Jaakobin kirjeen kolmas luku saattaa yllättää lukijan. Tähän saakka Jaakob on ollut melko maanläheinen ja puhunut kaikille kristityille. Nyt hän tuntuu kohdentavan sanansa opettajille ja opettajiksi pyrkiville. Aivan ensimmäisenä löydämmekin kehotuksen, jonka mukaan kovinkaan monen ei kannata ryhtyä opettajaksi, sillä opettajat saavat ankaramman tuomion.

Oikea viisaus

Koska Jaakob näyttää kohdistavan sanansa opettajille tai opettajiksi pyrkiville, saattaa lukijalle herätä kiusaus hypätä kolmas luku yli ja siirtyä suoraan neljänteen lukuun. Näin ei kuitenkaan kannata tehdä, sillä Jaakob kirjoittaa tässäkin kaikille uskoville ja hänellä on siinä myös kaikkia koskeva kehotus.

Ensimmäisen jakeen kehotus onkin nähtävä laajemmin kuin vain yksittäisten tehtävien johdosta. Tuohon aikaan juutalaisissa synagogissa, jonka esimerkin mukaisesti ensimmäiset kristitytkin toimivat, jokaisella jumalanpalvelukseen osallistuvalla oli mahdollisuus puhua. Päivän tekstin lukemisen jälkeen tekstiä sai tulla tulkitsemaan muutkin kuin vain rabbi. Uudessa testamentissakin on muutamia tapauksia, jotka kuvaavat tätä käytäntöä (katso Luuk. 4:16–21; Ap.t. 13:14–15).

Uskovan vastuu

Ensimmäisen jakeen kehotusta Jaakob perustelee ankarammalla tuomiolla. Tuomio sanana sisältää kovin negatiivisen vivahteen. Uudessa testamentissa tuomio on sinällään neutraali ja kattaa kaikenlaiset tuomiot. Niinpä esimerkiksi Jaakob itse puhuu tuomiosta positiivisena (esim. 2:12–13) että negatiivisena (esim. 2:4, 4:11–12, 5:12) asiana.

Uuden testamentin mukaan me kaikki joudumme kerran tuomiolle (Hepr. 9:27). Tuomiolla meidät kaikki tutkitaan ja uskon kieltäneet saavat kadotustuomion, mutta uskon vastaanottaneet saavat vapauttavan tuomion Jeesuksen sovitustyön kautta (Room. 5:15–16).

Tässä Jaakob ei kuitenkaan puhu tuomitsemisesta pelastukseen liittyvänä asiana, vaan enemmänkin vastuun näkökulmasta. Opettajan asemassa oleva joutuu kantamaan myös opettajan vastuun. Epäonnistuminen opettajan tehtävässä, jos kuitenkin säilyttää uskon, ei johda kadotustuomioon.

Vaikka Jaakob ei sitä suoraan sanokaan, nekin, jotka eivät ole opettajia, ovat vastuullisia.

Uusi testamentti monessa kohtaa osoittaa, että kun olemme tulleet uskoon ja meistä on tullut Jumalan lapsia, meidän tulee myös elää tämän asemamme mukaisesti. Kansalaisuus Jumalan valtakunnassa tuo mukanaan myös vastuun. Meitä kehotetaankin elämään kutsumuksemme arvon mukaan (Ef. 4:1), valon lapsina valoa loistaen (Ef. 5:8) ja Jumalan omina hänen yhteydessään (Kol. 2:6).

Opettajan vastuuta Jaakob selittää kolmannen luvun jakeissa 2–17, jotka antavat hyviä vinkkejä ja kehotuksia kaikille.

Puheen taito

Kolmannen luvun pääosa (jakeet 2–17) jakaantuu kahteen osaan, jotka selittävät ensimmäisen jakeen kehotusta ja johdattavat viimeisen jakeen lausuntoon. Ensimmäinen osa (jakeet 2–12) käsittelee opettajan tärkeintä opetusvälinettä, puhetta. Jaakob selittää opettajan vastuuta erilaisilla esimerkeillä ja kielikuvilla.

Esimerkit perustuvat kaikki jakeessa 2 esitettyyn mainintaan, ”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa.” Tätä ja kielenhallinnan vaikeutta hän esimerkein valaisee.

Jaakobin esimerkit on laadittu itämaisen tavan mukaan, niin että niissä rinnastetaan pieni ja suuri. Esimerkit ovat tuttuja sananlaskuja ja vertauksia antiikin ajalta. Samantapaisia ovat kirjoittaneet esimerkiksi Plutarkos ja Philo.

