Heti ruuan jälkeen Jeesus käski oppilaidensa nousta veneeseen ja mennä etukäteen vastarannalle Betsaidaan. Sillä aikaa Jeesus lähettäisi väkijoukon pois. Hyvästeltyään ihmiset Jeesus meni vuorelle rukoilemaan. Illan tultua oppilaiden vene oli keskellä järveä ja Jeesus oli yksin maissa. Jeesus huomasi, että oppilaat joutuivat soutamaan vaikeassa vastatuulessa. Aamuyöllä, kello kolmen ja kuuden välillä, Jeesus tuli vettä pitkin kävellen heitä kohti ja aikoi mennä heidän ohitseen. Oppilaat säikähtivät näkemäänsä ja huusivat kauhusta, sillä he luulivat Jeesusta aaveeksi. Samassa Jeesus kuitenkin jo rauhoitteli heitä: »Minä tässä vain olen. Älkää pelätkö.»

Jeesus nousi oppilaidensa veneeseen, ja tuuli tyyntyi. Oppilaat olivat hämmästyksestä suunniltaan. He eivät ymmärtäneet ruokkimisihmeen merkitystä. Niin sulkeutuneet ja kovettuneet heidän sydämensä olivat.

Jeesus ja hänen oppilaansa olivat päässeet järven yli ja tulivat nyt rantaan Gennesaretissa. Kun he olivat nousemassa veneestä, väkijoukko huomasi, kuka oli tullut. Tieto levisi nopeasti kaikkialle. Sairaita kannettiin vuodematoilla sinne, missä Jeesuksen kuultiin olevan. Minne vain hän menikin – kylään, kaupunkiin, maaseudulle –, aina ihmiset toivat paikalle sairaita. He pyysivät, että nämä saisivat edes koskettaa Jeesuksen viitan helmaa. Kaikki, jotka koskettivat häntä, parantuivat.

Markus 6:45–56

Täyden päivän päätteeksi opetuslapset saavat tehtäväkseen lähteä soutamaan. Markus ei tunnu välittävän siitä, miten Jeesus ylittäisi järven, vai kävelisikö rantaa myöten. Ehkä se johtuu siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Jeesuksen käsky on mielenkiintoinen. Se on hyvin voimakas, käytännössä hän pakottaa opetuslapset lähtemään. Tämä viittaa siihen, että opetuslapset olivat haluttomia lähtemään. Ehkä he olivat väsyneitä pitkän päivän jäljiltä tai he halusivat vielä viipyä käsittämättömän ihmeen jälkimainingeissa.

Tämä kertoo siitä, että emme voi jäädä uskonelämässämme ihmeiden varaan. Samoin kuin kirkastusvuorikokemuksessakin, Jumalan erityisen kohtaamisen jälkeen on aina palattava arkeen. Ja joskus Jumala joutuu jopa pakottamaan meidät siihen. Samahan tapahtui myöhemmin Jerusalemin seurakunnassa apostolien kohdalla. Ilman vainoja he tuskin olisivat lähteneet niin innokkaasti omille lähetyskentilleen ja evankeliumin leviäminen olisi vähintäänkin hidastunut merkittävästi.

Mahdollisesti Jeesuksen käskyn taustalla oli halu olla yksin, sillä lähetettyään väkijoukon pois, hän vetäytyy vuorelle rukoilemaan. Vuorella rukoilukin sisältää ihmeen piirteitä. Jeesus näki, miten opetuslapsilla oli vaikea edetä vastatuulen vuoksi. Koska oli jo hämärää ja opetuslasten vene oli ehkä jo kilometrin tai parin päässä rannasta, heidän ahdinkonsa näkeminen ei välttämättä ollut mahdollista normaalilla näkökyvyllä.

Tästä voisi vetää hengellisenä vertauksena ajatuksen, että vaikka Jumala on näennäisesti kaukana ja saattaa jopa tuntua siltä, että hän on hyljännyt, hän kuitenkin näkee tilanteemme täydellisesti. Se ei välttämättä auta soutamaan ahdingon hetkellä ponnistellessa vastatuuleen, mutta se voi auttaa jaksamaan ja kestämään siitä huolimatta.

Opetuslasten joutuminen vastatuuleen on sekin kuin hengellinen vertaus. Varmasti jokaisella on elämässään ollut samankaltaisia kokemuksia. Ensin on koettu jotakin ihmeellistä ja innostavaa ja hetken päästä joudutaankin kamppailemaan, että pääsisi edes pienen matkan eteenpäin. Tämä on kuvausta normaalista elämästä, jossa ilot ja surut, vastoinkäymiset ja myötäkäymiset, tappiot ja voitot seuraavat toisiaan. Se on myös kuvausta uskonelämästämme. Siitä huolimatta, että uskomme Jumalaan ja jopa silloin, kun noudatamme hänen ohjeitaan, me joudumme vastoinkäymisiin. Jeesus itsekin eli tämän saman. Paras esimerkki on hänen kasteensa ja sitä seurannut erämaavaellus, joka yllättävällä tavalla rinnastuu opetuslasten kokemuksen kanssa. Siinäkin Jeesus ensin koki suuren siunauksen, mutta välittömästi sen jälkeen Pyhä Henki ajoi, pakotti, hänet erämaahan kiusaukseen.

Mutta täytyy kuitenkin muistaa se, että tämä ei ole sääntö tai jokin aidon opetuslapsen merkki. Kuten jo tuli ilmi, onni ja onnettomuus kuuluvat molemmat tähän elämään. Aivan kuten voimme kokea onnea ja iloa ilman, että se on suoraa Jumalan vaikutusta, voimme myös kokea surua ja onnettomuutta ilman, että siinä on Jumalan tarkoitusta. Hyvää ja pahaa tapahtuu, mutta Jumala voi käyttää kumpaakin hyväkseen.

