Lähestymme matkamme, tai matkaoppaamme, loppua. Olemme käsitelleet uskossa elämistä eri näkökulmista Jaakobin kirjeen teemojen mukaan. Tästä on muodostunut kuva uskonelämästä, joka toteutuu erilaisten suhteiden kautta. Suhteissamme Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Olemme huomanneet, että Jumalan valtakunnassa näkökulma asioihin on usein erilainen, jopa nurinkurinen maalliseen näkökulmaan verrattuna.

Jumalan kanssa eläminen

Tässä sarjamme viimeisessä osassa käsittelemme Jaakobin kirjeen 5. luvusta nousevia ajatuksia, joissa on edelleen vahvana näkemys uskosta matkana. Olemme matkalla ja päämäärämme on luomakunnan uudistus. Toisin sanoen meillä on päämäärä, pelkkä matka ei ole itseisarvo.

Luomakunnan uudistuminen

Mitä sitten tarkoitan luomakunnan uudistumisella? Emmekö yleensä puhu siitä, että olemme matkalla taivaaseen? Jumalan pelastussuunnitelma ei rajoitu pelkästään siihen, että hän saisi meidän onnettomat sielumme pelastettua johonkin taivaalliseen turvapaikkaan. Sellainen päämäärä olisi tappio ja sen myöntämistä, että paha on sittenkin voittanut. Alussa Jumala ei luonut maailmaa, jotta paha voisi turmella sen, vaan osoittaakseen rakkauttaan. Tämä Jumalan tarkoitus on edelleen voimassa ja se on myös yksi Jumalan pelastussuunnitelman ajavista voimista.

Jumalan tarkoitus on korjata syntiinlankeemuksen seuraukset luomakunnassa ja näin tehdä kaikki jälleen uudeksi. Tästä hyvänä kuvana on Johanneksen evankeliumi, jonka voisi nähdä uutena luomiskertomuksena. Evankeliumi jopa alkaa samoissa tunnelmissa kuin 1. Mooseksen kirja. Kaikkein kirkkaimmin tämä näkyy evankeliumin lopussa, jossa Jeesus aloittaa uuden luomisen. Pääsiäisviikon kuudentena päivänä hän kuolee ristillä huutaen ”Se on täytetty!”. Samaan tapaan Jumala luomistyötään katsellessa kuudentena luomispäivänä totesi, että kaikki on valmista ja kaikki on hyvää. Samoin kuin Jumala luomiskertomuksessa, myös Johanneksen evankeliumissa Jeesus “lepää” seitsemännen päivän.

Mutta toisin kuin luomiskertomuksessa, Johanneksen evankeliumissa seitsemättä luomispäivää ei seuraakaan syntiinlankeemus, vaan Jeesuksen ylösnousemus. Uuden viikon ensimmäisenä päivänä Jeesus ylösnousemuksellaan osoittaa Jumalan uuden luomistyön alkaneen. Me, jotka häneen uskomme, olemme uudestisyntymän kautta tulleet osallisiksi tuosta uudesta luomisesta. Olemme maailmassa todistajina siitä, että Jumala on aloittanut luomistyönsä, eikä hän lepää ennen kuin on saanut sen päätökseen.

Uudestisyntymä

Mitä uudestisyntymä sitten tarkoittaa? Uudestisyntymä ei ole vain hengellinen termi, vaan todellinen tapahtuma. Tätä käsittelimmekin hieman sarjamme kolmannessa osassa. Uuden testamentin kuvauksen mukaisesti uudestisyntymällä on konkreettisia vaikutuksia. Olemme siirtyneet pahan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Meistä on tullut Jumalan lapsia. Tämä tarkoittaa sitä, että identiteettimme, keitä me olemme, on muuttunut.

Uudestisyntymä on kuitenkin vasta alku, ei päämäärä. Vaikka meistä on jo tullut Jumalan lapsia, vielä ei ole aivan selvää, mitä meistä tulee isona (vrt. 1. Joh. 3:2), kun Jeesus palaa takaisin ja saattaa Jumalan uuden luomistyön päätökseen. Paavali kuvaa tätä Efesolaiskirjeessä Pyhän Hengen sinetiksi (Ef. 1:13). Alkutekstissä sinetiksi käännetty termi tarkoittaa etumaksua. Jumala on ostanut meidät omakseen ja on etumaksuna jo ottanut meidät osaksi valtakuntaansa, mutta lopullinen maksu, kaiken uudistuminen, on vielä tulossa.

