Miten elämme uskoamme todeksi?

Edellisessä osassa käsittelimme, mitä uskon eläminen todeksi merkitsee ja tutkailimme siihen liittyviä ominaisuuksia. Nyt pohdimme, miten uskon eläminen todeksi toteutuu käytännössä. Tästä Jaakob kirjoittaa kirjeessään jakeissa 1:19–2:13. Käsiteltävä katkelma puhuu Raamatun oikeanlaisesta ymmärtämisestä, aidosta jumalanpalveluksesta ja lähimmäisenrakkaudesta.

Elämme uskoamme todeksi soveltamalla oppimaamme käytäntöön

Kasvaaksemme uskossa tarvitsemme opetusta Raamatusta ja kristittynä elämisestä. Tämä opetus ja oppiminen tapahtuu monin eri tavoin. Seurakuntamme tilaisuuksissa saamme kuulla opetusta ja raamatunselitystä. Omassa hartauden harjoittamisessamme voimme lukea Raamattua ja sitä selittäviä kirjoja. Jaakob terottaakin lukijoilleen opetuksen tärkeyttä (Jaak. 1:19–21).

Aluksi saattaa vaikuttaa siltä, että Jaakobin kehotus ei ihan täsmää opettamisen kanssa. Näyttää siltä, että Jaakobin ohje kohdistuisi ensisijassa ihmisten välisiin suhteisiin. Hän kehottaa olemaan maltillinen puhumaan ja kuuntelemaan enemmän sekä hillitsemään vihaa. Nämä ovatkin hyviä kehotuksia mihin tahansa ihmissuhteeseen. On tärkeää, että kuuntelemme läheisiämme emmekä vain puhu itse omia asioitamme. Ristiriitatilanteissa vihastuminen voi usein syventää riitaa.

Jaakobin kehotus sopii kuitenkin myös oppimiseen. Jaakob on omaksunut paljon vaikutteita juutalaisesta viisauskirjallisuudesta, ja niin tässäkin näyttäisi olevan viittaus muun muassa Sananlaskuihin (17:28, 29:11). Viisauskirjallisuudelle ominaisen periaatteen mukaisesti on parempi vaieta ja kuunnella ja näin oppia lisää kuin puhua ja päteä tiedoillaan. Välttämättä aina kuulemamme opetus ei ole mieleistämme ja se saattaa jopa suututtaa. Opetus voi oikeastikin olla tyhmää ja vihastuminen on oikeutettua, mutta monesti vihastuminen opetuksen johdosta osoittaa, että sana on osunut arkaan paikkaan. Tällöin vihastumista kannattaa hillitä ja rehellisesti pohtia, miksi opetus kosketti tällä tavalla.

Jaakob ei kuitenkaan jätä aihetta tähän. Opetuksen saamisen tarpeen lisäksi hän painottaa, että opittua ei saa jättää teorian tasolle, vaan se täytyy ottaa käytäntöön (Jaak. 1:22–25). Jaakobin mukaan oikea kuuleminen on sitä, että se vaikuttaa johonkin. Pelkkä kuuloaistimus ei vielä ole todellista kuulemista, kuten ei sekään, että osaa aiheesta vastata kysyttäessä. Vasta, kun opittu on omaksuttu, ymmärretty ja sovellettu käytäntöön, voidaan puhua kuulemisesta.

Jaakob selittää tätä väitettään vertauksella miehestä, joka katsoo itseään peilistä, mutta unohtaa, miltä näytti heti, kun lähti peilin edestä. Jaakobin tarkoitus ei ole korostaa itseään peilaavan miehen huonomuistisuutta. Tuohon aikaan peilit olivat kiillotettua pronssia, joiden tuottama peilikuva oli usein aika epämääräinen. Ei siis ihmekään, jos oma ulkonäkö unohtuu, kun ei alunperinkään näe selvästi (vrt. 1. Kor. 13:12).

Varsinainen ajatus löytyykin peiliinkatsomisen rinnastuksesta: meidän tulee katsoa täydelliseen lakiin. Laki, joka tarkoittaa evankeliumia ei Mooseksen lakia, on täydellinen, terävä ja kirkas, toisin kuin aiemmin mainittu peili. Tässäkään pelkkä vilkaisu ei kuitenkaan riitä, vaan Jaakob täsmentää, että katsomisen lisäksi pitää jäädä sen ääreen. Se kuvaa juuri sitä, että pyrimme saamaan opetusta ja myös soveltamaan sitä elämäämme.

Tämän kaiken voisi tiivistää siihen, että elämme uskoamme todeksi silloin, kun pyrimme rehellisesti ottamaan selvää Jumalan tahdosta ja pyrimme myös toteuttamaan sitä elämässämme.

