Danielin kirjan aitoudesta kiistellään. Yksi syy tähän on se, että kirjan kuvaukset historiallisista tapauksista ovat hyvin tarkkoja. Tässä kirjoituksessa pohdin Danielin kirjan historiallista kuvausta ja erityisesti Antiokus IV Epifaneen aikaa. Painotus ei ole kirjan kirjoittajakysymyksessä, vaan historiallisten kuvausten tarkastelussa ja mahdollisessa profeetallisuudessa.
1. Johdanto
Danielin kirja on Raamatun kirjojen joukossa hieman omalaatuisessa asemassa. Heprealaisessa Raamatussa1, eli juutalaisten käyttämässä Vanhassa testamentissa, Danielin kirja sijoittuu Kirjoituksiin2 yhdessä Psalmien, Sananlaskujen ja muutamien muiden kirjojen kanssa.3 Se ei siis ole Profeettojen joukossa. Tähän on syynä ehkä se, että Danielin kirjan valmistuttua Profeettakaanon oli jo sulkeutunut, eikä siihen voitu enää ottaa lisää kirjoja. Sen sijaan Kirjoitukset olivat vielä vailla lopullista kokoonpanoa, joten siihen Daniel voitiin liittää mukaan.4 Toisaalta taas syynä Danielin sijoittamiselle saattaa olla sekin, että se eroaa tyyliltään muista profeetoista.5 Näin sijoittaminen ei olisi arvokysymys, eli että juutalaiset eivät olisi pitäneet Danielia aitona profeettana, vaan tyylikysymys. Kirjalliselta asultaan Daniel sopii paremmin Kirjoituksiin kuin Profeettoihin.
Kirjan asema Heprealaisessa Raamatussa kuvastaa hyvin kirjan asemaa nykytutkimuksessakin. Kirjaa ei pidetä aitona, Babylonian ja Persian hovissa eläneen profeetta Danielin kirjoittamana, vaan nuorena apokalyptisenä teoksena, josta ei löydy lainkaan tulevaisuuden ennustusta, vaan vain jo tapahtuneen kuvausta.6
Tässä kirjoituksessani käsittelen yhtä oleellisimmista kirjan ajoittamiseen ja kirjoittajakysymykseen liittyvää Danielin kirjan kuvausta, eli Danielin kirjan viittauksia Antiokus IV Epifaneen aikaan. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan ensisijaisesti tarkastella kirjan aitoutta, vaan sitä, miten hyvin Danielin kuvaus sopii kyseiseen aikaan ja onko tässä kuvauksessa mahdollisuutta myös profeetalliseen perspektiiviin.
2. Lyhyt katsaus yleiseen historiaan 300-100-luvuilla
2.1. Taustaa
Israel ja Juuda olivat olleet itsenäisinä kuningaskuntina vuodesta 922 eKr. lähtien, jolloin yhtenäisen Israelin viimeinen kuningas, Salomo kuoli, ja maa jakautui kahtia.7 Kumpikin kuningaskunta eli vuoroin eri suurvaltojen vasalleina. Kuningaskunnat sotivat myös jonkin verran keskenään, mutta missään vaiheessa toinen ei valloittanut toista.
Vuonna 722 eKr. pohjoinen Israelin valtakunta tuhoutui, kun Assyria valloitti sen ja vei kansan pakkosiirtolaisuuteen ympäri Mesopotamiaa. Juudan valtakunta jatkoi vielä itsenäistä olemassaoloaan, kunnes sekin kukistui Babylonian kuninkaan Nebukadnessarin vallatessa sen ja juudalaiset vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Tämä tapahtui vaiheittain vuosien 605-587 eKr. välissä. Babylonia oli kukistanut Assyrian maailmanvallan vuonna 612 eKr. Niiniven tuhoutuessa.8
Babylonian maailmanvaltaa kesti vuoteen 539 eKr. saakka, jolloin meedialaisten ja persialaisten liittouma valloitti Babylonin. Uuden suurvallan kuningas, Kyyros, antoi juutalaisten palata kotiinsa ja käski rakentaa Jerusalemin temppelin uudestaan.9 Persian valtaa kesti aina vuoteen 333 eKr. saakka, kunnes Aleksanteri Suuri sai ratkaisevan voiton Persian kuningas Dareios III:sta Issoksen taistelussa. Muutamassa vuodessa Aleksanteri Suuri valloitti koko Persian alueen mukaan lukien Palestiinan, ja näin myös juutalaiset joutuivat kreikkalaisten vallan alle. Aleksanteri Suuren kuoltua tilanne kuitenkin muuttui.10
2.2. Aleksanterista Makkabealaisten kapinaan11
Aleksanteri Suuren kuoltua valtakunta jakautui kolmeen osaan Aleksanterin kolmen kenraalin kesken, joita kutsutaan diadokeiksi. Palestiinan alueen kannalta oleellisiksi muodostuivat hallinnut Egyptiä Ptolemaiosten suku ja Syyriaa hallinnut Seleukidien suku. Koska Palestiina oli tärkeä kauttakulkualue Afrikasta Eurooppaan ja Aasiaan, alueesta taisteltiin lähes jatkuvasti.
