Mark. 9:38–50

Keskustelu Kapernaumin tauolla jatkuu. Johannes esittää kysymyksen, mikä nousee luontevasti opetuslasten matkakeskustelun aiheesta, kuka on suurin. Johannes ja hänen veljensä Jaakob olivat Sebedeuksen poikia, jotka evankeliumin kuvausten mukaan olivat kiivaita ja tiukkoja. Onkin mielenkiintoista huomata, että myöhemmin Johanneksesta tulikin tunnetuksi nimenomaan rakkauden apostolina.

Johanneksen kysymys on ajankohtainen edelleen. Opetuslapset olivat nähneet vieraan henkienmanaajan, joka toimi Jeesuksen nimessä. Henkienmanaajan henkilöllisyyttä ei kerrota. Itse olen yhdistänyt hänet aina Gesaran alueen riivattuun mieheen tai Apollokseen. Kummallekaan ei ole kuitenkaan varsinaista perustetta. Markus ei edes kerro, oliko henkienmanaaja varsinaisesti Jeesuksen seuraaja, opetuslapsi, vaiko vain tuolle aijalle tyypillinen henkienmanaaja, joka oli vain huomannut Jeesuksen nimen tehon riivajia vastaan.

Nimien käyttäminen henkien ajamisessa oli yleistä ja henkienmanaajilla oli erityisiä loitsukirjoja, jotka sisälsivät voimallisten nimien luetteloita. Myös juutalaisissa oli henkienmanaajia, kuten käy ilmi Apostolien tekojen 19. luvusta. Heidän tiedetään vielä 100 luvullakin käyttäneen myös Jeesuksen nimeä ajaessaan henkiä pois. Silloin juutalaisten johtomiehet kielsivät Jeesuksen nimen käyttämisen henkienmanaamisessa. Syynä luultavasti oli samankaltainen peruste, mitä Jeesuksellakin tässä. Jeesuksen nimessä toteutunut henkienmanaus toi julkisuutta ja hyvää mainetta kristityille.

Johanneksen kysymys ei kuitenkaan liity varsinaisesti henkienmanaajan toimintaan, vaan siihen, että hän ei kuulunut siihen opetuslasten ryhmään, johon Johannes itse kuului. Tämä käy selväksi Johanneksen käyttämästä me-sanasta. Hän ikään kuin omii Jeesuksen ja tekee hänen seuraamisestaan tavallaan etuoikeuden.

Jeesuksen vastaus on suoranainen näpäytys Johannesta ja muita hänen tavallaan ajattelevia vastaan. Jeesus ei käytä me-sanaa, vaan puhuu vain itsestään. Vastauksessaan Jeesus muistuttaa, että suhtautumalla häneen hyväksyvästi on käytännössä hänen ystävänsä. Jeesuksen opetuksessa näkyy muutenkin sen ajan käsitys siitä, että myös neutraalisti suhtautuvat voidaan laskea ystäviksi.

Nykyaikana lankeamme helposti samaan virheeseen. Alamme olettaa, että oma kristillinen perinteemme, kirkkokuntamme tai seurakuntamme, on se ainoa oikea tai ainakin oikeampi kuin muut. Jaottelemme kristittyjä eri arvolokeroihin sen mukaan, mihin kirkkokuntaan he kuuluvat ja minkälaisia kristillisiä tulkintoja he kannattavat. Mutta Jeesus muistuttaa meitäkin, että meillä ei ole yksinoikeutta häneen.

Vesimaljan tarjoaminen voidaan nähdä myös tähän liittyvänä. Silloin vedetarjoaja olisi tuo vieras henkienmanaaja, joka osallistuu Jeesuksen työhön. Vedentarjoaja voi olla myös joku kristinuskon ulkopuolinen, joka tarjoaa apuaan kristitylle. Siinä tapauksessa lauseen paino on siinä, että emme saa ylenkatsoa uskosta osattomien apua.

