Metodistikirkko on Suomessa pieni ja aika tuntematon. Se nimeltään sekoittuu helposti adventisteihin ja ehkä baptisteihinkin. Nimi herättää mielikuvan metodeista, joko tosi oudoista tai sitten tosi tarkoista uskonnollisista tavoista.

Maailmanlaajuisesti metodismi on kuitenkin melko merkittävä kristillinen kirkkokunta. Se on kooltaan lähes saman kokoinen luterilaisuuden kanssa ja esimerkiksi Yhdysvalloissa se on yksi suurimmista protestanttisista kirkkokunnista.

Kuten jo tuli mainittua, metodistikirkko on kristillinen kirkkokunta ja metodistit ovat kristittyjä ihan samaan tapaan kuin luterilaisetkin. Tai ortodoksi, katoliset, helluntailaiset sekä aiemmin mainitut adventistit ja baptistitkin. Suomessa metodistikirkko on myös solminut sopimuksen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa, että hyväksymme toistemme virat ja sakramentit.

Tämä tarkoittaa sitä, että metodistipappi voi toimia luterilaisessa kirkossa ja päinvastoin, sekä tietenkin sitä, että luterilaisen kirkon jäsenet voivat osallistua metodistiseurakunnan toimintaan ja päinvastoin.

Maailmanlaajuisesti metodistit ovat katolisten ja luterilaisten ohella ainoat kristilliset kirkkokunnat, jotka ovat allekirjoittaneet asiakirjan nimeltä Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Siinä todetaan hieman yksinkertaistaen sanottuna, että allekirjoittaneet ovat samaa mieltä siitä, miten pelastutaan.

Metodistikirkolla on samaan tapaan valtion tunnustamia pappeja, joilla on muun muassa oikeus vihkiä naimisiin haluavia avioon. Metodistikirkolla on seurakuntia, nuorille on rippikoulu, kastamme lapsia ja tunnustamme uskoamme Apostolisen uskontunnustuksen mukaan.

Yhteyksiä suurimmalle osalle tutun luterilaisen kirkon kanssa on siis paljon. Mutta miksi sitten on metodistikirkko? Miksemme ole luterilaisia, jos kerran meillä on niin paljon samaa?

Mistä metodistikirkko on tullut?

1700-luvun alkupuoliskolla anglikaanikirkon pappi, John Wesley, perusti veljensä ja muutaman ystävänsä kanssa kristillisen ryhmän, jonka tarkoitus oli edistää jäsentensä kristillistä elämää ja johtaa heitä tekemään hyvää.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ryhmäläiset lukivat Raamattua ja rukoilivat yhdessä sekä auttoivat köyhiä ja sairaita sekä vankeja. Tämä ryhmä oli lähtölaukaus metodismille ja heitä ruvettiinkin tällä nimellä haukkumaan, koska he muiden mielestä harjoittivat uskoaan liian vakavasti. Vaikka nimi metodisti olikin aluksi haukkumanimi, John Wesley otti sen käyttöön ja muutti sen positiiviseksi nimeksi.

Varsinainen syntylaukaus metodismille tapahtui 24.5.1738 Lontoossa. John Wesleyllä oli ollut jo pidempään uskonsa suhteen vakavia epäilyksiä ja hän koki epäonnistuneensa pappina. Tuon päivän iltana hän sattui menemään erääseen hengelliseen tilaisuuteen, jossa luettiin Martti Lutherin tekstiä. Kuunnellessaan Wesley koki sydämensä lämpenevän ja hän ensi kertaa ymmärsi, että Jeesus tahtoo hänetkin pelastaa armosta ilman omia ansioita.

Tämä kokemus muutti Wesleytä ja se alkoi näkyä ja vaikuttaa niin, että metodistien pieni ryhmä alkoi yhtäkkiä kasvaa ja levitä ensin Brittein saarilla, mutta nopeasti myös Amerikassa. Wesleyn johtamalle liikkeelle oli tunnusomaista kristillisen uskon ottaminen vakavasti, mihin liittyi vahvasti myös sosiaalinen työ. Metodistit harjoittivat uskoaan auttamalla köyhiä ja vähäosaisia, he perustivat lastenkoteja, kouluja ja sairaaloita ja pyrkivät monin eri tavoin auttamaan ja vaikuttamaan yhteiskunnassa. Monien historioitsijoiden mukaan juuri metodistinen herätys esti Britanniassa samankaltaisen vallankumouksen, mikä oli 1700-luvun lopulla Ranskassa.

John Wesley oli elämänsä loppuun saakka anglikaanikirkon pappi ja hän halusi pitää myös metodistisen herätyksen anglikaanikirkon sisäisenä liikkeenä. Tämä kuitenkin muuttui käytännössä mahdottomaksi, kun Yhdysvallat itsenäistyi 1776. Englannin kirkko kutsui pappinsa pois Amerikasta ja lopetti siellä toimintansa.