Alussa Palestiina oli pitkään ptolemaiosten hallussa. Tänä aikana Egyptiin syntyi huomattava juutalaiskeskittymä Aleksandriaan, mikä johti myös juutalaisten hellenisoitumiseen. Kreikankieli yleistyi hellenististen juutalaisten keskuudessa ja syntyi myös tarve kreikankieliselle Vanhalle testamentille. 200-luvulla eKr. Aleksandriassa alettiinkin kääntää Vanha testamenttia kreikaksi ja lopullinen käännös valmistui viimeistään 100-luvun eKr. alkupuoliskolla.
Vuonna 198 eKr. seleukidien onnistui valloittaa Palestiina itselleen. Alussa Juudalla ja Syyrialla ei ollut ongelmia. Juutalaiset saivat pitää uskonnolliset erioikeutensa ja välit Syyriaan olivat hyvät. Vuoden 190 eKr. tienoilla seleukidit kokivat merkittävän tappion taistelussa roomalaisia vastaan. Tästä alkoi Syyrian alamäki ja sisäpoliittinen tilanne alkoi vaikeutua, mikä johti ristiriitoihin Syyrian ja Juudan välillä Antiokos IV Epifeneen aikana.
Antiokos IV Epifanes nousi valtaan 175 eKr. Hänen aikanaan Jerusalemin temppelin ylipappina oli Onias III. Toisin kuin isänsä Simon, joka toimi ylipappina ennen Oniasta, Onias III kannatti Ptolemaioksen sukua eikä Seleukideja. Syynä tähän oli Aleksandriassa oleva merkittävä juutalaisväestö. Myös Babyloniassa oli paljon juutalaisia, mutta se sijaitsi kauempana. Niinpä Egyptin suosiminen helpotti Aleksandrian juutalaisten yhteydenpitoa Jerusalemiin ja toisin päin. Tai niin Onias III ajatteli.
Oniasta vastusti kuitenkin Simon Joosefin poika, joka oli yksi Jerusalemin temppelin esimiehistä. Oniasta syytettiinkin useasti salaliitosta Syyrian kuningasta vastaan. Onias meni Antiokiaan vuonna 175 eKr. tapaamaan asian tiimoilta Syyrian kuningasta Seleukos IV: Filopatoria. Valitettavasti juuri silloin kuningas murhattiin ja hänen veljensä Antiokus IV Epifanes, joka oli ollut Roomassa panttivankina, nousi valtaan. Jerusalemissa olevat Oniaan vastustajat näkivät tässä tilaisuutensa tulleen. Onias jäi Antiokiaan ja Oniaan syyrialaismielinen veli, Jason, voideltiin ylipapiksi vuonna 174 eKr. kuninkaan suostumuksella. Antiokus sai vastineeksi rahaa ja lupauksen juutalaisten täydellisestä hellenisoimisesta.
Hellenisoituminen johti nopeassa tahdissa juutalaisten sekularisoitumiseen. Ympärileikkaus unohdettiin, heprealaiset nimet muutettiin kreikkalaisiksi ja Jerusalemissa alettiin järjestää urheilukisoja, joissa kreikkalaiseen tapaan kilpailtiin alasti ja kunnioitettiin Hermestä, kreikkalaista urheilun jumalaa. Jasonin syrjäytti ylipappina Menelaus, joka teki Antiokus IV Epifaneen kanssa yksityisen sopimuksen. Kuningas sai rahaa ja lupauksen vielä radikaalimmasta hellenisoimisprosessista. Vastineeksi Menelaus sai kuninkaan ja Syyrian armeijan tuen, jotta hän saattoi kaapata aseellisesti itselleen ylipapin tittelin. Jason pakeni Itä-Jordanille. Menelaus myös tapatti edelleen Antiokiassa majailevan laillisen ylipapin, Onias III.