Seuraavaksi Markus on liittänyt useamman lyhyen, toisiinsa liittyvän lausunnon yhteen. Ne tarjoavat laajempaa näkökulmaa aiheeseen. Ensinnäkin Jeesuksen mainitsemat vähäiset viittaa tavallisiin kristityihin. Varoitus korostaa johtajien ja opettajien vastuuta. Toisaalta ei saa olla niin rajoittava, että osa kristityistä jää ulkopuolelle, mutta ei myöskään niin avoin, että kristillinen ydin katoaa. 

Harhaanjohtamisen vakavuutta korostaa se, että Jeesuksen mainitsema myllynkivi ei ole mikään pieni käsijauhin, vaan iso, aasin pyörittämä kivi.

Vähäisten harhaanjohtamisesta Jeesus siirtyy yksilön vastuuseen viettelyksen edessä. Asian vakavuudesta kertoo Jeesuksen käyttämä liioitteleva puhe. Jeesus ei puhu pelkästään synnin hylkäämisestä, vaan myös siitä, että saatamme joutua sitä vastustaessamme luopumaan myös jostakin, mikä on hyvää ja Jumalan antamaa, joita käsi ja silmä tässä kuvaavat. Tämä opetus sopii teemaltaan hyvin siihen samaan jatkumoon, mikä alkoi heti Pietarin tunnustuksen jälkeen. Jeesus puhuu nyt paljon enemmän opetuslasten vastuusta ja opetuslapsena elämisen haasteista.

Jeesus puhuu helvettiin joutumisesta. Hän käyttää sanaa Gehenna, joka oli Jerusalemin lounaspuolella. Siellä oli aiemmin uhrattu ihmisiä, joten juutalaisille se oli saastainen paikka. Jeesuksen aikana se oli vakiinnuttanut huonon maineensa. Gehennasta oli tullut juutalaisten puheissa jumalattomien ihmisten päätepysäkki tai rangaistuspaikka. Me miellämme termin nykyisin yleensä perinteiseksi helvetiksi, jossa kärsitään ikuisesti, mutta esimerkiksi tämän kuvauksen perusteella ei voi kovinkaan kattavia teologisia päätelmiä tehdä.

Ennen kaikkea Gehenna-Helvetin ajatus oli sanoa, että jumalattoman tie johtaa tuhoon. Kuolematon mato ja sammumaton tuli Gehennassa on viittaus Jesajan jakeeseen 66:24, jossa jumalattomattomien kuolleet ruumiit on heitetty kaupungin ulkopuolelle kaatopaikanomaisesti. Symbolina se antaakin hyvän kuvan siitä, mitä Jumalan tahdon vastainen elämä saa aikaan niin yhteiskunnassa kuin yksilöelämässäkin: kaikki päätyy roskiin!

Lopuksi vielä Jeesus puhuu suolasta. Suola on puhdistava ja suojaava aine. Sillä on siis samankaltaisia ominaisuuksia kuin tulella. On hieman epäselvää, mitä Jeesus tällä tarkoittaa. Jotkut ovat arvelleet, että se viittaisi 3. Moos. 2:13: ”Mausta suolalla jokainen ruokauhrilahjasi.” Silloin se viittaisi siihen, miten kristityt joutuvat maksamaan Jeesuksen seuraamisesta hinnan, antamaan ikään kuin uhrin.

Jatko viittaakin sitten suolalla kristittyjen sanomaan, joka sisältää vahvan eettisen puolen. Kristityt ovat kuin suola, joka puhdistaa (etiikka) ja säilyttää (tarjoaa pelastusta). Kehotus pitää suola itsessämme on suora viittaus aikaisempiin kehotuksiin vastustaa viettelyksiä. Siihen liittyy myös vahvasti sovussa toisten kanssa eläminen. Se palauttaa mieleen alun kysymyksen vieraasta henkienmanaajasta. Sopu, rauha ja yhteys kristittyjen yhtenä tärkeimpänä ominaisuutena on selvästi Jeesuksen mielestä tarpeen. Hän puhuu siitä usein ja asettaa sen kristittyjen tuntomerkiksi ja jopa todistukseksi ulospäin.