Ensimmäiset kaksi vertausta liittyvät matkustamiseen. Suurta hevosta ohjataan panemalla suitset sen suuhun ja valtameriä kyntävää laivaa ohjataan pienellä peräsimellä. Kumpikin vertaus kuvaa opettajan tehtävää seurakunnan johtajana ja ohjaajana. Opetuksellaan opettaja vaikuttaa siihen, millaisia ratkaisuja opetusta kuulevat tekevät.

Seuraava vertaus rinnastaa kielen ja tulen. Pienellä kielellä voidaan kerskua suurista asioista samoin kuin pienellä tulitikun aloittamalla tulella voidaan polttaa satojen hehtaarien kokoisia metsiä. Jaakob ei liitä pelkästään kerkumista puheeseen, vaan puheemme vaikuttaa kaikkiin elämämme alueisiin.

Jakeessa kuusi Jaakob esittääkin arvoituksellisen toteamuksen siitä, miten kieli sytyttää elämän pyörän tuleen. Mikä on tämä elämän pyörä ja mitä Jaakob haluaa sillä sanoa? Tämä on ainoa kerta, kun elämän pyörä esiintyy Uudessa testamentissa, joten joudumme etsimään vastausta muualta. Todennäköisesti Jaakob on ottanut termin kreikkalaisesta filosofiasta, jossa sillä oli kolme erilaista merkitystä: syntymän pyörää, olemassaoloa tai elämänkiertoa.

Asiayhteyden perusteella Jaakob käyttää termiä elämän kuvaamiseen. Se ei siis tarkoita esimerkiksi jälleensyntymisoppiin tai fatalismiin, vaan siihen elämänkulkuun, jonka kaikki käymme läpi. Me synnymme, kasvamme ja vanhenemme ja kuolemme. Jaakob puhuu siis elämästämme.

Elämän pyörän syttyminen kielen vuoksi kuvaa puheidemme vakavuutta ja vaikutuksia. Meillä kaikilla on kokemuksia, miten yksi ainoa sana on voinut pilata koko päivän. Toisessa yhteydessä yksi sana on voinut pelastaa koko päivän. Monilla on myös kokemuksia, miten puheet ovat satuttaneet ja antaneet elinikäisiä arpia. Jonkun puhe on voinut pilata koko elämän. Toinen taas on voinut saada koko elämän ajakseen rohkaisua ja tukea yhdestä lauseesta.

Seuraavana vertauksena on eläinten kesyttäminen. Ihmiset ovat kesyttäneet lukemattomia eläinlajeja ja valjastaneet ne omaan käyttöönsä. Lehmistä saamme maito- ja lihatuotteita, hevosia olemme voineet käyttää matkustamiseen ja erilaisiin maataloustöihin, lintuja olemme voineet käyttää välittämään sanomia, koiria voimme käyttää vartioimaan ja esimerkiksi etsimään kadonneita. Esimerkkejä löytyy paljon.

Kuitenkaan näistä kaikista saavutuksista huolimatta emme pysty kesyttämään kieltä. Vaikka välillä onnistuisimmekin siinä, tulee kuitenkin aikoja, jolloin väsyneenä tai muuten ärtyneenä tulemme sanoneeksi jotakin, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Pahinta on, että usein saatamme tehdä tätä täysin tietoisesti ja vapaaehtoisesti. Jaakob kuvaakin tapahtumaa, missä ylistämme Jumalaa ja kiroamme ihmisiä, jotka ovat Jumalan kuvaksi luotuja. Jokaisella meillä on varmasti kokemuksia siitä, miten jopa seurakunnan tilaisuuden yhteydessä on puhuttu jostakusta tämän selän takana.

Jaakob ei kuitenkaan vaivu täydelliseen toivottomuuteen, vaikka kirjoittaakin, että kieltä ei voi kesyttää, vaan se on paha ja täynnä myrkkyä. Hän sanookin, että näin ei saa olla ja esittää myös kaksi viimeistä vertaustaan, jotka eroavat hieman edellisistä. Jaakobin mukaan lähteestä ei voi tulla makeaa ja suolaista vettä eikä viikunapuussa kasva oliiveja tai oliivipuussa viikunoita.

Tällä Jaakob tarkoittaa sitä, että kun uskovina puhumme toisistamme pahaa tai sanomme toisillemme pahoja asioita, käyttäydymme asemamme vastaisesti. Meidän tulisi pyrkiä hyvään ja hillitsemään kielemme.

Siinä missä vertaus eläinten kesyttämisestä puhuu opettajan itsehillinnästä, niin vertaus lähteestä ja hedelmistä puhuu opetuksen seurauksista ja tuloksista. Se on suora viittaus ensimmäisen jakeen mainintaan opettajien ankarammasta tuomiosta. Jos hedelmäpuu alkaa tuottaa vääränlaista hedelmää, se kaadetaan. Jos lähteestä alkaa tulla juomakelvotonta vettä, se hylätään. Näin opettajan opetuksen tulokset kertovat opettajan laadun ja myös vastuun.