Tilanne kiristi hellenistien ja ortodoksijuutalaisten välejä. Kun Menelaus maksoi temppelin aarteista kuninkaalle lupaamansa lahjusrahan mitta täyttyi. Syntyi pieniä kapinoita, jotka kukistettiin ja juutalaiset lähettivät Antiokiaan lähetystön, jota ei kuitenkaan otettu vakavasti. Vuonna 169 eKr. alkoi kiertää huhu Antiokuksen kuolemasta taistelussa Egyptin Ptolemaios VI vastaan. Itä-Jordanille paennut Jason keräsi itselleen huhun rohkaisemana sotajoukon ja valloitti Jerusalemin. Hän ajoi Menelauksen kaupungista ja julistautui jälleen ylipapiksi.
Antiokus oli kuitenkin voittanut mainitun taistelun Ptolemaiosta vastaan ja säilynyt hengissä. Palatessaan sotaretkeltä, hän kuuli Jasonin kapinasta Jerusalemissa hänen luokseen paenneelta Menelaukselta. Antiokos valtasi Jerusalemin takaisin ja nimitti Menelauksen ylipapiksi. Jason karkotettiin ja lopulta hän kuolikin kansansa hylkäämänä. Jerusalemissa Antiokos ryösti temppelin aarteet ja astui itsekin temppeliin. Mahdollisesti jerusalemilaiset nousivat kapinaan. Vuonna 168 eKr. Antiokos oli jälleen taistelemassa Egyptiä vastaan. Palatessaan taistelusta Antiokos antoi armeijansa hyökätä Jerusalemin kimppuun. Se ryöstettiin ja poltettiin ja sen muuri hajoitettiin. Temppelin lähellä olevasta Akran linnoituksesta tuli Syyrian armeijan tukikohta. Ortodoksijuutalaiset pakenivat maaseudulle.
Antiokos meni vielä tätäkin pidemmälle. Hän kielsi uhraamisen temppelissä, sapatin viettämisen ja ympärileikkaamisen. Jerusalemin temppeli pyhitettiin Zeuksen palvonnalle ja muuallekin perustettiin pakanajumalien palvontapaikkoja, joissa oleviin uhrimenoihin kaikkien oli pakko osallistua. Näiden määräysten rikkomisesta seurasi kuolemanrangaistus. Rajoitukset ja kiellot eivät kuitenkaan alistaneet uskollisia juutalaisia, vaan herättivät heidän kapinamielensä. Pienestä Modeinin kylästä alkoi kapina iäkkään papin, Mattatjan johdolla. Vaikka Mattatja kuoli ilmeisesti kapinan alkuaikana vuonna 166 eKr. vastarinta jatkui hänen poikansa Juudan johdolla, jota kutsuttiin Makkabiksi. Makkabilaisten kapina vapautti Jerusalemin vuonna 164 eKr. ja saman vuoden joulukuussa temppeli oli puhdistettu ja siellä aloitettiin jälleen juutalaisten lain mukainen uhritoiminta.
Seuraavana vuonna Antiokos IV Epifanes kuoli ja hänen seuraajakseen tuli hänen kahdeksanvuotias poikansa. Nuoren kuninkaan kanssa saatiin aikaiseksi lyhytaikainen rauha, jonka myötä myös Antiokos IV Epifaneen käskyt kumottiin. Vallankaappauksen jälkeen kapina kuitenkin jatkui. Juuda sai kuitenkin lopulta väliaikaisen itsenäisyyden, ennen kuin Rooman valtakunta tuli ja valloitti Palestiinan 63 eKr.
3. Danielin kirjan kuvaus Aleksanteri Suuresta lähtien
3.1. Taustaa
Danielin kirjassa päähenkilönä on juutalainen pakkosiirtolainen nimeltä Daniel. Hänet ilmeisesti vietiin pakkosiirtolaisuuteen vuonna 597 eKr. vaikkakin Danielin kirjan alku viittaa vuoteen 605 eKr. (1:1) Ensimmäisen luvun lopussa mainitaan, että Daniel olisi toiminut kuningas Kyyroksen ensimmäiseen hallitusvuoteen saakka, eli 539 eKr. (1:21) Tosin Danielin kerrotaan saaneen näkyjä vielä Kyyroksen kolmantena hallitusvuotena 537 eKr. (10:1) Joka tapauksessa Danielin toiminta-ajaksi muodostuu noin kuudenkymmenen vuoden ajanjakso, joka oikeastaan kattaa koko juutalaisten pakkosiirtolaisuuden ajan.
Danielin kirjassa on kaksi ajallista tasoa. Toisaalla on kertojan nykyaika, joka siis sijoittuu karkeasti sanoen vuosien 600 ja 535 eKr. välille. Toisaalla on näkyjen ja unien aika, joka sijoittuu kertojan tulevaisuuteen. Tämä aika kattaa tulkinnoista riippuen ajan Danielista aina 160-luvulle eKr. ja jopa pidemmällekin.
