Kristillisen uskon erityispiirteenä on aivan alusta asti ollut usko kolmiyhteiseen Jumalaan. Kolminaisuusoppi on luonnollisesti matkan varrella kehittynyt ja selkeytynyt, mutta jo ensimmäiset kristityt Uuden testamentin mukaan pitivät tärkeänä erityisesti Isän ja Pojan yhteyttä. Näin tehdessään he tietyllä tavalla irtautuivat juutalaisesta perinteestä ja antoivat kristinuskolle omaleimaisen identiteetin.
1. Johdanto
Kristillinen kolminaisuusoppi sai pääasiassa nykyisen muotonsa neljän ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana. Tässä kirjoituksessa tarkastelen tuota kehitystä ja käytän lähteenä Tuomo Mannermaan kirjaa Kristillisen opin vaiheet.
Kolminaisuusopin kehitys toteutui enemmän käytännön syistä kuin pelkkien teologisten pohdintojen tuloksena. Alussa suurinta päävaivaa tuotti Isän ja Pojan suhde. Kuinka selittää, että kristityt palvovat Jeesusta Herranaan, mutta samalla uskovat, että on vain yksi Jumala? Myöhemmin mukaan tuli myös Pyhän Hengen osallisuus kolminaisuudessa. Ajallisesti ensimmäinen vaihe tapahtui pitkälti ensimmäisten apologeettien toimesta, jotka puolustivat kristillistä uskoa ulkoisia paineita vastaan. Jälkimmäisessä vaiheessa, ja samalla koko kolminaisuusopin systemoinnissa, ratkaisevana tekijänä olivat kirkon sisäiset ristiriidat.
Tietenkään jako ei todellisuudessa ollut näin selvärajainen, sillä apologeetit joutuivat puolustamaan oikeaa uskoa harhaoppeja vastaan ja vastaavasti myöhemmät kirkkoisät joutuivat puolustamaan uskoaan myös ulospäin. tässä kirjoituksessa olen kuitenkin jakanut kehityksen pääasiassa näihin kahteen ryhmään.
2. Apologeetit ja uskon puolustaminen
2.1. Yleistä ja logos
Varhaiset apologeetit puolustivat kristillistä uskoa pakanoita ja juutalaisia vastaan. Edeltävien kohdalla he saivat vastaansa polyteistisen ja jälkimmäisen kohdalla jyrkän monoteistisen jumalakäsityksen. Toisaalta siis kristillistä käsitystä piti puolustaa samaan aikaan sekä yksijumalaisena että kolminaisena. Alussa kyse oli luonnollisesti lähinnä kaksinaisuutta, koska suurimman kiistakapulan aiheutti juuri Jeesuksen persoona. Pyhän Hengen asema kristillisessä jumalakuvassa tuli suuremmaksi kysymykseksi hieman myöhemmin.
Samat apologeetit valjastivat kreikkalaisen filosofian kristillisen apologetiikan välineeksi. Tätä kautta kolminaisuusoppiin vakiintui logos-käsitys, jolle oven avasi jo Johannes evankeliuminsa alussa. Oli alusta asti selvää, että Jeesus logoksena oli Jumala. Logos on ikään kuin Isän ajatus tai puhuttu sana, joka esitettynä ei irtoa Isästä eikä hän menetä sitä. Sana on selkeästi oma kokonaisuutensa, mutta se on silti osallinen lausujasta.
Tämän käsityksen mukaan Logos oli pre-eksistenttinen olento vastoin kuin kreikkalaisen filosofian tuntema logos. Tästä huolimatta logos-ajatuksen käyttöä kristillisyydessä on kritisoitu juuri hellenismiksi. Yhteys on kuitenkin näennäinen. Kristillinen Logos on kaukana kreikkalaisesta persoonattomasta logos-ajatuksesta.
2.2. Tertullianus
Vaikka kolminaisuusoppi ei vielä apologeettien käsissä saanutkaan systemaattista muotoa, antoi kirkkoisä Tertullianus omalla panoksellaan sille hyvän alun. Tertullianus otti ensimmäisenä käyttöön kolminaisuus ja persoona -termit. Hänellä kolminaisuusopin muodostamiseen vaikutti monarkismin nimellä tunnettu liike.
