Ensimmäinen kunnollinen kosketukseni metodistikirkkoon oli Tampereen metodistiseurakunta, johon vaimoni kanssa liityimmekin. Olimme siellä jäseninä mukana toiminnassa viisi vuotta, jonka jälkeen muutimme Hankoon, jossa aloitin opiskelut pastoriksi. Opiskeluaikana kävimme kuitenkin toisinaan Tampereella vierailemassa.
Jo ennen muuttoamme Tampereelta, seurakunta oli alkanut kasvaa melko voimakkaasti ja mukaan tuli koko ajan uusia ihmisiä. Sama jatkui senkin jälkeen, kun olimme muuttaneet Hankoon.
Niinpä kerran, pari vuotta muuttomme jälkeen olin taas käymässä Tampereella ja oli myös sovittu, että käyn saarnaamassa seurakunnan tilaisuudessa. Siinä vaiheessa minulla oli vielä seurakunnan avaimet, koska toisinaan kävin siellä useinkin, joten luonnollisesti menin perille saavuttuani omilla avaimillani sisään, koska ovet eivät olleet vielä auki.
Sisällä oli kuitenkin jo joku. En häntä tuntenut, eikä hän tuntenut minua. Syntyi siis tilanne. Mitä minä teen siellä? Miten pääsin sisään? Kuka oikein olet? Olin tullut seurakuntaan kuin kotiini, millaiseksi sen koin, mutta tämä uusi ihminen seurakunnassa ei luonnollisestikaan minua tuntenut, joten tenttaus oli ymmärrettävää. Olinhan ikään kuin tunkeutunut hänen kotiinsa.
Asia selvisi tietenkin nopeasti, kun esittelin itseni, eikä siitä seurannut sen kummempaa. Mutta tilanne on jäänyt mieleeni esimerkkinä siitä, miten toisinaan oikeuksiamme kyseenalaistetaan. Näin kävi useasti myös Jeesukselle, joka, kuten Johannes hänet esittelee, tuli kaiken luojana maailmaan, mutta maailma ei tuntenutkaan häntä.
Kun Jeesus oli mennyt temppeliin ja opetti siellä, sinne tuli ylipappeja ja kansan vanhimpia. He kysyivät: ”Millä valtuuksilla sinä tällaista teet? Kuka sinut on tähän valtuuttanut?” Jeesus vastasi heille: ”Minäkin teen teille kysymyksen. Jos te vastaatte siihen, minä puolestani sanon, millä valtuuksilla minä kaikkea tätä teen. Mistä Johanneksen kaste oli peräisin? Taivaasta vai ihmisistä?”
He neuvottelivat keskenään: ”Jos sanomme: ’Taivaasta’, hän sanoo meille: ’Miksi sitten ette uskoneet häntä?’ Jos taas sanomme: ’Ihmisistä’, saamme pelätä kansaa, sillä kaikki pitävät Johannesta profeettana.” Niin he vastasivat Jeesukselle: ”Emme tiedä.” Silloin Jeesus sanoi: ”En minäkään sitten sano teille, millä valtuuksilla minä kaikkea tätä teen.”
”Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
”Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?”
”Edellinen”, he vastasivat.
Jeesus sanoi:
”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä. Matt. 21:23–32
Tämä tapahtui pääsiäisviikon alkupuolella. Jeesus oli ratsastanut aasilla Jerusalemiin ja hänet oltiin otettu vastaan kuin kuningas. Ensi töikseen Jerusalemiin tultuaan hän oli mennyt temppeliin ja ajanut väkivaltaisesti kaikki kauppiaat sieltä pois. Sen jälkeen hän oli päivittäin kokoontunut sinne opetuslastensa kanssa ja opetti kansaa.
Ei siis ihme, että ylipapit ja kansan vanhimmat lähestyivät Jeesusta kysymyksellä: millä oikeuksilla teet tällaista? Jeesus oli tullut Jerusalemiin ja temppeliin kuin kotiinsa.
Jeesus vastaa
Jeesuksen vastaus näyttää ensi alkuun vinoilulta ja kierolta keinolta jättää vastaamatta ja saada kysyjät näyttämään pahalta. Mitä tahansa he vastaisivatkin, he joutuisivat huonoon valoon.
