Vaikka uskoontulostani pappisvihkimykseen meni noin kaksikymmentä vuotta, jotenkin alusta saakka tiesin, että tehtäväni oli julistaa ja opettaa. Tämä on ollut sikäli hämmentävää, etenkin näin jälkikäteen ajateltuna, koska olen aina ollut ujo ja arkakin, sosiaalisesta pelostakin olen kärsinyt. Julkinen esiintyminen ei siis ole missään nimessä ole ollut minulle unelmien täyttymys. Kuitenkin jokin siihen on minua uskossaoloaikana useasti ajanut.

Olen siinä mielessä pakana, että minua ei ole kastettu lapsena enkä ole kuulunut siis lapsesta saakka kirkoon. Perheenikään ei ole ollut mitenkään erityisen uskonnollinen, vaikka ehkä lievästi kiinnostunut ainakin.

Hengelliset asiat eivät minua lapsena ja nuorena kiinnostaneet kovinkaan paljon, vaikka Ilmestyskirjan kauhukuvat maailmanlopusta herättivätkin kiinnostusta. Sukulaisissa oli helluntailaisia, Jehovan todistajia ja jonkinlaisiksi new age -uskovaisiksi luokiteltavia. Hengellisyys ja uskonto olivat siis minulle kuitenkin melko tuttuja jo nuorena, enkä niihin suhtautunut mitenkään kielteisesti.

Uskoon tulin hiukan vajaa 19 vuotiaana, kun erään ystäväni kanssa rupesin pohtimaan uskonasioita. Muistan vieläkin, että ensimmäisiä kysymyksiäni oli dinosaurusten osuus luomisessa ja ihmiskunnan historiassa. Jo tuolloin ystäväni kanssa pohdimme tulevaisuuttamme evankeliumin julistajina. Muistan, että itsekseni valmistelin ja mielessäni esitin saarnoja erilaisille yleisöille. Menimme kaverini kanssa jopa niin pitkälle, että suunnittelimme esiintymisasumme. Siinä vaiheessa pastorin työ ei ollut vielä mielessä, joten tutut papin asut sokeripaloineen eivät olleet vaihtoehtona.

Uskoontuloni jälkeen lähdin siviilipalvelukseen, minkä seurauksena asuinpaikkani vaihtui vuoden aikana pariin kertaan. Se oli omiaan ylläpitämään arkuuttani sitoutua seurakuntaan. Siviilipalvelusaikana kävin melko säännöllisesti kyllä paikallisten vapaaseurakuntien rukousilloissa arkisin, mutta sen enempää en aikaani seurakuntaelämälle antanut.

Muodostin jopa itselleni hieman ylpeän ajatuksen siitä, että uskovana olen yksinäinen susi, enkä tarvitse seurakuntaa. Taustalla oli kuitenkin enemmän arkuus kuin todellinen itseriittoisuus. Vasta pari vuotta uskossaolon jälkeen uskaltauduin kunnolla tutustumaan seurakuntaelämään.

Olin silloin jo suorittanut siviilipalveluksen ja asuin taas kotipaikkakunnallani Toijalassa. Eräänä iltana heräsin päiväunilta ajatukseen, että mitä jos menisin seurakuntaan. Silloin oli tiistai ja tiesin, että paikallisessa helluntaiseurakunnassa olisi rukousilta, johon vielä ehtisin. Niinpä menin sinne. Ja menin toistekin. Pian rupesin käymään sunnuntaisinkin jumalanpalveluksessa.

Jonkin ajan jälkeen minut kutsuttiin myös nuorteniltaan, joka tuli myös osaksi vakio-ohjelmaani. Tässä vaiheessa elettiin kevättä, joten nuortenillat jäivät pian kesätauolle. Syksyn tullessa tuli myös nuortentoimintaa uudet tuulet. Enemmistö aikaisemmista nuorista jäi pois opiskelujen ja muiden elämäntilanteiden vuoksi. Kaiken lisäksi samana syksynä aloitti uusi nuorisotyöntekijäkin.

Tämä nuorisotyöntekijä jotenkin huomasi minut ja pyysi minua puhumaan nuortenillassa. Se oli jännittävä tilanne. Mutta ilmeisesti en ollut aivan toivoton, koska minua pyydettiin uudelleenkin. Seuraavien vuosien aikana osuuteni kasvoi ja lopulta olin yhtenä seurakunnan nuortentoiminnan vetäjistä.

Tässäkään vaiheessa en ajatellut kuitenkaan itseäni pastoriksi. Vaikka olin jo oppinut, että minäkin tarvitsen seurakuntaa, ajattelin, että seurakunnan pastorin työ olisi jotenkin liian rajoittavaa omalle kutsumukselleni. Tai ainakin liian tylsää.

Nuortenilloissa tapasi nykyisen vaimoni Säteen, jonka kanssa menimme naimisiin ja muutimme Tampereelle ja liityimme samalla paikalliseen metodistiseurakuntaan. Voisi sanoa, että löysin kodin. Tampereen metodistiseurakunnassa meidät otettiin hyvin vastaan. Pääsimme osallistumaan myös seurakunnan toimintaan ja pian vedimmekin jo nuorteniltoja ja minä olin seurakuntaneuvoston jäsenenä.

Pari vuotta Tampereella asuttuamme Säde alkoi puhua vaihto-opiskeluun lähdöstä. Koska olin työttömänä, päätimme, että lähtisin mukaan. Eri vaihtoehdoista kohteeksi valikoitui Tartto Virossa.

Samoihin aikoihin, kun pohdimme Säteen jatko-opiskelupaikkaa, aloin jostain syystä pohtia vakavammin pastorin kutsumusta. Ehkä syynä oli keskustelut silloisen pastori Timo Virtasen kanssa tai sitten jokin muu. Koska lähtö Tarttoon lähestyi, päätin jättää ratkaisun sivuun ja katsoa, miltä tuntuu, kun palaamme takaisin Suomeen. Jos kutsu olisi Jumalalta, hän vahvistaisi sitä, jos ei, olisi ajatus unohtunut.

Tartossa ollessamme ajatus pastorin työstä kuitenkin kasvoi ja kehittyi. Lopulta palattuamme Suomeen menin Timon puheille ja sanoin, että ehkä voisin ruveta pastoriksi. Siitä se lähti. Ensin suoritin paikallissaarnaajan tutkinnon, sitten seurakuntakonferenssi suositteli minua kirkolle pastoriopiskelijaksi. Asiat etenivät ja lähdin lopulta opiskelemaan Vapaakirkon teologiseen seminaariin Hankoon, jonka jälkeen sain ensimmäisen nimityksen paikallispastorina Kuopioon ja lopulta myös vihkimyksen vanhimmaksi.

Koko kahdenkymmenen vuoden matka valmisti minua. Heti uskoontuloni jälkeen en olisi ollut valmis tai edes kykenevä pastoriksi omista luuloistani huolimatta. Sain harjoitella ja kasvaa erilaisissa tilanteissa. Nyt, kun katson taakse päin, voin nähdä koko matkan johdatettuna. Erilaiset kokemukset ja tilanteet ovat antaneet valmiuksia tähän päivään. Ehkä jonkin vaiheen olisi voinut kulkea nopeammin tai paremmin, mutta siitä huolimatta Jumala on kantanut tänne saakka.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia/Nya Budbäraren -lehdessä 2/16.