Tertullianuksen kolminaisuuskäsitys sisälsi kaksi puolta. Toisaalla oli Jumala itsessään (ontologinen) ja toisaalla hänen ilmoituksensa itsestään (eknonominen). Nämä puolet eivät olleet vastakohtia, vaan ennemminkin näkökulmia samaan asiaan.
Ontologisessa kolminaisuusopissa Tertullianus yhtyi muiden apologeettien käsitykseen Logoksesta Jumalan ajatuksena. Ennen luomista, kun Jumala oli yksin, hän ei ollut todella yksin, koska hänen kanssaan oli Logos, jonka hän omisti itsessään. Tertullianus siis erottaa toisistaan ajattelijan ja ajatuksen, jolloin ajatus on toinen ajattelijaan itseensä nähden.
Ekonomisessa kolminaisuusopissa Jumalan kolminaisuus löytyy luomisesta ja lunastuksesta. Tertullianuksen esimerkit sisältävät tässä yhteydessä esimerkiksi hedelmän, joka otetaan oksasta, joka on kiinni rungossa. Puu hedelmineen on yksi kokonaisuus.
Tertullianuksen käsitys kolminaisuudesta painottaa kolmeutta, mutta hän silti samalla tähdensi myös kolminaisuuden ykseyttä. Tertullianukselta onkin peräisin lause ”tres personae, una substantia” (kolme persoonaa, yksi olemus).
3. Heresiat ja kirkon sisäiset kiistat
3.1. Monarkismi
Merkittävimmät varhaiset kirkon sisäiset kiistat Jumalasta liittyivät Jeesuksen olemukseen ja suhteeseen Isän kanssa. Monarkismi yhdessä areiolaisuuden kanssa näyttelivät ratkaisevaa osaa kristillisen kolminaisuusopin synnyssä. Nämä kirkon sisällä vaikuttavat paineet pakottivat muodostamaan selkeitä ja vahvoja oppirakennelmia. Monarkismi pitäytyy tiukasti Jumalan ykseydessä ja siinä Jeesus joko sulautetaan Jumalaan (dynamistinen monarkismi) tai erotetaan alemmaksi voimaksi (modalistinen monarkismi).
3.1.1. Dynamistinen monarkismi
Dynamistisen monarkismin perustajana pidetään Theodotosta, joka toi sen Roomaan noin 190. Theodotoksen mukaan Jeesus oli tavallinen ihminen, joka kasteessa varustettiin jumalallisella voimalla. Jeesus ei saanut tässä jumalallista arvoa, vaikka tulikin korkeammaksi ihmiseksi.
Tämä oppi hylättiin lännessä, mutta idässä se sai jonkin verran kannatusta Paulos Samosatalaisen opettamana. Paulos toi monarkismiin mukaan logos-käsitteen, joka lähensi sitä kirkon opin kanssa. Pauloksen logos ei kuitenkaan ollut persoonallinen olento, vaan epäpersoonallinen jumalallinen voima.
Dynamistinen monarkismi ei kuitenkaan saanut kovin paljoa kannatusta ja sen ohi ajoikin modalistinen monarkismi. Kuitenkin vielä nykyäänkin toisinaan tulee vastaan dynamistisen monarkismin kannattajia. Erityisesti gnostilaisuuteen perustuvissa liikkeissä, kuten teosofiassa, tämä on hyvin yleinenkin katsantokanta.
3.1.3. Modalistinen monarkismi
Modalistisen monarkismin tunnettuja edustajia ovat Noetos, Praxeas sekä Sabellios, jonka mukaisesti suuntausta kutsuttiin 200-luvulla sabellianismiksi.
Modalistisen monarkismin mukaan Jumala on yksi, jonka ilmenemismuotoja Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat. Käytännössä kolminaisuutta ei siis ole, vaan vain yksi Jumala, joka ”näyttelee” eri rooleja.