Amerikan siirtokunnissa oli syntynyt laaja metodistinen herätys ja he pyysivät Wesleytä ratkaisemaan asian. Käytännön syistä Wesley suostui laatimaan uudelle kirkolle järjestyksen ja antoi sille luvan itsenäistyä Yhdysvalloissa. Piispallinen metodistikirkko perustettiinkin joulupäivänä 1784.

Vaikka tuon jälkeen on tapahtunut paljon, on Suomen Metodistikirkko osa tuota kirkkokuntaa, jonka nykyinen nimi on Yhdistynyt metodistikirkko (eng. United Methodist Church). Maailmanlaajuisesti siihen kuuluu noin 14 miljoonaa ihmistä, joista reilu puolet asuu Yhdysvalloissa. Yhdistynyt metodistikirkko on suurin metodistisista kirkkokunnista. Yhteensä maailmassa on yli 70 miljoonaa metodistia.

Mihin metodistit uskovat?

Kuten jo alussa mainittiin, metodistit ovat kristittyjä ja perusasioissa uskovat aivan samoihin asioihin, mihin muutkin maailman kristityt. Erot ovat enimmäkseen painotuksissa ja näkökulmissa, kuten kirkkokuntien eroissa yleensä onkin.

Sakramentit

Toisten kristillisten kirkkokuntien tapaan pidämme sakramentteina kastetta ja ehtoollista. Sakramentti tarkoittaa kirkollista toimitusta, jossa uskomme Jumalan vaikuttavan. Katolisilla sakramentteja on enemmän, kun taas protestantit pitäytyvät yleensä vain näihin kahteen, koska ne ovat nimenomaan Jeesuksen asettamia.

Tietyllä tapaa metodisteja ja luterilaisia yhdistää ja erottaa kaste. Toisin kuin yleensä niin kutsutuissa vapaissa suunnissa, metodisteilla on käytössä lapsikaste. Kastamme toki myös aikuisia.

Ymmärrämme lapsikasteen kuitenkin hieman eri tavoin kuin luterilaiset. Metodistisen näkemyksen mukaan lapsi ei ole siinä mielessä syntinen, että hän tarvitsisi erikseen uskoa tai kastetta. Emme siis välttämättä suorita esimerkiksi hätäkastetta, jos lapsi on kuolemassa.

Siinä missä luterilaisuudessa kaste nähdään lapsen kohdalla pelastavana tekijänä, metodismissa se nähdään pelastuksen merkkinä. Kaste on Jumalan kaikkia ihmisiä kohtaavan armon tunnustamista.

Metodismissa kaste ei ole myöskään pelkkä yksittäinen toimitus, vaan elämänpituinen prosessi, jonka päätepiste on iankaikkisuudessa. Siksi kastetta olisi aina hyvä seurata kristillinen opetus ja kasvatus ja ripille pääsy, jossa tunnustetaan oma usko. Ja siitä edelleen jatkuen kristillisen elämän harjoittamisena koko elämän ajan. Käsittelemme sitä hieman myöhemmin.

Kasteen merkitys on Jeesuksen sovitustyössä. Raamattu selittää kasteen Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen osallistumisena. Kaste on siis tavallaan Jeesuksen sovitustyön hyväksymistä omalle kohdalle ja Jumalan armoon kietoutumista.

Toisena sakramenttina on ehtoollinen, joka koostuu siis pienestä leipäpalasesta tai öylätistä sekä kipposesta viiniä tai rypälemehua. Ehtoollinen liittyy myös Jeesuksen sovitustyöhön. Jeesus itse sanoi, että sen yksi tehtävä on hänen kuolemansa muistamista ja julistamista.

Metodistisen näkemyksen mukaan ehtoollisessa leipä ja viini eivät muutu miksikään, mutta uskomme, että Jeesus on siinä hetkessä kuitenkin läsnä erityisellä tavalla. Ehtoollista nauttiessamme me samalla otamme vastaan Jeesuksen elämäämme ja osallistumme hänen elämäänsä.

Ehtoollista kutsutaan myös yhteysateriaksi. Tässä on ehkä se selkein ero ehtoollisen ja kasteen välillä. Siinä missä kaste on tietyllä tapaa henkilökohtainen asia, ehtoollinen on yhteisöllinen tapahtuma. Siinä yhdistymme Jeesukseen, mutta myös toisiimme. Tätä kuvaa se, että joissakin yhteyksissä ehtoollisleipänä on konkreettisesti yksi suuri leipä, josta kaikki murtavat itselleen pienen palan. Samaa kuvaa sekin, että kirkon alttari on usein puoliympyrän muotoinen. Ajatuksena on, että toinen puoli ympyrästä on taivaassa Jumalan luona, jossa jo poisnukkuneet voivat osallistua samaan hetkeen meidän kanssamme.