3.2. Danielin kirjan kuvaus
Keskityn lukujen 7-12 kuvauksiin, jotka esittelen siinä järjestyksessä kuin ne Danielin kirjassa kerrotaan.
3.2.1. Luku 712
Luvun 7 jakeet 3-8 kuvaavat Danielin näkemiä neljää petoa, jotka nousivat merestä. Ensimmäinen oli kuin leijona ja sillä oli kotkan siivet, jotka kuitenkin revittiin siltä irti ja se asetettiin kahdelle jalalle seisomaan, kuten ihminen. Se tarkoittaa mitä ilmeisimmin Babyloniaa, jota muuallakin Raamatussa verrataan leijonaan ja kotkaan (Jer. 48:40, 49:19). Kahdella jalalla seisominen saattaa viitata Nebukadnessarin kokemuksiin, joista kerrotaan luvussa neljä.
Toinen peto oli karhun näköinen ja se laitettiin toiselle kyljelleen. Sen suussa oli kolme kylkiluuta. Tämä tarkoittaa todennäköisesti Meediaa tai Meedia-Persiaa.13 Toisella kyljellä makaaminen voi viitata ehkä Meedia-Persian kaksoisvaltakuntaa, jossa Persia oli merkittävämpi. Kolme kylkiluuta saattaa viitata joihinkin tiettyihin valtakuntiin, jotka karhun näköinen on voittanut. Nimeltä on mainittu muun muassa Babylon, Lyydia ja Egypti.14 Se voi myös viitata siihen, että peto on saanut saalista, mutta ei ole vielä kylläinen.
Kolmas peto oli pantterin näköinen ja sillä oli neljä siipeä ja neljä päätä ja sille annettiin valta. Puukon mukaan tämä tarkoittaisi Persiaa ja sen neljä päätä neljää Persian kuningasta. Todennäköisempää kuitenkin on, että kyse on Aleksanteri Suuren valtakunnasta.15 Neljä siipeä kuvaa nopeutta. Päät eivät välttämättä kuvaa lainkaan hallitsijoita, olivat he sitten Persian kuninkaita tai Aleksanteri Suuren valtakunnan perineitä kenraaleja. Neljä päätä saattaa viitata valtakunnan kattavuuteen.16
Neljännellä pedolla oli rautahampainen ja kymmensarvinen. Sarvista yksi puhui ja kolme putosi pois. Puukon mukaan tämä olisi Aleksanteri Suuren valtakunta ja sarvet kuvaisivat sen kuninkaita Aleksanterista Antiokos IV Epifaneeseen. Neljäs peto voi tarkoittaa myös Rooman valtakuntaa ja kymmenen sarvea viittaisi ennemminkin valtakunnan suureen voimaan ja kuninkaiden valtaan kuin yksittäisiin hallitsijoihin. Puhuva sarvi nähdään joko viittauksena Antiokos IV Epifaneeseen tai Rooman valtakunnan jälkeen tulevaan antikristukseen.17
Seitsemännen luvun mukaan neljä Danielin näkemää petoa kuvaavat maailmanvaltojen nousua ja laskua, kunnes Jumalan valtakunta kukistaa ne kaikki. Kuvaukset ovat tässä vaiheessa vielä melko yleisiä, eikä mielestäni selkeää yhtäläisyyttä Antiokuksen aikaan voi vielä vetää.
3.2.2. Kahdeksas luku
Kahdeksas luku kuvaa kaksisarvisen oinaan ja yksisarvisen kauriin taistelua. Tällä kertaa Danielille selitetään näky. Oinas on Meedia-Persia, jonka kauris, joka edustaa Kreikkaa, voittaa. Oinaan voittamisen jälkeen kauris kasvattaa valtaansa, mutta sen ollessaan voimakkaimmillaan sen sarvi särkyy ja tilalle kasvaa neljä uutta sarvea. Alkuperäisen sarven sanotaan olevan Kreikan ensimmäinen kuningas, siis Aleksanteri Suuri, joka kuolee valtansa huipulla. Tämän kuoltua vallan saavat Aleksanterin neljä kenraalia, jotka kuvataan neljänä ensimmäisen sarven tilalle kasvaneena sarvena.
Yksi neljästä sarvesta kasvatti vielä uuden sarven, joka oli röyhkeä. Se kukisti pyhäkön ja lakkautti jokapäiväisen uhrin. Selitysosassa tätä sarvea ei nimetä Antiokukseksi, mutta rinnastus tuntuu luonnolliselta. Sarven nouseminen ajoitetaan neljän sarven loppuaikaan ja samassa yhteydessä puhutaan myös luopioiden syntien mitan täyttymisestä.