Modalistinen monarkismi saattoi jossain määrin lähestyä kirkon oppia, koska ainakin näennäisesti siinä saatettiin hyväksyä kolminaisuus. Tämä tapahtui, kun puhuttiin Jumalan kolmista kasvoista tai eri tehtävistä.
Tähän käsitykseen sisältynee nykyäänkin tunnettu Jeesus yksin -liike, joka kieltää kolminaisuuden. Siinä paino on siirtynyt kuitenkin Isästä Jeesukseen.
3.2. Areiolaisuus
Suurimmaksi kiistakapulaksi nousi lopulta kuitenkin Alexandrian presbyteeri Areioksen opetus vuodesta 318 lähtien. Areioksen mukaan nimetty areiolaisuus oli subordinationismia. Siinä Poika ja Pyhä Henki nähdään Isälle alisteisina erillisinä olentoina.
Areioksessa ja yleisesti areiolaisuudessa kreikkalainen filosofia oli kaikkein selkeimmin vaikuttamassa.
Areioksen lähtökohtana oli filosofian ajatus syntymättömästä alusta, joka on jakamaton ja muuttumaton. Näin ollen Jumalan olemusta ei voi jakaa tai luovuttaa toiselle. Tältä pohjalta Areioksen opetuksesta voi löytää neljä johtopäätöstä:
1. Poika on luotu. 2. Koska vain Jumala on aluton, on Poika luotu ja hänellä on siis alku. 3. Poika kuuluu alullisena ja luotuna äärelliseen luomakuntaan, eikä hänellä voi olla suoraa yhteyttä tai tietoa Isän kanssa. Poika on siis erilainen kuin Isä. 4. Luotuna Poika on myös muutoksen alainen.
Vaikka Areioksen mukaan Poikaa ja Pyhää Henkeä voi ehkä kutsua Jumalaksi, ovat ne sitä vain nimellisesti eivät olemuksellisesti. Isän ja kaikkien muiden erottaminen antoi myös suunnan tätä seuraavalle kolminaisuusopin kehitykselle.
Nykyään tunnetuimmat areiolaisen käsityksen kannattajat ovat Jehovan todistajat.
4. Tunnustukset
Kristillisen kolminaisuuopin kehitys näkyy ekumeenisten uskontunnustusten muotoilussa. Apostolinen uskontunnustus, jonka esikuva on Roomalainen uskontunnustus 100-luvun alusta, sisältää jo kolminaisuusajatuksen, mutta sitä ei vielä määritellä. Tunnustuksessa tyydytään vain toteamaan, että uskomme Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Kiistat kuitenkin johtivat tunnustuksen muotoutumiseen.
4.1. Nikean I kirkolliskokous (325)
Keisari Konstantinus kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen vuonna 325 Areioksen aiheuttaman kiistan vuoksi. Tämä kirkolliskokous oli ensimmäinen koko kirkkoa koskeva kokous ja siellä muotoiltiin Nikean tunnustuksen ensimmäinen versio.
Kokous hylkäsi areiolaisuuden ja kirkon viralliseksi opiksi vahvistettiin opetus kolminaisuudesta. Tunnustuksessa ei kuitenkaan vielä määritelty kolminaisuutta kovinkaan systemaattisesti. Pyhän Hengen osuus jäi vain yhteen lauseeseen: ”Ja Pyhään Henkeen.” Myös Isän ja Pojan välinen yhteinen olemus jäi tarkemmin määrittelemättä.
4.2. Nikean jälkeen
Nikean I kirkolliskokous ei ratkaissut areiolaiskiistaa, vaan se jatkui edelleen. Yhtenä syynä oli Nikean tunnustuksen tulkinnanvaraisuus. Kiistan molemmat osapuolet käyttivät osittain samaa termistöä, mutta antoivat niille omat merkitykset.
Kirkolliskokousta seuraavana aikana areiolaisuus ja nikealaisuus vuorottelivat valta-asemasta. Jako areiolaisten ja nikealaisten välillä noudatti suunnilleen idän ja lännen kirkon rajoja. Idässä vallalla olivat pääasiassa areiolaiset ja lännessä nikealaiset. Etenkin keisari Konstantiuksen aikana 350-luvulla areiolaisuus vahvisti asemiaan ja oli jonkin aikaa jopa voittamassa koko kisan. Lopulta kuitenkin nikealaiset pääsivät voitolle ja 360-luvulta lähtien areiolaisuus alkoi menettää valtaansa.
