Metodistit uskovat kristittyinä aivan samoin kuin käytännössä kaikki maailman kristityt. Erot metodistien ja muiden kristittyjen välillä tulevat samoista asioista kuin muillakin eli painotuksista. Tässä artikkelissa käsittelen joitakin metodistien erityispainotuksia.

Wesleyn neliö

John Wesleyn perintönä metodismissa on teologian tai uskon lähteinä neljä asiaa, jotka nousevat pitkälti perinteisestä teologiasta. Nämä ovat Raamattu, traditio tai perinne, kokemus ja järki.

Raamattu on uskomme perusta siinä mielessä, että se kertoo meille kaiken tarvittavan Jumalasta ja pelastuksesta. Raamattu on tavallaan kartta ja kompassi, jonka avulla voimme suunnistaa.

Traditio on perimmältään yhteyttä. Tunnustamalla tradition ilmoitamme kuuluvamme kristikuntaan. Olemme osa kahden vuosituhannen kristillistä perhettä. Traditio on osaltaan myös turva. Pitäytymällä esimerkiksi Apostolisen uskontunnustuksen sisällössä voimme olla varmempia, että uskomme kristillisen uskon mukaisesti ja pysymme siinä, mitä Raamattu sanoo. Se on osa luovuttamatonta perintöämme ja uskonsisältöämme.

Kokemus tarkoittaa sitä, että kristillinen usko on aina myös kokemusperäistä. Uskossa on kyse yhteydestä Jumalaan ja tuohon yhteyteen liittyy kokemus. Kokemus voi olla eri ihmisillä erilainen. Toinen kokee hengelliset asiat hyvin vahvasti ja toinen heikommin. Jollekin on tärkeää selkeä ajattelu ja järkeily, kun toinen elää enemmän tunteiden kautta. Emme siis voi rajata kokemusta, mutta voimme sanoa, että kokemus nousee Raamatun ja tradition pohjalta.

Viimeisenä on järki. Usko ei ole pelkkää uskottelua, vaan siihen liittyy ja täytyykin liittyä myös ajattelua. Järjen avulla voimme arvioida kokemuksiamme, traditiota ja raamatuntulkintaamme. Jumala ei ole turhaan luonut meitä älyllisiksi olennoiksi, vaan hän myös odottaa, että käytämme järkeämme.

Näiden neljän kohdan pohjalta voimme todeta, että metodistinen painotus on vahvasti yhteiskristillistä ja perinteistä kristillisyyttä. Se on myös järkevää kokemuskristillisyyttä, joka ainakin toivon mukaan ajaa meitä myös elämään uskomme periaatteiden mukaan. Siis auttamaan ja rakastamaan lähimmäisiämme ja näin välittämään Jumalan rakkautta maailmaan.

Armonjärjestys

Toinen tapa kuvata metodistista painotusta on armonjärjestys. Tämäkään ei ole metodistien yksityisomaisuutta, vaan samaa painotusta löytyy muistakin kirkkokunnista. Se on kuitenkin ajattelutapa, joka leimasi John Wesleyn toimintaa ja sitä kautta myös hänen jälkeensä tulleiden metodistien toimintaa.

Armonjärjestys kuvaa Jumalan armoa maailmassa eri ihmisten kohdalla erilaisissa elämäntilanteissa.

Ennaltakäyvä armo on Jumalan armoa laajimmillaan. Metodistiseen käsitykseen kuuluu, että Jumalan armo koskee jokaista ihmistä. Kaikki hyvä maailmassa on pohjimmiltaan Jumalan armoa. Sitä on auringon lämmin paiste, ystävien rakkaus, iloiset elämäntapahtumat ja onnellisuus.

Jumalan armoa ei siis rajata vain hengellisiin asioihin, vaikka se luonnollisesti niihin se liittyy kaikkein vahvimmin.

Ennaltakäyvä armo on myös sitä, että Jumala johdattaa ja kutsuu meitä luokseen. Hän johdattaa tilanteita, joissa joudumme pohtimaan hengellisiä asoita. Hän saattaa johdattaa vierellemme uskovia ihmisiä. Yksi selkeimpiä tällaisia ennaltakäyvän armon merkkejä on kaste, erityisesti lapsen kastaminen.

Kasteessa toisaalta tunnustamme lapsen viattomuuden, hän kelpaa sellaisenaan Jumalalle. Kasteessa myös tuomme lapsen Jumalan eteen ja pyydämme hänen varjelustaan ja johdatustaan lapsen elämään.

Parannuksenteon armo on sitä, että ihminen on ennaltakäyvän armon välityksellä tullut ymmärtämään oman syntisyytensä ja haluaa tehdä parannuksen. Parannuksen teko on tietoinen päätös, mutta se on Jumalan vaikuttamaa armonsa kautta.

Metodismissa pelastusta ei nähdä yksinomaan Jumalan tekona, vaan kutsuna, johon Jumala odottaa myös meiltä vastausta. Se on ikään kuin lahja, jota tarjotaan meille ja voimme valita, otammeko sen vastaan vai emme.

Vanhurskauttamisen armo on seurausta parannuksen teosta. Vanhurskauttaminen ei johdu parannuksentekijän omasta teosta tai ansiosta, vaan se on Jumalan pelastava teko ja perustuu Kristuksen työhön. Vanhurskauttamisessa tapahtuu syntien anteeksianto armosta. Vanhurskauttaminen ei kuitenkaan metodistisessa näkemyksessä ole kertakaikkinen tapahtuma, vaan jatkuvaa. Elämme vanhurskauttavassa uskossa päivittäin ja toimimme uskomme mukaan.

Vanhurskauttamiseen liittyy myös kokemus pelastusvarmuudesta. Pelastusvarmuus perustuu lähinnä Roomalaiskirjeen 8. lukuun, jonka mukaan Jumalan lapset ovat saaneet Jumalan Hengen. Tähän liittyy myös metodistinen näkemys kokemuksellisuudesta, vaikka se ei tarkoitakaan tunnekokemusten korottamista, vaan sisäistä varmuutta.

Pyhityksen armo. On vaikea erottaa vanhurskauttamista ja uudestisyntymistä toisistaan ajallisesti. Etenkin vanhurskauttamisen jatkuvasta luonteesta johtuen armonjärjestyksen eri kohdat voidaan nähdä myös päällekkäisinä tai lomittaisina. Vanhurskauttamisen kokenut voi tarvita uudelleen parannuksentekoa ja uudestisyntymisen kokenut vanhurskauttamista.

Siinä missä vanhurskauttaminen on ihmiseen kohdistuvaa, uudestisyntyminen on ihmisessä tapahtuvaa. Uudestisyntyminen on Jumalan työ, joka tapahtuu siinä hetkessä, kun ihminen tekee parannuksen ja kääntyy. Ilman uudestisyntymistä ei voi päästä osalliseksi Jumalan valtakunnasta. Uudestisyntynyt ihminen voi tuntea olevansa Jumalan lapsi ja Pyhä Henki johdattaa häntä.

Uudestisyntymisen jälkeen alkaa pyhityksen armo, joka on hengellistä kasvua uskon kautta. Sekin on Jumalan vaikuttamaa Pyhän Hengen työtä uskovissa. Pyhitys vaikuttaa ulospäin Hengen hedelmänä. Pyhitystä voi verrata lapsen kasvamiseen aikuiseksi.