1. Moos. 28:10-22
Jaakob oli nimensä mukaisesti pettäjä. Hän petti veljensä, isänsä, enonsa jopa itsensä. Mutta hän tuli myös itse petetyksi. Käsiteltävissä jakeissa Jaakob on pakomatkalla, jolle hän joutui erään petoksen seurauksena. Pakeneminen onkin yksi Jaakobin eämän leimaavia piirteitä. Hän ei edes elämänsä lopulla oppinut kohtaamaan vaikeita asioita, vaan lähes aina ennemmin pakeni niitä.
Näin Jaakob on kaikkineen hyvä esimerkki tavallisesta ihmisestä, jolla on vaikeuksia itsensä, muiden ja jopa Jumalan kanssa.
Jaakob, kuten mekään, ei ollut onneksi aivan toivoton tapaus. Jumala johdatti häntä, kasvatti ja eheytti.
Tällä pakomatkallaan Jaakob yöpyy Betelissä, joka suomeksi käännettynä tarkoittaa Jumalan taloa. Jaakob nukkui kuitenkin ulkosalla kivi pään alla tyynynä. Ankeista oloista huolimatta Jaakob sai kokea jotakin erikoista. Hän sai kohdata Jumalan.
Tämä kuvaa sitä, miten Jumala usein huomaamattammekin ottaa elämässämme aloitteen. Jaakob sai kokea Jumalan pyhyyden ja se muutti häntä. Hänessä syntyi kunnioitus Jumalaa kohtaan. Kertomuksessa sanotaan, että pelko täytti hänet. Pelko on ehkä meidän mielestämme tällaiseen kohtaamiseen liian vahva ja negatiivinen sana. Kuitenkin Vanha testamentti usein kuvaa Jumalan kohtaamisen pelottavaksi.
Tämä pelko ei kuitenkaan ole sellaista pelkoa, mitä tunnetaan vaaran uhatessa. Se ei ole uhkaavaa pelkoa tai turvattomuudesta johtuvaa. Se johtuu pyhän kokemisesta. Jumalan pyhyys on niin suuri, että sen edessä ei meinaa kestää. Niinpä Jumalan kohtaamisessa koettava pelko onkin enemmän kunnioitusta.
Tuohon saakka Jaakob oli palvonut Jumalaa, koska hänen isänsä ja isoisänsä olivat palvoneet häntä. Mutta nyt, kun hän sai itse kohdata Jumalan, hän alkoi palvoa Jumalaa, koska tunsi hänet.
Kohtaamisen aiheuttama muutos näkyi myös käytännössä. Jaakob uskoi Jumalaan, mutta hän myös sitoutui Jumalaan. Jaakob lupasi Jumalalle kymmenukset omaisuudestaan, mikäli Jumala lupauksensa mukaan pitäisi hänestä huolen. Tuossa vaiheessa lupaus oli helppo antaa, koska Jaakobilla ei ollut minkäänlaista omaisuutta. Mutta hän kuitenkin piti tästä sitoutumisestaan kiinni ja antoi myös rikastuttuaan kunnian Jumalalle.
Jaakobin kertomus sopisi hyvin uskoontulokertomukseksi, mutta se toimii yhtä hyvin todistuksena uskoville rukouksesta. Jaakob oli kuten tapauskova. Hän kyllä oikeasti uskoi, mutta ei oikein ymmärtänyt uskon merkitystä, koska hänellä ei ollut henkilökohtaista kokemusta ja suhdetta Jumalaan. Uskonnolliset tavat olivat hänelle vain tapoja ja riittejä ilman sen kummempaa merkitystä. Rukouskin oli hänelle enemmän suoritus kuin keskustelua Jumalan kanssa.
Jumalan ilmestyminen muutti sen. Samoin mekin tarvitsemme elävään rukoukseen Jumalan atnamaa innostusta. Pyhää Henkeä, joka rukoilee meissä.
Tavan mukaan rukoileminen on kuin soittaisi kaverille, joka ei vastaa, mutta puhuu silti pelkälle soittoäänelle. Sen sijaan rukous toimiikin ehkä toisin päin: Jumala soittaa meille ja odottaa, että vastaamme. Luin juuri erään mukaelman Jeesuksen vuorisaarnasta, jossa Jeesuksen rukousopetuksessa tiivistettiin tämä ongelma seuraavasti: ”Tarkoitan, että voimme rentoutua ja jättää vähemmälle huomiolle sen, mitä saamme Jumalalta, jotta voimme keskittyä vastaamaan siihen, mitä Jumala antaa meille.”
Into rukoukseen tulee siis Jumalalta ja sitä voi, ironista kyllä, rukoilla häneltä. Ja ehkä mekin saamme joku yö kokea Jaakobin tavoin Jumalan ilmestymisen, joka muuttaa elämämme.