4.3. Athanasius ja kappadokialaiset
Areioksen päävastustajaksi nousi Aleksandrian piispa Athanasius. Hän lähti rakentamaan oppiaan kirkon traditiosta ja käsitteli kolminaisuutta soteriologisesti. Jeesus ei voi olla erillinen Isästä, koska muuten ihmisen pelastuminen ei olisi mahdollista. Pojan siis tulee olla samaa olemusta Isän kanssa. Athanasiuksen mukaan myös Pyhä Henki on samaa olemusta Isän kanssa.
Kappadokialaiset, Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen ja Gregorios Naziansilainen, veivät Athanasiuksen oppia eteenpäin. Näiden lähtökohtana oli persoonien ykseys suhteessa kokonaisuuteen. He painottivat siis toisaalta kolminaisuuden persoonien erilaisuutta ja jopa itsenäisyyttä, mutta samaan aikaan yhtä jumalallista olemusta. Heidän mukaansa kolminaisuudessa ei ole kyse kuitenkaan numeeristesta kolmeudesta eikä Jumalaan voi soveltaa tavallisia kategorioita.
4.4. Konstantinopoli II (381)
Kappadokialaiset toivat opillaan idän kirkkoa lähemmäksi läntistä kirkkoa, jossa edelleen oli vallalla Tertullianuksen luoma tulkinta kolminaisuudesta. Tämä tasoitti tietä uudelle ekumeeniselle kirkolliskokoukselle, joka pidettiin Konstantinopolissa vuonna 381.
Konstantinopolissa Nikean tunnustus laajennettiin nykyiseen muotoonsa ja sen oppi vahvistettiin. Tunnustuksessa, joka nykyään tunnetaan Nikean-Konstantinopolin tunnustuksena, täsmennettiin Isän ja Pojan suhdetta ja laajennettiin Pyhää Henkeä koskevaa kohtaa.
4.5. Athanasiuksen tunnustus
Athanasiuksen tunnustus ei nimestään huolimatta ilmeisesti ole piispa Athanasiuksen laatima, vaan se on syntynyt vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sisällöllisesti tunnustus heijastelee Augustinuksen kolminaisuusoppia.
Tunnustuksessa keskitytään lähes täysin kolminaisuusopin määrittelyyn. Se myös määrittää uskon kolminaisuuteen ehdottomaksi pelastuksen kannalta.
5. Loppu
Kolminaisuusopin juuret ovat Raamatussa. Ensimmäiset kolme ja puoli kristillistä vuosisataa kirkko pohti ja määritteli oppia ja lopulta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa se tuotti tuloksen. Opin varsinainen kehitys tapahtui vuosinen 200-381 välissä. Motiivina kehitykselle oli yleensä kirkon sisäiset kiistat, jotka jatkuvasti pakottivat selittämään ja määrittämään oikean kristillisen opin tavalla, joka olisi Raamatulle uskollinen ja jättäisi mahdollisimman vähän varaa väärille tulkinnoille.
Motiivit kolminaisuusopin kehittymiselle eivät olleet vain opilliset tai poliittiset, vaan se liittyy kiinteästi pelastuskysymykseen. Mikä merkitys Jeesuksella oikeasti oli? Miten Jumala saattoi sovittaa ihmiskunnan synnit? Kolminaisuusopilla ei siis pyritty selittämään tyhjäksi Jumalaa vaan varmistamaan pelastuksen varmuus.
Konstantinopolin kokouksen jälkeen kolminaisuusoppi kokonaisuudessaan ei enää pahemmin vaivannut, mutta sen yksityiskohdista jaksettiin vielä väitellä. Suureksi kiistaksi muodostui Pyhän Hengen osuutta koskeva käsitys. Lähtikö Pyhä Henki vain Isästä vai sekä Isästä että Pyhästä Hengestä. Kysymys oli suurena tekijänä idän ja lännen kirkon erossa 1000-luvun lopussa.