3.2.3. Yhdeksäs luku
Yhdeksännessä luvussa Daniel saa rukousvastauksena lupauksen seitsemänkymmenen vuosiviikon ajasta, jonka jälkeen kaikki asetetaan ennalleen. Puukko18 tulkitsee tämän niin, että vuosiviikkojen laskeminen aloitetaan Jerusalemin tuhosta vuonna 586 eKr. Koko aika jaksottuisi kolmeen osaan seuraavasti. Ensimmäinen osa käsittäisi pakkosiirtolaisuuden ajan 586-538 eKr. ja jakeen 25 voideltu ruhtinas tarkoittaisi Joosuaa, joka toimi tuolloin ylipappina. Toinen jakso kattaisi vuosien 538-171 eKr. välin, jossa tuhottu voideltu viittaisi ylipappi Onias III teloitukseen. Viimeinen jakso olisi vuodesta 171 vuoteen 164 eKr., joista viimeinen osa olisi Danielille kerrottu kolme ja puoli vuosiviikkoa kestävä vihan aika.
Tässä tulkinnassa on ongelmia, minkä Puukkokin tunnustaa. Ilmeisesti Puukko pitäytyy kuitenkin siinä, koska haluaa nähdä luvun lopun kuvauksena Antiokus IV Epifaneen ajasta. Yleisest ottaen on vaikeuksia määrittää tarkkaan vuosiviikkojen aloitushetkeä. Mielestäni aikaisimpana hetkenä voi pitää Kyyroksen ediktiä vuodelta 538 eKr., jolloin vuosiviikot päätyisivät noin vuoteen 50 eKr. Myöhäisin aika aloittaa laskeminen lienee Artaxerxesin käskyn rakentaa temppeli vuodelta 445 eKr., jolloin päädyttäisiin noin vuoteen 45 jKr. Erityisesti dispensationalististen tulkintojen mukaan vuosiviikot voi jakaa osiin, joiden välissä on tuntemattomia ajanjaksoja.
Vuosiviikkojen päätöksessä nähdään siis kolme erilaista ratkaisua. Se voi viitata Antiokos IV Epifaneen aikaan, se voi viitata Jeesuksen sovitustyöhön tai sitten se voi viitata Jeesuksen paluuta edeltävään antikristuksen aikaan.
3.2.4. Yhdestoista luku
Kymmenennessä luvussa ei ole ennustuksia tai näkyjä, joten voimme siirtyä suoraan yhdenteentoista lukuun, jossa palataan kahdeksannesta luvusta tuttuihin asioihin. Luvussa esiintyy neljä valtakuntaa. Alussa puhutaan Persiasta, jossa Danielin jälkeen tulee vielä neljä kuningasta. Sen jälkeen Kreikka valloittaa Persian. Kreikkaa hallitsee sankarikuningas, joka kuolee valtansa huipulla ja hänen valtakuntansa hajoaa neljään osaan. Loppuosa luvusta keksittyy Pohjoisen eli Syyrian ja Eteläisen eli Egyptin valtakuntien keskinäisiin sotiin.
Daniel kuvaa varsin tarkasti Seleukidien ja Ptolemaiosten välistä historiaa taisteluineen ja naimakauppoineen.19 Loppuosassa keskitytään Pohjoisen kuninkaaseen, joka sotii Etelän kuningasta vastaan ja riistää Juudaa. Kuvaus sopii jälleen hyvin Antiokus IV Epifanekseen. Kuvauksessa turmellaan myös temppeli. Sinne viedään turmion iljetys, josta puhutaan myös kahdennessatoista luvussa. yleisesti ajatellaan, että tämä tarkoitti Zeuksen ja muiden epäjumalien patsaita, jotka Antiokus sijoitti Jerusalemin temppeliin.
4. Historian ja Danielin kirjan vertailua
Olen nyt esitellyt yleisen historian päälinjoja ja Raamatun kuvauksia aina 300-luvulta 100-luvulle eKr. Seuraavaksi vertailen joitakin kohtia Antiokus IV Epifaneen ajasta Danielin kuvauksiin ja myös Matteuksen evankeliumin lukuun 24, jossa Jeesus viittaa Danielin kirjaan.
4.1. Pieni sarvi seitsemännessä luvussa
Seitsemännen luvun neljännen pedon pieni sarvi samaistetaan Antiokus IV Epifaneeseen.20 Tällöin jakeessa 25 mainitut aika ja lait viittaisivat juutalaisten juhla-aikoihin ja lakiin. Samassa jakeessa puhutaan myös vainosta pyhiä kohtaan ja 3,5 vuoden ajanjaksosta. Nämäkin sopivat hyvin Antiokuksen aikaan. Kuten aiemmin tuli ilmi, hän toimeenpani ankaria lakeja, jotka estivät juutalaisia noudattamasta omaa lakiaan kuolemanrangaistuksen uhalla. Tätä aikaa kesti kolme ja puoli vuotta.
