesta ja hämmästyksestä hänen Majesteettinsa läsnäolossa, me aloitimme yhteen ääneen laulun “Ylistämme sinua, oi Jumala. Tunnustamme sinun olevan Herra.”

Tämän tapauksen jälkeen Wesley alkoi saarnata myös ulkona Whitefieldin kehotuksesta. Wesleyn kuulijakunta kasvoi usein tuhansiin ja monia tuli uskoon. Varhaisesta vaiheesta lähtien ulkoilmatilaisuuksiin liittyi myös erilaisia ilmiöitä:

Sitten pyysimme Jumalaa vahvistamaan sanansa. Välittömästi eräs lähellä seisova (meidän suureksi hämmästykseksi) huusi kovaa ja rajusti ja jopa kuoleman tuskissa. Mutta me jatkoimme rukousta, kunnes “uusi laulu annettiin hänen suuhunsa Jumalan kunniaksi”. Pian tämän jälkeen kaksi muutakin henkilöä (tällä paikkakunnalla hyvin tunnettuja kilvoittelustaan hyvän omantunnon puolesta) kouristuivat kovasta kivusta ja olivat pakotettuja “huutamaan sydämensä rauhattomuuden vuoksi”. Mutta melko pian hekin puhkesivat ylistämään Jumalaa heidän Pelastajanaan.

Parannuksenteon lisäksi koettiin muutakin:

Välittömästi yksi ja toinenkin ja vielä toinen vajosi maahan. He kaatuilivat joka puolella kuin salaman lyöminä. Yksi heistä huusi ääneen. Me rukoilimme hänen puolestaan ja hän vapautui raskaudesta iloon… Ja jo melkein ennen kuin ehdimme edes pyytää häntä [Jumalaa] vahvistamaan sanansa, hän vastasi. Eräs oli niin haavoitettu Hengen miekalla, että luulimme hänen kuolevan. Mutta heti kun Jumalan runsas hyvyys annettiin, hän kovaan ääneen lauloi Jumalan vanhurskaudesta.

Oli myös epäilijöitä:

Käsitimme, että monet loukkaantuivat, kun näkivät ja kuulivat niitä, joille Jumalan voima oli tullut. Loukkaantuneiden joukossa oli eräs lääkäri, joka kovasti pelkäsi, että kyse oli huijauksesta. Tänään eräs nainen, jonka hän oli tuntenut monia vuosia, oli ensimmäinen (kun saarnasin Newgatessa), joka puhkesi huutamaan “kovilla huudoilla ja kyynelillä”. Lääkäri ei meinannut uskoa korviaan ja silmiään. Hän meni naisen luo ja tarkkaili jokaista oiretta. Lääkäri ei tiennyt, mitä ajatella siitä, mutta oli selvästi vakuuttunut, että kyseessä ei ollut huijaus tai mikään luonnollinen sairaus. Mutta kun sekä naisen sielu että ruumis parantuivat hetkessä, lääkäri tunnusti Jumalan toimivan.

Metodistinen herätys sai aivan uutta puhtia ulkoilmatilaisuuksien alkaessa. Ihmisiä ei vetänyt paikalle vain helppo sijainti ja saarnat, vaan myös uudet virret ja hurmoksellisuus. Herätyksen alkuaikana kärkikolmikoksi muodostui John ja Charles Wesley sekä George Whitefield. Kukin suhtautui hurmoksellisuuteen eri tavoin. Whitefield ja Charles Wesley eivät sallineet kokouksissaan hurmoksellisuutta. Jos joku osoitti hurmoksen merkkejä, hänet ohjattiin heti ulos. John Wesley taas hyväksyi hurmoksellisuuden ja antoi sen ilmetä vapaasti, sillä hän piti sitä merkkinä Jumalan työstä. Tämä erilaisten näkökantojen ja suhtautumisten hyväksyminen on ominaista metodismille nykyäänkin.

Mitä voimme tästä oppia?

John Wesley oli selkeästi Jumalan voimaan uskova mies. Hän suhtautui karismaattisiin ilmiöihin hyväksyvästi ja hänen toiminnassaan niitä esiintyikin. Ilmiöt eivät rajoittuneet pelkästään hurmoksellisuuteen, vaan Wesley kohtasi myös riivattuja.

Karismaattisuudessa Wesleyllä näytti olevan periaatteena se, että kyse on Jumalan armosta ja toiminnasta maailmassa. Karismaattisuus, erityisesti Aldersgate- ja Fetter-Lane-kokemusten jälkeen, tuli osaksi Wesleyn teologiaa. Toisaalta Johnille oli ominaista voimakas pyhitysjulistus, joka vaati kuulijoilta hyvinkin ankaraa elämäntapaa. Vastapainona tälle oli käsitys siitä, että Jumala antaa Pyhän Henkensä kautta erityisen voiman ja kyvyn elää pyhityselämää.

Nykyaikana Metodistikirkko suhtautuu John Wesleyn jättämän perinnön mukaisesti hyväksyvästi karismaattisuuteen. Vuoden 2000 Book of Resolutions ohjeistaa sekä kirkon pastoreita että maallikoita karismaattisen liikkeen suhteen. Toisaalta tässä kirkon virallisessa julkilausumassa tunnustetaan karismaattisiin liikkeisiin liittyvät ylilyönnit, mutta samalla painotetaan tarvetta avoimuudelle ja rakkaudelle. Julkilausumassa ohjeistetaan pastoreita ja maallikoita, karismaattisten kokemusten omaavia ja niitä, joilla tällaisia kokemuksia ei ole. Pääpaino on toisten ymmärtämisessä ja siinä, että erilaiset lahjat ja kokemukset auttavat kirkkoa yhteisen tehtävän suorittamisessa eivätkä ne ole osoituksia eriarvoisuudesta.

Lähteet

Book of Resolutions

2000 Book of Resolutions of the United Methodist Church.
Nashville, Tennessee: United Methodist Publishing House.

Pollock, John

1995 John Wesley. Wheaton, Illinois: Harold Shaw.

Saarnivaara, Uuras

1976 He elivät Jumalan voimassa. I ja II osa. Suolahti: Ev. lut. herätysseura.

Wellman, Sam

2001 John Wesley – Pyhityksen apostoli. Hämeenlinna: Päivä.

Wesley, John

1991 Wesley’s works osat I–XIV. Peabody: Massachusetts: Hendrickson. Käännökset: Veli Loponen.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia -lehdessä 3/2011.