Tähän liittyy yksi metodismin piirteistäkin. Ehtoollinen on nimittäin metodistikirkossa täysin avoin kaikille. Usein ehtoollista jaettaessa pappi saattaa sanoakin, että se on tarkoitettu ”jokaiselle, joka uskoo tai tahtoisi uskoa”. Ehtoolliselle osallistuvalta ei odoteta sen kummempia ansioita tai suorituksia. Jos haluat, voit tulla.

Ehtoollinen ei siis metodisteilla ole missään tapauksessa erottava tekijä. Päinvastoin sen tulisi lisätä yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Ehtoollinen välittää siis myös metodismin yhteiskristillistä asennetta. Vaikka olemme oma kirkkokuntamme, emme ajattele, että olemme jotenkin parempia tai erikoisempia kuin muut. Päinvastoin, olemme kristittyjä siinä missä muutkin ja eri kirkkokunnilla on vain erilaiset tehtävät ja alueet Jumalan antamassa työssä.

Metodistien erikoispiirteenä ovat myös niin kutsutut armonvälineet. Usein sakramenttejakin kutsutaan samalla nimellä ja tietyllä tapaa metodistisessa ajattelussa onkin vaikutteita erityisesti ortodoksisesta sakramenttikäsityksestä. Metodistit vain tekevät selkeämmän eron kasteen ja ehtoollisen sekä muiden armonvälineiden välillä.

Metodismissa armonväline käsitetään asiaksi, joka tavalla tai toisessa välittää Jumalan armoa. Se voi olla asia, joka auttaa meitä ymmärtämään sitä paremmin tai se voi olla asia, joka auttaa meitä tuntemaan tai kokemaan sitä paremmin.

Niinpä armonväline voi olla melkeinpä mikä tahansa aina perinteisestä raamatunluvusta, rukoilusta ja jumalanpalveluksesta lenkkeilyyn, ystävien kanssa olemiseen ja vaikka iskelmän kuunteluun.

Pyhien yhteys

Kirkkohistoriallisesti metodismia saatetaan toisinaan kutsua pyhitysliikkeeksi. Yhtenä metodismin korostuksena onkin pyhyys ja nimenomaan henkilökohtainen pyhittyminen. Tämä herättänee kaikenlaisia mielikuvia, mutta totuus saattaa olla yllättävä.

Juuret pyhitysajattelulla ovat ihan metodismin alussa. Kuten aiemmin mainittiin, John Wesley ja hänen veljensä Charles Wesley perustivat muutaman ystävän kanssa ryhmän, jonka tarkoitus oli edistää ryhmän jäsenten kristillistä elämää. Tätä ryhmää kutsuttiin mahtipontisesti nimellä Pyhä klubi.

Ryhmän toimintatavat olivat selvät. Tietenkin oli paljon odotettua: he lukivat yhdessä Raamattua ja keskustelivat siitä, rukoilivat yhdessä ja kannustivat toisiaan elämään kristillisten periaatteiden mukaan. Tämän lisäksi tärkeänä asiana oli sosiaalinen työ. Ryhmän jäsenet kävivät vankiloissa ja sairaaloissa tapaamassa ihmisiä, he auttoivat köyhiä ja puutteenalaisia ja pyrkivät kaikin mahdollisin tavoin tekemään ympärillään olevaa maailmaa paremmaksi.

Tämä hengellisen ja sosiaalisen toiminnan yhdistäminen oli Wesleyn pyhityskäsityksen perusta ja se on myös nykyisen metodismin periaate. Metodismissa puhutaankin usein sosiaalisesta pyhyydestä ja ajatuksena on, että pyhyyttä ei voi olla muuta kuin suhteessa toisiin.

Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että metodistinen pyhitysajattelu tarkoittaa sitä, että kristillisen uskon tulisi näkyä kristillisenä elämänä. Mitä se kristillinen elämä sitten on? Se on pyrkimystä hyvään Jumalan avulla.

Se, että keskitymme vain rukoilemaan ja lukemaan Raamattua sekä käymään jumalanpalveluksissa sunnuntaisin ei ole pyhyyttä. Tai ainakin se on kovin vaillinaista pyhyyttä. Sen sijaan esimerkiksi heikkojen puolustaminen, sairaiden ja kärsivien auttaminen ja lohduttaminen sekä köyhien avustaminen on jo tasapainoisempaa pyhyyttä. Jeesuskin viittasi tähän puhuessaan siitä, miten auttamalla hädässä olevaa lähimmäistämme autamme suoraan Jeesusta.