Elämme uskoamme todeksi palvelemalla Jumalaa aidosti

Seurakunnan toiminta, kuten sunnuntainen jumalanpalvelus, on uskoville ensisijaisesti rakentumispaikka. Se on varustamo, josta saamme eväitä elämäämme ja tehtäviimme, ja josta lähdemme liikkeelle. Seurakunnassa voimme ylistää ja palvella Jumalaa, mutta siitä huolimatta varsinainen tehtävämme odottaa seurakunnan ulkopuolella.

Tästä saa hyvän kuvan Jeesuksen antamasta lähetyskäskystä:

Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Matt. 28:18–20

Tämä lähetyskäsky on annettu kaikille uskoville kaikkina aikoina. Se on meidän yhteinen tehtävämme ja jokaisella meistä on oma paikkamme sen toteuttamisessa. Lähetyskäskyssä meidät lähetetään kaikkeen maailmaan. Jeesus ei sano, että menkää seurakuntaan.

Tämän pohjalta ei olekaan yllätys, että Jaakobin mukaan aito, todellinen jumalanpalvelus tapahtuu seurakunnan tilojen ulkopuolella (Jaak. 1:26–27). Todellinen jumalanpalvelus on heikkojen ja hylättyjen auttamista. Tässä näemme viittauksen Jeesuksen omaan opetukseen viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31–46). Siinä tuomio tapahtuu sen mukaan, mitä itse kukin on kohdannut lähimmäisiään. Jeesuksen tarkoitus ei ole sanoa, että pelastumme tekemällä humanitaarista työtä, vaan hän haluaa osoittaa lähimmäisenrakkauden täyden ulottuvuuden. Minkä teemme lähimmäisellemme, teemme Jeesukselle. Jaakobilla onkin varmasti ollut mielessään tämä opetus, kun hän on näitä jakeita kirjoittanut. Todellinen jumalanpalvelus on lähimmäisten auttamista, koska silloin palvelemme konkreettisesti Jeesusta.

Jaakobin mukaan aito jumalanpalvelus on muutakin kuin vain tarpeessa olevien auttamista. Hän kirjoittaa, että se on myös sitä, että varjelemme itsemme niin, ettei maailma saastuta meitä. Tämä tarkoittaa, että pyrimme elämään Jumalan tahdon mukaan. Usein elämässämme tulee tilanteita, joissa sosiaalinen paine ja ympäristön vaikutus painostaa meitä tekemään valintoja, jotka eivät ole Jumalan mielen mukaisia. Erityisen hyvin tämä näkyy teini-iässä, jolloin kaveripiirin painostuksesta saatetaan aloittaa tupakoiminen ja alkoholin juominen. Ääritapauksissa kavereiden vuoksi tehdään jopa rikoksia. Aina tällainen painostus ei ole niin ilmiselvää. Joskus se voi olla sitä, että esimerkiksi työ- tai kaveriporukassa puhutaan pahaa jostakusta.

Jaakob haluaa myös sanoa, että olemme vastuussa elämästämme. Nykyaikana, kun seurakunnissa saatamme usein korostaa opetusta pelastumisesta ainoastaan uskon kautta, on helppo unohtaa, että Raamattu kehottaa yhtä lailla myös kilvoittelemaan ja pitämään kiinni tuosta uskosta. Kuten tulemme näkemään, elävä usko johtaa aina tekoihin.

Elämme uskoamme todeksi, kun palvelemme Jumalaa aidosti auttamalla lähimmäisiämme ja pyrkimällä elämään Jumalan tahdon mukaan.

Elämme uskoamme todeksi rakastamalla lähimmäisiämme

Jaakob etenee loogisesti eteen päin. Edellisen jatkoksi hän esittääkin hyvän esimerkkitapauksen lähimmäisenrakastamisesta (Jaak. 2:1–13).

Kristillinen lähimmäisenrakkaus perustuu siihen, että Jumala on luonut meidät. Kukaan meistä ei voi kerskua tai päteä paremmuudellaan Jumalan edessä tai edes Jumalan luomassa maailmassa. Jumalan luomistyöhön vetoaa esimerkiksi Johannes antaessaan käskyn rakastaa lähimmäisiä (1. Joh. 4:7–16).

Johanneksen antaman esimerkin mukaisesti suhtautumisemme lähimmäisiimme kertoo suhtautumisestamme Jumalaan. Johannes kirjoittaa, että jos emme rakasta lähimmäistämme, jonka näemme, miten voimme rakastaa Jumalaa, jota emme näe (1. Joh. 4:19–21). Aiemmin viittasin Jeesuksen sanoihin Matteuksen evankeliumissa, jossa myös lähimmäisenrakkaus rinnastetaan Jumalan rakastamiseen.

Luomistyön pohjalta kellään meistä ei ole oikeutta halveksia tai tuomita lähimmäisiämme. Olemme samalla viivalla Jumalan edessä. Tähän sopiikin hyvin Jaakobin kertoma esimerkki kahdesta seurakuntaan tulevasta vierailijasta. Toinen on rikas ja hyvinpukeutunut, toinen on köyhä ja haisevissa rääsyissä.