Opetuslasten ahdinko oli todella kova. Ilmeisesti kyse ei ollut niinkään siitä, että vene olisi tällä kertaa uppoamassa, vaan vain siitä, että vaikka he ponnistelivat äärimmäisesti, he eivät silti saavuttaneet oikein mitään. Ja sama jatkui tuntikausia, niin että he olivat samassa tilanteessa vielä aamuyöstäkin. Silloin Jeesus käveli heitä kohti ja aikoi mennä heidän ohitseen. Sekin kertoo siitä, että heidän veneensä ei todellakaan edennyt.

Siinä tilanteessa, fyysisesti nääntyneinä, he tekevät paikalle ilmaantuneesta Jeesuksesta ainoan järkevän päätelmän: se on kummitus! Tällainen tulkinta tuli opetuslapsilta luultavasti luonnostaan, koska juutalaisilla oli erilaisia uskomuksia henkiolennoista, jotka asuttavat autioita paikkoja. Erityisesti niitä esiintyy juutalaisille saastaisilla paikoilla, kuten hautojen luona, ja meri saatettiin toisinaan tulkita haudaksi sinne hukkuneiden vuoksi. Vaikka meistä opetuslasten reaktio voi tuntua hassulta, ei se kuitenkaan ole sen ihmeellisempi, kun todellisuuskaan. Eivät he tietenkään osanneet odottaa, että Jeesus kävelisikin vastarannalle järven päällä. Se oli yhtä odottamatonta ja ihmeellistä, mitä se olisi nykyaikanakin.

Jeesuksen aikomus oli tosiaan ohittaa vene ja kävellä vastarannalle, mutta ehkä opetuslasten pelästyminen muutti hänen mielensä. Hän välittömästi rauhoittelee heitä esittäytymällä ja astuu veneeseen. Samassa tapahtuu jälleen ihme: meri tyyntyy. Tuntuu, kuin panokset vain kovenisivat. Kun Jeesus aikaisemmin tyynnytti myrskyn, hän sanallisesti nuhteli sitä. Nyt ei tarvita edes sanaa.

Samaan aikaan tämäkin on hieno hengellinen kuva. Kun Jeesus astuu veneeseemme hän usein samalla myös tyynnyttää elämämme myrskyt. Moni on kuvannut uskoontuloaan, että siinä hetkessä hän on saanut rauhan sisimpäänsä. Monella voi olla kokemus siitä, että on ahdingon hetkellä rukoillut ja on kokenut, miten Jeesus on tullut lähelle. Se ei ole poistanut ulkoisia olosuhteita ja ahdingon syitä, mutta Jeesuksen läsnäolo on tuonut sisäisen rauhan.

Tapahtuma päättyy mainintaan opetuslasten hämmästyksestä ja sydämen kovuudesta. Ensinnäkin, se on hyvä muistutus meillekin. Emme mekään välttämättä ymmärrä niin paljoa, mitä luulemme. Toiseksi, se antaa ymmärtää, että se, mitä nyt tapahtui liittyi ruokkimisihmeeseen. Sitä voi olla vaikea käsittää. Ensi alkuun voi tulla ajatus, että näillä ihmeillä halutaan korostaa Jeesuksen jumaluutta. Siitä ei varsinaisesti ole kuitenkaan kyse, vaikka sekin on taustalla.

Opetuslasten ihmetys on samaa ihmettelyä, mitä on esitetty evankeliumin alusta saakka. Nyt se vain nousee uudelle tasolle. Jopa opetuslapset, jotka ovat Jeesuksen seurassa ja saavat häneltä yksityisopetusta, ovat aivan pihalla. Ihmettely saa lopulta vastauksensa luvussa kahdeksan. Vastaus ei tosiaan ole se, että Jeesus on Jumala, vaan se, että hän on messias.

Meille messias voi ajatuksissa yhdistyä Jeesuksen jumaluuden kanssa, mutta näin ei ole evankeliumeissa. Messiaanisuus on ennen kaikkea herruutta, hallintavaltaa. Ja sitä Jeesus osoittaa sekä ruokkimisihmeessä, että veden päällä kävelyssä. Samalla se osoittaa sen, mikä on loppujen lopuksi normaalia. Tavallaan voisi sanoa, että ilman syntiinlankeemusta, se, mitä Jeesus tässä tekee on sitä, mihin ihminen tarkoitettiin. Ne kertovat todellisuudesta, joka on meille näkymätöntä, mutta totta siitä huolimatta. Todellisuutta, joka on aina ollut läsnä, mutta erityisesti Jeesuksessa ja hänen vaikutuksestaan on alkanut yhä enemmän murtautua näkyväksi.

Eikä kaiken tämän edessä opetuslasten ihmetys ja kovasydämisyys ole niinkään moite, vaan toteamus siitä, mikä on aika normaali reagointitapa. Ja kuten jo mainittiin, se muistuttaa meitäkin siitä, että emme oleta ymmärtävämme jotakin, mitä emme kuitenkaan ymmärrä. Olemme kaikki vasta oppimassa.

Näiden kahden suuren ihmeen jälkeen saavutaan vastarannalle ja Jeesus jatkaa tavanomaista toimintaansa opettaen ja parantaen. Jokin on kuitenkin muuttunut. Siitä on tullut normaalia. Vaikka Jeesuksen luokse pyrkivät väkijoukot eivät sitä huomaa, opetuslapset ovat sen jo huomanneet. Panoksia on korotettu, ennen niin ihmeellisestä on tullut arkipäivää ja Jeesuksen todellinen suuruus on vasta alkanut paljastua.