Metodistikirkko onkin perinteisesti ollut kansainvälisesti hyvin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivä kirkkokunta. Jo metodismin alkuaikoina metodistit olivat joidenkin muiden kanssa vaatimassa orjuuden lopettamista. 2000-luvun alussa Yhdysvalloissa metodistit vetosivat presidentti George W. Bushiin, joka myös oli metodisti, että hän ei lähtisi sotaan Irakiin. Metodistikirkon kansainvälinen avustusjärjestö UMCOR tekee laajamittaista avustustyötä kaikkialla maailmassa itsenäisesti ja yhdessä muiden avustusjärjestöjen kanssa.

Metodistikirkon kirkkojärjestyksestä yksi osa on omistettu kokonaan sosiaalisille periaatteille, joiden mukaan kirkon, seurakuntien ja yksilömetodistien olisi hyvä toimia. Metodistikirkko jopa määrittää tehtävänsä seuraavasti: ”Metodistikirkon tehtävä on muuttaa maailmaa tekemällä opetuslapsia Jeesukselle Kristukselle.” Tässä maailman muuttaminen tarkoittaa nimenomaan positiivista muutosta, jossa ihmisten hätä ja kurjuus vähenisi.

Metodistinen pyhitysajattelu ei siis ole pohjimmiltaan mitään hengellistä hurskastelua tai ulkokultaisuutta, vaan käytännön hyvyyttä, arkipäivän etiikkaa. Ja tämä heijastuu myös seurakuntaamme. Sinne voit tulla sellaisena kuin olet. Ei tarvitse esittää hymynaamaa, jos ei ole hyvillä mielin eikä tarvitse näytellä menestyvää, jos elämä potkii päähän. Ei siellä seurakunnassa muutkaan täydellisiä ole.

Kokemuskristillisyys

Metodismia kutsutaan myös herätys- ja kokemuskristillisyydeksi. Tämäkin ajattelu nousee sieltä metodismin alkuajoista. John Wesley kyllästyi siihen, että kirkon jäsenet ja papitkaan eivät ottaneet uskoaan tosissaan ja tarkoittikin metodistisen herätyksen nimenomaan kirkon uudistus- ja herätysliikkeeksi.

Metodistisen ajattelun mukaan usko on henkilökohtaista. Kukaan ei voi uskoa sinun puolestasi. Näin ollen uskon pitäisi myös olla jollain tavalla aktiivista tai aktivoivaa eli johtaa edellä kuvattuun kristilliseen elämään.

Kyse ei ole siitä, että pelastumme sen mukaan, kuinka hyviä olemme ja kuinka paljon teemme. Toisinaan jo elämäntilanteemme voivat olla sellaisia, että emme ehdi tai jaksa välttämättä muuta kuin käymään töissä ja hoitamaan perhettä. Voimme olla sairaita tai masentuneita.

Kristillinen perusta on se, pelastumme täysin Jumalan armosta, emme oman erinomaisuuden vuoksi, vaikka erinomaisia toki kaikki olemmekin Jumalan luomina ja rakastamina ihmisinä. Omat tekomme, pyrkimyksemme tai hyvyytemme eivät lisää tähän mitään. Hyvien tekojemme ja valintojemme pohjana tulisikin olla rakkaus ja Jeesuksen antama esimerkki.

Uskon henkilökohtaisuuteen liittyy myös kokemus, mitä metodismissa korostetaan. Kokemus ei tässä kuitenkaan tarkoita jotakin hengellistä hurmosta tai hihhulointia. Jokainen ihminen kokee hengelliset asiat eri tavoin, jollekin se voi olla koko elämän mullistava kokemus, jollekin taas hyvin maltillinen oivallus.

Ydin kokemuksellisuudessa on siinä, että uskon kohde, Jumala voidaan kuitenkin kokea. Emme halua rajoittaa tuon kokemuksen laatua ellei se ole jollakin lailla vahingollista. Tunnusmerkkeinä tuolle kokemukselle ovat rauhan, rakkauden, turvallisuuden ja hyväksymisen tunteet. Näin hengellinen kokemus voi tarkoittaa niin hyvän ystävän tapaamisesta syntyvää lämpöä tai jumalanpalveluksessa koettavaa rauhaa.

Osittain tämä kokemuksellisuus on nähtävissä myös siinä, miten erilaisista ihmisistä seurakunta muodostuu. Tuskin mikään muu yhteys koostuu niin eri-ikäisistä, erilaisia taustoja omaavista ja erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä kuin seurakunta. Kuitenkin seurakuntalaiset voivat kokea hyvinkin vahvaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Turun metodistiseurakunnan seurakuntalehdessä 1/2016.