Ongelma seitsemännen luvun pienen sarven liittämisessä Antiokukseen on siinä, miten pedot luvussa kuvataan.21 Puukon tulkinta toisesta ja kolmannesta pedosta Meediana ja Persiana tuntuvat minusta väkinäisiltä. Ensimmäinen peto, Babylon, kukistui näiden kahden valtakunnan liitolle, eikä ole mielekästä puhua Meediasta ja Persiasta erillisinä maailmanvaltoina. Siksi loogisin tulkinta olisi, että pedot ovat järjestyksessään Babylon, Meedia-Persia, Kreikka ja Rooma.
Rooman valtakunnasta ei noussut erityistä hallitsijaa, jonka voisi samaistaa pieneen sarveen, joten tämäkään ei välttämättä ole oikea tulkinta. Yksi mahdollisuus on se, että kolmas valtakunta on Aleksanteri Suuren Kreikka ja neljäs on joko osiin jaettu Aleksanterin valtakunta tai Syyria, jolloin pieni sarvi voisi kuvata Antiokosta. Tämän lisäksi on vielä dispensationalistinen tulkinta, jonka mukaan neljäs peto on Rooma, joka Ilmestyskirjan mukaan saa vallan kaksi kertaa ja Danielin kuvaama pieni sarvi olisi jälkimmäisen Rooman hallitsija ja antikristus. Pidän tätä kuitenkin epätodennäköisenä.
4.2. Pieni sarvi kahdeksannessa luvussa
Kahdeksannen luvun pieni sarvi samaistetaan aika yksimielisesti Antiokus IV Epifaneeseen. Tämä on luonnollista, koska kahdeksas luku on kokonaisuudessaan melko selkeä ja liittää sarven kiinteästi Aleksanteri Suuren jälkeisiin valtakuntiin. Kuvaus myös vastaa historian tapahtumia.
Tästä nouseekin kysymys, ovatko seitsemännen ja kahdeksannen luvun pienet sarvet kuvauksia samasta asiasta. Niiden synty kuvataan eri tavoin. Mielestäni samaistus on mielekästä. Luku kahdeksan seuraa edellistä luontevasti ja sen voi nähdä saman teeman jatkeena tai syventäjänä.
4.3. Vuosiviikot
Ainakin minun mielestäni vaikein vertailukohta on Danielin kirjan seitsemänkymmentä vuosiviikkoa. (9:24-27) Katkelma sinällään ei puhu kovinkaan paljoa, ainakaan mitään selvää, maailmanvalloista. Erityistä onkin katkelman loppu, joka tuntuisi viittaavan Antiokus IV Epifaneen järjestelyihin Jerusalemin temppelissä.
Antiokus lakkautti juutalaisten uhritoiminnan, valtasi Jerusalemin kaupungin ja turmeli temppelin. Tätä kesti kolme ja puoli vuotta. Kaikki sopivat siihen, mitä Daniel sanoo.
Ongelma on vain siinä, että jos joulukuu 164 eKr. oli Danielin tarkoittama vuosiviikkojen päätöshetki, olisi Jerusalemin temppelin jälleenrakennuskäskyn tulla vuonna 654 eKr., jolloin alkuperäinen temppeli oli vielä pystyssä, eikä Babylonia ollut valloittanut Juudaa. Tämän voi tietenkin selittää sillä, että Danielin on kirjoittanut joku Antiokuksen aikalainen, joka ei vain ole tiennyt tarkkoja vuosia.
Mahdollisuus on sekin, että vuosiviikot viittaavat Jeesuksen sovitustyöhön. Jeesushan lopetti uhrit antamalla täydellisen uhrin. Hän vahvisti liiton, kuten viimeinen jae voidaan kääntää. Jos vuosiviikot viittaavat Jeesukseen, on myös vuosiviikkojen antamisen syy selvä. Niiden loputtuahan luopumus päättyy, synti sinetöidään, pahat teot sovitetaan ja vanhurskaus tuodaan. (9:24)
4.4. Pohjoisen kuningas, turmion iljetys ja Matteus
Yhdennessätoista luvussa kuvataan Kreikan sankarikuninkaan hajonneen valtakunnan osien keskinäistä taistelua ja erityisesti yhtä Pohjoisen valtakunnan kuningasta. Jälleen, kuten jo mainitsin, kuvaus sopii varsin hyvin yleiseen historian kulkuun ja myös Pohjoisen kuninkaan tekemiset kuvaavat hyvin sitä, mitä Antiokus teki. Ei siis ole oikein mitään syytä olettaa, että tässä kuvattaisiin jotakin muuta kuin 160-luvun eKr. tapahtumia.