Mutta kysymys ei ollut pelkästään retorista kikkailua, vaan Jeesus oikeasti vastasi heidän kysymykseensä oikeutuksestaan. Hän oli saanut voitelun työhönsä Johannes Kastajan kasteessa, kun Pyhä Henki laskeutui hänen päälleen ja taivaasta kuuluivat sanat: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. (Matt. 3:16)
Jeesuksen vastaus on kuitenkin kaksiosainen. Kysymys Johannes Kastajasta on vain sen ensimmäinen osa. Toinen osa on vertaus kahdesta pojasta. Toinen kieltäytyy noudattamasta isänsä pyyntöä, mutta noudattaa sitä sittenkin, kun taas toinen kyllä lupaa noudattaa pyyntöä, mutta ei noudatakaan.
Tällä vertauksella Jeesus viittaa Johannes Kastajan toimintaan. Ylipapit ja kansan vanhimmat eivät olleet uskoneet Johannesta, vaikka he olivatkin nimenomaan kansan hengellisiä johtajia. He sanoivat Jumalalle kyllä, mutta kun Jumala lähetti sanansaattajansa kautta kehotuksen, he eivät kuitenkaan noudattaneet sitä.
Sen sijaan syntiset ja jumalattomat kuulivat kehotuksen ja noudattivat sitä, vaikka he aikaisemmalla elämällään olivat vahvasti viestittäneet Jumalalle: ”ei”.
Tässä Jeesus ei lausu mitään lopullista tuomiota. Hän ei sano, että ylipapit ja kansan vanhimmat eivät toimintansa vuoksi pelastu, mutta heillä on kyllä se vaara, mikäli he eivät tee parannusta. Tavallaan Jeesus siis esittää myös kysymyksen takaisin ylipapeille ja kansan vanhimmille. Jos kerran he eivät oikeasti noudata Jumalan tahtoa, niin millä oikeudella he kuitenkin kuvittelevat olevansa hänen edustajiaan.
Mitä me tästä opimme?
Tässä kertomuksessa on kaksi haastetta meille. Ensimmäinen on se, että meidän tulee pyrkiä olemaan Jumalan ja itsemmekin edessä rehellisiä ja nähdä, mitä olemme. Olemmeko kyllä-miehiä, jotka eivät kuitenkaan tee vai ei-miehiä, jotka sittenkin tekevät.
Meidän on helppo olla hyviä ja moraalisia sanoissa. On helppo puhua Jumalan rakkaudesta ja synnin sekä pahuuden vastustamisesta. Mutta on paljon vaikeampi oikeasti toteuttaa niitä. Kaiken lisäksi se, että puhumme asioista vakuuttaa meidät usein siitä, että olemmekin jo oikeasti tehneet jotakin.
Tämä teksti haastaa meitä siis elämään uskomme mukaan arjessa. Tekemään valintoja uskon perusteella ja olemaan valmis myös parannukseen, kun huomaamme, että olemme siinä epäonnistuneet.
Toinen haaste on se, että Jeesukseen uskovina meidät on kutsuttu samaan työhön, mitä hän aloitti. Sen myötä meidänkin pitäisi tehdä asioita, jotka herättävät kysymyksen: millä oikeudella me näin teemme.
Tämä on kuitenkin vaikeampi haaste, koska se vaatii viisautta ja Jumalan armoa oikeasti nähdä ne asiat, mitä hän haluaa meidän tekevän. Usein saatamme ajatella, että kaikki provokaation ja hengellisen tuputtamisen aiheuttama pahennus on sitä hyvää vastustusta.
Aivan kuten Paavali kirjoitti kirjeessään, että meidän tulee astua esiin sopimalla ja sopimattomalla ajalla. Usein vain luemme tämän mielessämme niin, että meidän tulee astua esiin sopimattomalla ajalla mahdollisimman sopimattomasti. Mutta ei meidän tehtävämme ole aiheuttaa paheennusta tai saada ihmisiltä vastustusta.
Oikea tapa vastata haasteeseen on seurata Jeesusta. Rakastaa, kuten hän rakasti ehdoitta jokaista riippumatta, millainen ihminen oli kyseessä. Puolustaa heikkoja, vastustaa kiusaajia, uhrata itsensä.
Se ei ole helppo tie. Mutta se ei ole mahdotonkaan. Se alkaa kuitenkin aivan pienistä asioista. Hymystä nyrpeälle vastaankulkijalle, kolikosta kerjäläiselle, vaikka ei olisi varma mihin se menee, lohdutuksesta kärsivälle, vaikka ei ehkä jaksaisi.
