Kaikki tuntenevat sanonnan Jobin postia. Se on nimitys epätoivotuista, ikävistä uutisista. Sanonnan alkuperä on Raamatussa, siinä, kun viestinviejät tulevat tuomaan Jobille uutisia hänen onnettomuudestaan. Job on jäänyt elämään ihmisten puheisiin epätoivottuina uutisina.

Jobin kirja on varmasti monia mietityttävä kirja. Jollekin se voi olla jopa aika pelottava. Kirja käsittelee kysymystä, mitä todennäköisesti jokainen joutuu joskus miettimään: miksi? Miksi pahaa tapahtuu? Miksi pahaa tapahtuu viattomille ja hyville? Miksi pahaa tapahtuu minulle?

Koska Jobin kirja on Raamatussa, saatamme ainakin tiedostamattamme odottaa, että kirja vastaa näihin kysymyksiin. Että sieltä löytyy Jumalan antama taivaallinen vastaus, joka hiljentää jokaisen miksi-kysymyksen. Ja ehkä joku myös on näin kokenut.

Mutta mitä Jobin kirja lopulta vastaa? Otetaan selvää.

Eräänä päivänä Jumalan pojat tulivat koolle ja asettuivat Herran eteen. Myös Saatana oli heidän joukossaan. Herra kysyi Saatanalta: ”Mistä sinä tulet?” Saatana vastasi: ”Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita.” Herra kysyi: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.”

Saatana vastasi Herralle: ”Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!”

Herra sanoi Saatanalle: ”Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta häneen itseensä et saa koskea.” Sitten Saatana lähti pois Herran edestä. Job 1:6-12

Jobin kirja on runoteos ja näytelmän omainen. Sitä on myös luettava sellaisena. Sen tarkoitus ei siis ole tehdä teologiaa Jumalasta ja taivaallisista asioista, vaan siinä pohditaan kärsimyksen kysymystä. Miksi pahaa tapahtuu?

Kirja koostuu käytännössä kahdesta osasta. Kehyskertomuksesta, jossa näennäisesti kerrotaan Jobin kärsimyksen todellinen syy ja pääosasta, jossa Job ystävineen pohtii kärisimyksen ongelmaa. Kehyskertomuksessa annetaan kuva, että Jumala lyö Saatanan kanssa vetoa.

Näyttää siltä, että kärsimyksemme ja vaikeutemme ovat taivaallisen uhkapelin ja viihteen elementtejä. Kärsimystemme syynä on jopa Jumalan turhamaisuus, kun hän yrittää todistella erinomaisuuttaan Saatanalle Jobin uskollisuudella.

Mutta kertooko Jobin kirja sitten jotain oleellista Jumalasta ja taivaallisista? Kun luemme Raamattua kokonaisuutena, saamme hyvin erilaisen kuvan. Jumala on luojamme, joka rakastaa meitä ja haluaa meille hyvää. Hän ei käytä meitä pelinappuloina, mitä Jobin kirja tuntuu vihjaavan.

Kehyskertomuksellakin on merkityksensä, johon palaamme myöhemmin. Varsinainen huomiomme tulisi kuitenkin olla Jobin kärsimyksessä ja siinä, miten hän suhtautuu niihin, sillä se ohjaa huomiomme varsinaiseen kysymykseen kärsimyksestä.

Jos minä puhun, ei tuska hellitä.
Jos pysyn vaiti, se ei minua jätä.
Jumala, sinä olet ajanut minut uuvuksiin.
Olet tuhonnut ihmiset, joiden keskellä elin.
Sinä tartuit minuun tiukasti:
minun sairauteni nousi syyttämään,
se todistaa minua vastaan.
Raivoissaan se käy kimppuuni ja raatelee minua,
se kiristelee minulle hampaitaan.
Viholliseni lävistävät minut katseensa terällä.
Suu ammollaan he tuijottavat minua,
pilkkaavat, lyövät poskelle,
yhtenä joukkona he käyvät minun kimppuuni.
Jumala jätti minut raakalaisten armoille,
hän työnsi minut roistojen saaliiksi.
Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta,
ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi
ja nosti sitten nuoliensa maalitauluksi.
Hänen nuolensa osuivat joka puolelle ruumistani,
säälimättä hän lävisti munuaiseni
ja vuodatti sappeni maahan.
Hän löi minuun haavan toisensa jälkeen,
hän syöksyi kimppuuni kuin soturi.
Karkeasta kankaasta tein suruvaatteen,
puin sen paljaalle iholleni.
Olen painanut kasvoni maahan.
Kyynelet polttavat poskiani,
kuoleman varjo pimentää silmäni,
vaikka käsiäni ei tahraa väkivalta ja vaikka rukoukseni on vilpitön.
Job  16:6-17

Jobin kirja on erinomainen esimerkki surun kokemisesta. Tavallaan se antaa meille esikuvan tai ainakin luvan aidosti ja kokonaisvaltaisesti kokea surua, kun sellaista on. Job esitellään lukijana erittäin hurskaana ja uskovaisena ihmisenä. Siitä huolimatta hän onnettomuuden kohdatessa tuo surunsa ilmi. 