Erityisen kuvauksesta tekee se, että Jeesus lainaa erästä sen yksityiskohtaa. Matteuksen evankeliumissa Jeesus antaa merkiksi turmion iljetyksen Jerusalemin temppelissä siitä, että silloin pitää paeta kaupungista. (Matt. 24:15) Miten tähän pitäisi suhtautua? Todistaako se, että Danielin kuvaukset yhdennessätoista luvussa eivät kerrokaan Antiokus IV Epifaneesta, vaan jostakin Jeesuksen jälkeen tulevasta henkilöstä?
Jeesuksen Daniel-lainaus on Matteuksen evankeliumin suuressa apokalyptisessä puheessa. Luvuissa 24 ja 25 Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumissa maailmanlopun merkeistä. Puhe alkaa luvun 24 alussa, kun opetuslapset ovat kehuneet Jeesukselle temppeliä ja Jeesus ennustaa temppelin tuhoutuvan maan tasalle. Tämän johdosta opetuslapset kysyivät milloin tämä tulee tapahtumaan. Kokonaisuudessaan puhe kuvaa kahta tapahtumaa, jotka kuitenkin kietoutuvat yhdeksi. Toisaalta Jeesus puhuu Jerusalemin temppelin tuhosta ja toisaalta paluustaan.
Danielin kirjan lainaus sijoittuu kohtaan, jossa Jeesus puhuu temppelin tuhosta. Turmion iljetys pyhässä paikassa olisi merkki tuhon läheisyydestä ja silloin tulisi paeta kaupungista, jos mielii selvitä hengissä. Näin todella tapahtui juutalaisten kapinan yhteydessä, kun lopulta roomalaiset tuhosivat Jerusalemin ja sen temppelin.
Jeesus puhuu asiasta kuin se olisi aivan uusi. Emme tiedä, oliko Jeesuksella tietoa Antiokus IV Epifaneen ajoista ja Makkabealaisten kapinasta. En usko, että sillä olisi ollut merkitystä. Ei ainakaan siinä mielessä, että se olisi vähentänyt merkin arvoa. Mikäli Antiokuksen tempaukset olivat vielä kansalla yleisessä tiedossa, Jeesuksen sanat saivat varmasti vielä suuremman merkityksen. Antiokuksen ajoista olisi puhuttu pelonsekaisin tuntein suurena luopumuksen ja kärsimyksen aikana. Ajatus siitä, että samanlainen aika olisi vielä edessä, tekisi Jeesuksen sanoista vakavammat.
Tälle voi siis löytää kolme selitystä. 1. Daniel ei viitannut Antiokukseen, vaan samaan tapahtumaan kuin Jeesus. Tätä pidän kaikkein epätodennäköisimpänä. 2. Danielin ennustuksella oli kaksi toteutumaa, toinen Antiouksen aikana ja toinen juutalaisten kapinan aikana. 3. Daniel viittasi Antiokukseen. Jeesuksen ennustus Jerusalemin tuhosta ei liity Danielin ennustukseen, vaan Jeesus laajensi sitä koskemaan myös tämän uuden tapahtuman. Itse pidän todennäköisimpinä vaihtoehtoina kahta viimeistä.
5. Johtopäätöksiä
Danielin kirja kuvaa häkellyttävän tarkasti historiaa Aleksanteri Suuren ajoista aina makkabealaisten kapinaan saakka. En siis yhtään ihmettele, että kirjaa pidetään 160-luvun eKr. tuotteena. Sisällöltäänkin se sopisi hyvin Antiokuksen hirmuvallan aikaiseen tilanteeseen, jossa Jumalalle uskolliset juutalaiset tarvitsivat rohkaisua. Pelkästään tämän pohjalta ei mielestäni kuitenkaan voi päätellä kirjan kirjoitusajankohtaa.
Yhtenä mielenkiintoisena asiana huomasin tätä kirjoitusta tehdessäni, että tekstin tulkintaa ohjaavat yllättävän vahvasti tutkijan omat ennakkoluulot ja -käsitykset. Itselläni se vaikeutti joissakin kohdissa eriävien näkemysten käsittelyä. Erityisesti Puukon kohdalla huomasin, että ennakkokäsitykset tuntuivat ohjaavat tulkintaa jopa sellaisiin suuntiin, mihin teksti itsessään ei anna oikeutusta. Tästä mainitsin esimerkkinä seitsemännen luvun neljän pedon tulkinnan.