Nykyaikana emme välttämättä kohtaa enää samankaltaisia tilanteita seurakunnissamme, koska kukin vierailija voi valita paikkansa halunsa mukaan. Jaakobin aikaan tilanne oli toinen, sillä seurakunnat kokoontuivat yleensä kodeissa. Kun kokoontumiseen tuli paljon väkeä, talo saattoi tulla hyvinkin ahtaaksi, eikä kaikille välttämättä löytynyt kunnollista istumapaikkaa.

Yleensä tällaisissa kotiseurakunnissa talon isäntä näytti kullekin kokoontumiseen tulleelle vierailijalle istumapaikan. Jaakobin kuvaama tapahtuma saattaa siis olla hyvinkin aito. Varmaankin juuri tämän katkelman mukaisesti joissakin paikoissa syntyikin myöhemmin seuraavanlainen tapa. Normaalisti paikannäyttäjänä toimi seurakunnanpalvelija eli diakoni, mutta jos seurakuntaan sattui tulemaan erityisen köyhän ja kärsineen oloinen henkilö, piispa otti hänet itse vastaan ja johdatti istumaan vierelleen.

Jaakob yhdistää lähimmäisenrakkauden tuomitsemiseen. Istumapaikan antaminen on hänen mukaansa tuomitsemista. Ja niinhän se onkin. Jos teemme kohtaamistamme ihmisistä päätelmiä pelkän ulkonäön perusteella, me syyllistymme tuomitsemiseen, jolla ei ole edes mitään perusteita.

Jaakobin mukaan elämmekin uskoamme todeksi rakastamalla ja kunnioittamalla lähimmäisiämme.

Uskon todeksi eläminen ei siis ole uskonnollisuuden harjoittamista. Se ei ole pelkästään riittejä ja opittuja tapoja, vaan ennemminkin elämäntapa. Syvimmillään uskon eläminen todeksi on pyrkimystä oppia tuntemaan Jumala ja hänen tahtonsa.

Tärkeää on muistaa sekin, että uskon todeksi eläminen näkyy arjessa pienissä asioissa. Miten puhumme, miten käyttäydymme, miten suhtaudumme toisiin.

Tästä nouseekin kysymys, jota käsittelemme seuraavalla kerralla: jos onnistumme tässä, niin ansaitsemmeko me sitten pelastuksen?

 

Rikkaat ja köyhät Jaakobin kirjeessä (Jaak. 2:5–7)

Näissä jakeissa Jaakob tarkastelee lähemmin köyhiä ja rikkaita. Tämän kuvailun vuoksi on vaikea määritellä puhuuko Jaakob seurakuntaan tulevista rikkaista uskovina vai ei-uskovina. Joka tapauksessa hän huomauttaa, että juuri rikkaat ovat niitä, jotka sortavat seurakuntaa. Vastaavasti Jaakobin ilmoituksen mukaan Jumala on nimenomaan köyhät valinnut valtakuntansa perijöiksi. Tämä saattaa olla viittaus Jeesuksen vuorisaarnaan (Matt. 5:3).

Jaakob ei kuitenkaan väitä, että juuri tämä seurakuntaan tullut rikas olisi sortanut heitä. Ennemminkin Jaakob kirjoittaa yleisellä tasolla: yleisesti ottaen rikkaat turvaavat omaisuutensa sortamalla ja riistämällä muita ja ovat ylimielisiä, kun taas köyhät ovat usein nöyriä ja muut huomioon ottavia. Kummassakin ryhmässä on toki niitä, jotka toimivat toisella tapaa.

Jaakobin tekstistä käy selväksi, että vaikka meidän ei tule erotella ihmisiä, erottelua kuitenkin tapahtuu. Erottelijana on Jumala, joka näkee sydämeen ja on oikeudenmukainen tuomari.

Jakeessa 8 Jaakob lainaa lain kuningaskäskyä, mutta jo tässä hän viittaa tuon käskyn vastapariin: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Usko Jumalaan kuvataan Jumalan rakastamisena.

Jakeen 6 köyhän häpäisy tuntuu viittaavan siihen, että Jaakobin kuvailema tapahtuma on todellinen lukijoiden keskuudessa. Kyseessä ei siis ole vain esimerkki, vaan vakava nuhtelu seurakunnalle.

Jakeen 7 viittaus rikkaisiin herjaajina saattaa tarkoittaa sitä, että tuohon aikaan rikkaat kokivat kristinuskon suurimpana uhkana. Kristillinen usko horjutti yhteiskunnan nokkimisjärjestelmää ja vastusti rikkaiden valtaa. Rikkaiden oli myös helppo saada tahtonsa läpi oikeusteitse, koska heillä oli varaa palkata asianajajia ja lahjoa tuomareita. Usein nämä rikkaat herjaajat olivat omaa kansaa.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia -lehdessä 2/2012