Uudestisyntymän kautta alamme elää elämää Jumalan kanssa. Jaakobin kirjeen 5. luvun pohjalta huomaamme, että tämä toteutuu kolmeen eri suuntaan.

 

Yhteys toisten uskovien kanssa

Ensimmäisenä Jaakob ottaa esille yhteyden toisiin uskoviin. Matkamme ei ole yksinpatikointia, vaan kuljemme yhdessä suuren joukon kanssa. Uudessa testamentissa onkin useassa kohtaa kuvattu uskonelämää juuri tällaiseksi yhdessä matkaamiseksi. Kristittyjä kutsutaan esimerkiksi “tiellä kulkijoiksi” (esim. Ap.t. 24:14). Jaakob puhuu siis seurakunnasta.

Jokainen, joka on käynyt vaelluksella tai muusta syystä kulkenut pitkän matkan, tietää, että matkaseura helpottaa matkantekoa. Yhdessä matkatessa pitempikin matka tuntuu kuluvan nopeammin. Lisäksi matkaaminen on seurassa vähemmän rasittavaa. Erityisesti jalan kulkiessa matkaseura tarjoaa myös turvaa ja apua vaikeammissa maastoissa. Yhdessä matkaamiseen Jaakob antaa muutaman oivallisen neuvon.

Kolme neuvoa yhteiselle matkalle

Ensimmäisenä hän kehottaa rohkaisemaan toinen toistamme (jae 8). Pitkä matka vaatii kärsivällisyyttä ja etenkin huonoissa oloissa se voi olla hyvinkin suurella koetuksella. Väsymyksen painaessa saattaa tulla tappiomieliala ja ajatus luovuttamisesta. Ryhmässä matkaamalla voimme kuitenkin rohkaista toisiamme jaksamaan. Voimme kantaa toistemme kuormia.

Toiseksi Jaakob kehottaa olemaan riitelemättä (Jae 9). Tämä on sama kehotus, mitä Joosef antoi veljilleen, kun he lähtivät Egyptistä takaisin isänsä luokse: ”Älkää riidelkö matkalla.” (1. Moos. 45:24). Luultavasti monet niistä, joilla on lapsia, tietävät, miten rasittavaksi esimerkiksi pitkä automatka käy, kun takapenkillä syntyy sisarusten välinen kiista. Pitkä, yksitoikkoinen matka onkin omiaan herättämään eripuraa, kun ollaan väsyneitä ja tylsistyneitä. Riitelyn sijaan meidän tulisi pyrkiä entistä enemmän auttamaan ja tukemaan toisiamme ja käsittelemään ristiriitoja sopuisasti.

Kolmanneksi Jaakob neuvoo meitä ottamaan matkalle esikuvia (jakeet 10–11). Esikuvat ovat tärkeitä, koska ne antavat meille toimintamalleja, ne innostavat ja auttavat jaksamaan. Ne antavat meille esimerkin, jota voimme seurata. Esikuvamme voivat olla eläviä tai jo kuolleita. Ne voivat olla läheisiä tai kaukaisia. On hyvä, jos esikuvissa on näitä kaikkia. Yksi hyvä keino löytää esikuvia ovat uskovien elämäkerrat. Niistä voimme saada tukea ja rohkaisua ja nähdä, että kaikkina aikoina uskovat ovat joutuneet kohtaamaan samankaltaisia esteitä, mutta Jumalan avulla ne on voitu voittaa.

 

Yhteys Jumalaan

Seuraavana kohtana Jaakob ottaakin käsittelyyn vaelluksemme oleellisimman kumppanin: Jumalan. Uskolla on aina kohde. Uskoa ei voi pelkän uskon vuoksi, eikä pelkkä usko hyödytä mitään. Uskomme kohde on Jumala. Kuitenkaan pelkkä uskominen häneen ja hänen olemassaoloonsa ei vielä johda mihinkään. Tarvitsemme myös yhteyttä häneen. Siis rukousta.

Keskustelua Jumalan kanssa

Rukous ei ole mikään hengellinen harjoitus tai toimenpide. Vielä vähemmän se on johonkin taikamenoon rinnastettava rituaali. Sen sijaan rukous on todellista yhteyttä Jumalaan. Rukous ei myöskään ole yksisuuntainen kanava, vaan se on vuoropuhelua. Me puhumme Jumalalle, mutta Jumala puhuu rukouksessa myös meille.