Itselläni jo vuosia Danielin kirjan huikein sanoma ei ole sen tarkka ennustuskyky maailmanvaltojen nousuista ja laskuista, vaan lupaus synnit sovittavasta messiaasta ja kaiken vallan ottavasta Jumalan valtakunnasta. Vaikka kirjasta poistettaisiinkin suorat viittaukset maailmanvaltoihin, jäisi siihen silti ennustuksia, joita mielestäni voi pitää aitoina. Ne ovat ennustuksia, jotka viittaavat jo tapahtuneeseen, kuten Jeesuksen sovitustyöhön, mutta myös sellaisia, jotka viittaavat vieläkin edessä olevaan.
6. Lähteet
6.1. Kirjallisuus
Baldwin, Joyce G.
1979 Daniel. An Introduction and Commentary. England: Inter-Varsity. 2.p.
Ellicott, Charles John
i.v. A Bible Commentary for English Readers by various writers. Vol V. Jeremiah to Malachi. London, Paris, New York & Melbourne: Cassell & Co.
Jokiranta, Jutta
2010 Vanha testamentti. Tätä on kristinusko, osa 4. Toimittanut Tom Holmén.
Kauniainen: Perussanoma.
Puukko, A.F.
1956 Vanhan testamentin profeettakirjat. Raamatun selitysteos, neljäs osa. Helsinki: WSOY.
Russell, D.S.
1978 The Jews from Alexander to Herod. The New Clarendon Bible Old testament volume V. Oxford: Oxford University Press.
Smend, Rudolf
1989 Vanhan testamentin synty. Helsinki: Yliopistopaino.
Soisalon-Soininen, Ilmari
1987 Israelin kansan historia. Helsinki: Gaudeamus. 2.p.
Young, Edward J.
1978 A Commentary on Daniel. A Geneva Series Commentary.
Edinburgh: Banner of Truth. 2.p.
6.2. Painamattomat lähteet
Rantanen, Pentti
2010 Hesekiel ja Daniel -kurssin muistiinpanot. Suomen teologinen opisto, syksy 2010.
1Käytän tässä nimitystä Heprealainen Raamattu juutalaisten käyttämästä Vanhan testamentin laitoksesta, joka eroaa hieman kristittyjen Vanhasta testamentista.
2Juutalaiset jakavat Vanhan testamentin perinteisesti kolmeen osaan. Ensimmäinen on Toora tai Laki, joka sisältää viisi Mooseksen kirjaa eli Pentateukin. Profeetat sisältää niin kutsutut varhaiset profeetat eli Joosuan kirjasta toiseen Kuningasten kirjaan pois lukien Ruutin kirja. Tämän lisäksi Profeettoihin kuuluu myöhäisemmät profeetat eli varsinaiset kirjaprofeetat Jesajasta Hesekieliin sekä kaksitoista pikkuprofeettaa. Loput kirjat kuuluvat Kirjoituksiin. Jokiranta 2010, 40-50.
3Jokiranta 2010, 43.
4Rantanen 2010.
5Ellicott i.v., 359.
6Smend 1989, 179.
7Soisalon-Soininen 1987, 73.
8Baldwin 1979, 73.
9Soisalon-Soininen 1987, 139-141.
10Soisalon-Soininen 1987, 151.
11Tässä luvussa ensisijaisina lähteinä mainitulle ajalle ovat Russell 1978, 31-47 sekä Soisalon-Soininen 1987, 151-165 ellei toisin mainita.
12Selityksissä on pohjana pääosin Puukko 1956, 325-338 ellei toisin mainita.
13Puukko 1956, 325 sanoo toisen pedon olevan Meedia ja kolmannen Persia, jolloin neljäs on Aleksanteri Suuren valtakunta. Mutta Young 1978, 145-147 sanoo toisen pedon olevan Meedia-Persia, kolmas on Aleksanteri Suuren valtakunta ja neljäs Rooman valtakunta.
14Young 1978, 145.
15Young 1978, 146.
16Young 1978, 146.
17Young 1978, 147-150.
18Puukko 1956, 331-332.
19Tarkemmin esimerkiksi Puukko 1956, 334-337.
20Puukko 1956, 325, 327.
21Tosin minun täytyy tässä vaiheessa myöntää, että erityisesti Ilmestyskirjan samankaltaisten kuvausten pohjalta minulle on muodostunut ennakkokäsitys, jota on vaikea murtaa, mikä saattaa aiheuttaa sen, että mieluummin sijoitan pienen sarven toiseen yhteyteen.