Kaksi viisautta

Puheosuuden jälkeen Jaakob siirtyy käsittelemään opettajan toista tärkeää ominaisuutta, viisautta. Jaakob käyttää tässä luvussa kahta termiä, jotka olivat tuohon aikaan tunnettuja virkoja. Jakeessa yksi hän käyttää sanaa opettaja, joka on hepreaksi rabbi. Vastaavasti jakeessa 13, joka aloittaa luvun toisen osan, hän käyttää viisaasta termiä sofos. Rabbit ovat juutalaisia oppineita ja opettajia, sofos taas viittaa sofistiin, joka oli kreikkalaisessa kulttuurissa arvostettu opettaja. Jaakob siis käyttää juutalaisen ja kreikkalaisen kulttuurin opettaja-termejä.

Mielenkiintoista näiden sanojen käytössä on se, että niihin liittyvät kokonaisuudet (rabbi: jakeet 2–12, sofisti: jakeet 13–17) ovat tavallaan väärin päin. Juutalaiset oppineet ja viisaat suosivat käytännöllistä viisautta, josta kolmannen luvun jälkipuolisko puhuu sofistien kohdalla. Sofistit, kreikkalaiset filosofit, taas suosivat puhetta, josta puhutaan luvun alkupuoliskolla. Tällä ristiinvetämisellä Jaakob osoittaa molempien olevan perimmältään samaa tehtävää ja tarkoittavan seurakunnassa samaa.

Kolmannen luvun toinen osa, joka koskee oikeaa viisautta, alkaa haasteella: ”Kuka teistä on viisas ja ymmärtäväinen? Esittäköön hän osoitukseksi hyvästä vaelluksesta tekonsa, sävyisästi, niin kuin viisas tekee.” (Jaak. 3:13) Yllättävää tässä haasteessa on se, että Jaakob ei vaadi viisauden todisteeksi tutkintotodistusta yliopistosta tai muuta todistetta oppineisuudesta, kuten kreikkalaisessa filosofiassa odotettaisiin. Sen sijaan hän vaatii todisteeksi hyviä tekoja ja hyvää elämää. Tämä kuvaa hyvin sitä, miten juutalainen käsitys viisaudesta on pohjimmiltaan käytännöllistä. Se ei tule ilmi pään tiedossa vaan siinä, miten elää.

Jaakob jakaa esityksessään viisauden kahteen eri lajiin, maalliseen ja ylhäältä tulevaan. Maallinen viisaus on Jaakobin mukaan katkeraa, kateellista ja riitaisaa. Se on viisautta, joka pyrkii korottamaan itseään ja painamaan muita alas. Se on viisautta, joka vetoaa tutkintoihin ja pään tietoon.

Ylhäältä tuleva viisaus taas kaikkea hyvää. Se rakentaa rauhaa, on tasapuolista ja teeskentelemätöntä ja sen seuraukset ovat hyvät. Ylhäältä tuleva viisaus on rakentavaa ja toisia huomioon ottavaa. Voisi sanoa, että todellinen viisaus on nöyrää elämänasennetta.

Juuri tällaista asennetta opettaja tarvitsee. Opettajan tehtävä ei ole kerskua tiedoillaan ja ylivertaisuudellaan, vaan auttaa opetettavia kasvamaan ja oppimaan. Tätä samaa voi soveltaa laajemminkin koskemaan kaikkia uskovia. Meidätkin on Jeesuksen lähetyskäskyn myötä lähetetty maailmaan opettamaan.

Rakenna rauhaa

Luvun viimeisessä jakeessa Jaakob päätyy uuteen kehotukseen, joka on muotoiltu sananlaskun muotoon. Jaakob sanoo, että näkyvää asemaa ja hyvää mainetta tärkeämpää on rauhan rakentaminen. Koko luvun voisi lyhyesti tiivistää seuraavasti:

Opettajan asemaan ei kannata pyrkiä kovin kevyin perustein, koska tehtävään liittyy suuri vastuu ja olemme vajavaisia ihmisiä. Sen sijaan meidän jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan rauhaa nöyrinä ja toisiamme rakastaen, sillä se tuottaa hyvän hedelmän.

Lopuksi on vielä hyvä huomauttaa, että Jaakob ei kiellä meitä pyrkimästä opettajiksi tai muihin seurakunnan vastuutehtäviin. Ennemminkin hän haluaa muistuttaa meitä siitä, että meidän kaikkien yhteinen työmme seurakunnassa on tärkeää ja merkityksellistä. Olemme kaikkivaltiaan Jumalan palveluksessa. Se on etuoikeus, mutta se tuo myös vastuun.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Rauhan Sanomia -lehdessä 4/2012.