Hän ei peittele oloaan. Hän ei myöskään pyri selvittämään asiaa kieltämällä se koettamalla ajatella positiivisia ajatuksia tai kiittämällä Jumalaa. Vaikka alussahan Job kyllä vielä kiittää Jumalaa, mutta kärsimysten kasvaessa hänenkin sietokykynsä lakkaa.

Job rupeaakin syyttämään Jumalaa. Hän toivoo omaa kuolemaansa ja sanoo Jumalan olevan epäoikeudenmukainen, koska hän aiheuttaa tai sallii tällaisia kärsimyksiä. Jobin vuodatusten lukeminen voi olla hämmentävää ja jopa vaikeaa. Hyvin mahdollisesti saattaa mieleen nousta samanlaisia vastauksia kuin Jobin ystävilläkin.

Kaikessa valituksessaan Job vaikuttaa jopa katkeralta. Katkeruutta pyritään nykyaikana välttelemään kaikin keinoin ja pidetään sitä pahana. Katkeruus on toki huono asia, jos jäämme siihen, mutta se voi olla myös osa surun käsittelyä. Tässä Jobin kirja onkin hyvä, Job päästää kaiken ulos peittelemättä mitään.

Surun kokemisen lisäksi Job on hyvä esimerkki surijan kohtaamisesta. Se onkin tavallaan opas sielunhoitoon. Tosin siinä lähestytään asiaa enemmänkin sen kautta, miten ei kannata surevaa lähteä lohduttamaan. Mutta yhtä kaikki Jobin ystävien lohdutukset kuulostavat tutulle ja ovat sellaisia, mihin on helppo yhtyä. Ehkä Jobia lukiessa onkin tullut mietittyä, että mitä väärää nyt näissä on. Ehkä osa on vähän huonoja neuvoja, mutta ei kai kaikki.

Loppujen lopuksi Jobin saamat neuvot ja lohdutukset ovat tyhjiä lauseita ja jopa syyllistämistä. Ne johtavat siihen, että Jobin ahdistus vain syvenee, koska hän kokee, että häntä ei ymmärretä.

Jobin ja hänen ystäviensä dialogi kertookin aidon kuuntelemisen, ymmärtämisen ja kohtaamisen tärkeydestä. Tässä se kaikki peittyy teologisten oppilauseiden, korupuheiden ja kikkojen alle. Aivan samalla tavalla mekin saatamme reagoida, kun emme tiedä, miten läheisen suruun tulisi suhtautua.

Silloin Job sanoi Herralle:
— Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun
vallassasi
eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton
sinun toteuttaa.
Sinä kysyit: ”Kuka on tämä,
joka näin peittää minun tarkoitukseni
mielettömillä puheillaan?”
Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä
asioista, joita en käsitä —
ne ovat minulle liian ihmeellisiä.
Sinä sanoit: ”Kuuntele nyt, kun minä puhun.
Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat.”
Vain korvakuulolta sinut tunsin.
Nyt ovat silmäni nähneet sinut.
Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa. Job 42:1-6

Jobin kirjan suurin kysymys on ”miksi joudumme kärsimään”. Sitä kysyy Job ja siihen hänen ystävänsä koettavat huonolla menestyksellä vastata. Kirjan nerokkuus on kuitenkin siinä, että se ei anna lainkaan vastausta kysymykseen.

Tämä korostuu kirjan kehyskertomuksessa. Kärsimys tuntuu olevan vain sattumanvaraista ja kaoottista peliä. Jumala taas näyttää olevan ihan pihalla kysymyksestä, kun hän ilmestyy Jobille vastatakseen hänelle ja kehuskelee vain luomistyönsä ja luomakunnan ihmeitä.

Mutta siinä se vastaus tavallaan onkin. Se on osallaan Jumalan suuruudessa ja käsittämättömyydessä. Tavallaan vastaus on: pahaa vain tapahtuu. Se ei ole rangaistus synneistämme tai opetus, joka rikastaa elämäämme, eikä jumalten välinen vedonlyöntikään.

Jumala on aina suurempi. Kun kärsimme, olemme toivottomia, kun vastausta ei yksinkertaisesti ole. Jumala on suurempi. Ja se antaa meillekin luvan olla surullisia, vihaisia ja ymmällään. Se antaa meille luvan näyttää sen ja kokea sen.

Job näyttää meille kärsimyksessään, että oikotietä onneen ei ole. Edes suunnaton usko ja hurskaus eivät varjele meitä elämän onnettomuuksilta. Elämä ei ole läheskään aina oikeudenmukaista ja kaikkea voi tapahtua kaikille. Jopa uskoville, Jumalaa lähellä eläville. 

Lopullisen onnen suhteen ainoa toivo on Jumalassa ja hänen valtakunnassaan. Jumalakin tunnustaa, että maailma on rikki ja epäoikeudenmukainen. Mutta ilosanoma, evankeliumi, on se, että hän korjaa kaiken. 

Kaiken jälkeen, lopulta, tulee ilo, rauha ja lepo. Jobin tavoin saatamme päästä kokemaan sitä vähän jo tässä elämässä.