Olenkin miettinyt, että on tavallaan harmi, että keskustelulle Jumalan kanssa on pitänyt keksiä oma nimensä. Tietenkin siitä on hyötyä, koska se selvästi erottaa Jumalan kanssa keskustelun kaikista muista keskusteluista. Mutta loppujen lopuksi rukouksen ydin on sama kuin keskustelussa. On väärä lähtökohta nähdä rukous pelkkänä keinona saattaa omat pyynnöt ja asiat Jumalalle tiettäväksi. Sellainen näkemys voitaisiin rinnastaa siihen, että ystävyytesi johonkin ihmiseen perustuu pelkästään siihen, että soitat hänelle säännöllisesti ja puhut vain itsestäsi antamatta ystävällesi kertaakaan suunvuoroa. Siksi rukouksessa tulisi ottaa huomioon sekin, että Jumala puhuu takaisin.

Opi tuntemaan Jumala

Rukous on Raamatun lukemisen ohella yksi hyvä keino oppia tuntemaan Jumalaa. Samalla tapaahan me opimme tuntemaan ihmisiäkin: olemalla ja keskustelemalla heidän kanssaan. Rukouksen avulla voimme myös ottaa Jumalan mukaan elämämme tapahtumiin. Rukouksen ei siis tarvitse olla pelkkää tilanneraportointia jälkeenpäin, vaan Jumalan kanssa voi keskustella missä ja milloin tahansa.

Jaakob kehottaa myös rukoilemaan toisten kanssa. Erityisenä neuvona hän opastaa pyytämään esirukousta, jos on esimerkiksi sairas (jakeet 14–15). Uskomme samaan Jumalaan ja olemme samalla matkalla, siksi myös yhdessä rukoileminen on luontevaa. Emmehän me ystäviämmekään tapaa pelkästään yksittäin, vaan toisinaan kokoonnumme suuremmalla joukolla yhteen.

 

Yhteys kaikkiin ihmisiin

Kolmantena ulottuvuutena Jaakob laajentaa matkaamme myös seurakunnan ulkopuolelle. Vaikka olemme siirtyneet Jumalan valtakunnan kansalaisiksi ja meistä on tullut hänen lapsiaan, elämme edelleen maailmassa, jossa on myös niitä, jotka eivät usko häneen. Maailma on se ympäristö, jossa taitamme matkaamme. Siksi myös sen asukkaat, kaikki ihmiset ovat osaltaan tavalla tai toisella matkatovereitammekin, vaikka he ovatkin menossa eri suuntaan.

Tätä kautta tulee ilmi yksi tärkeimmistä tehtävistämme, jota matkalla ollessamme toteutamme. Meidän tulee kutsua matkalla kohtaamiamme ihmisiä mukaan tielle. Tehtävämme on julistaa Jeesuksen voittoa ja Jumalan valtakunnan saapumista tässä maailmassa. Ja tämä tehtävä ei ole rajoittunut vai joihinkin, vaan se on annettu meille kaikille, jotka uskomme Jeesukseen (vrt. Matt. 28:18–20).

Tämä myös muistuttaa meille, että kohtaamamme ihmiset ovat lähimmäisiämme, joita meidän tulee rakastaa. Uskosta osattomat eivät ole vihollisia tai vastustajia eivätkä evankelioinnin kohteita. He ovat ihmisiä, Jumalan luomia, joita hän kaipaa myös luokseen.

Näin olemme päässeet Jaakobin kirjeen matkaoppaan loppuun. Meidät on kutsuttu matkalle, joka on seikkailu. Se ei ole helppo matka, mutta se on matka, jolla emme ole yksin. Jumala on antanut meille seuraksemme ja avuksemme kokonaisen perheen ja mikä parasta, hän on luvannut olla mukana myös itse.

Olemme matkalla, joka ei ole turha. Saamme myös nähdä, miten matkalla edistymme. Miten Jumala auttaa ja johdattaa. Olemme matkalla kohti päämäärää, jonka rikkauksia saamme nauttia jo nyt. Tai kuten Sananlaskut asian esittävät:

”Oikeamielisten tie on kuin aamun kajo, joka kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka.” (Sananl. 4:18)

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia -lehdessä 6/2012.