Matkalla osa 5: Jaakobin kirje

Edellisessä osassa käsittelimme oikeaa viisautta Jaakobin kirjeen 3. luvun pohjalta. Luvun lopussa Jaakob päätyy kehotukseen rakentaa rauhaa. Rauhan rakentaminen ei ole välttämättä niin helppoa, mitä ensi alkuun ajattelisi. Siihen nimittäin liittyy vahvasti valintojen tekeminen.

Mikä on meille tärkeintä?

Elämässä joutuu tekemään valintoja. Voisi ehkä sanoa niinkin, että elämä kokonaisuudessaan on valintoja. Siksi suuri osa elämämme vaikeuksista tuleekin siitä, että joudumme tekemään valintoja, ja siitä, että olemme tehneet valintoja ja niillä on seurauksia. Oman elämämme ja koko maailman rauhattomuus johtuu erilaisista valinnoista ja niiden seurauksista.

Arvot ohjaavat elämäämme

Valintojen tekemistä ohjaa melko pitkälti se, mikä on meille tärkeää. Näitä, meille tärkeitä asioita voisi kutsua myös arvoiksi. Meillä kaikilla on arvoja. Arvot ovat elämäämme ohjaavia käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja tavoittelemisen arvoista. Omaksumme arvoja kodistamme, kaveripiireiltämme, kulttuuristamme ja yleensä ympäristöstämme.

Arvot voivat olla positiivisia tai negatiivisia eli ne voivat yleisen käsityksen mukaan hyviä tai pahoja. Esimerkiksi keskinäinen rauha arvona on positiinen eli hyvä arvo, sillä yleensä ihmiset arvostavat sitä, että tullaan toimeen toisten kanssa. Sen sijaan esimerkiksi käsitys, että on oikein varastaa toisen omaisuutta, on negatiivinen eli paha arvo. Normaalitilanteessa kukaan ei pidä siitä, että häneltä varastetaan jotakin, eikä kovinkaan moni pidä toisen oman varastamista hyvänä.

Arvot voivat olla myös näkyviä tai näkymättömiä. Näkyvät arvot ovat arvoja, jotka tiedostamme. Esimerkiksi nyt vaalien alla saamme lukea vaalimainoksista useita näkyviä arvoja: heikkojen puolustaminen, yksilön vapaus, luonnonsuojelu, hyvät liikenneyhteydet jne. Näkymättömät arvot ovat tiedostamattomia arvoja. Emme välttämättä tiedä niiden olemassaolosta, vaikka ne ohjaavatkin käyttäytymistämme ja valintojamme. Usein näkymättömät arvot tulevat esiin vain silloin, kun joku tai jokin vastustaa niitä. Sellaisessa tilanteessa käyttäydymme ehkä omasta mielestämmekin omituisesti tai perustelemattomasti. Saatamme esimerkiksi suuttua suhteettoman paljon hyvinkin mitättömän asian vuoksi, mutta jälkikäteen emme osaa kuitenkaan kertoa täsmällistä syytä.

Meillä kristityillä uskomme Kristukseen muokkaa arvojamme. Raamatussa meille on annettu esimerkki siitä, miten voimme elää hyvää, Jumalan mielen mukaista elämää. Myös Raamatun kehotus kilvoitella uskossa liittyy tähän. Uskomme on taistelua omaa syntisyyttämme vastaan. Meissä kohtaavat Jumalan mielen mukaiset arvot ja entiset, maailmalliset arvot. Tämän vuoksi meidän tulisi pyrkiä tiedostamaan myös näkymättömät arvomme, että pystyisimme muuttamaan niitä.

 

Minä – maailmankaikkeuden keskus

Millaisia arvomme ovat? Kertovatko ne samasta kuin tekomme ja puheemme? Jaakob kuvaa kirjeensä neljännessä luvussa yhtä elämäämme ohjaavaa negatiivista arvoa, joka vaikuttaa valintoihimme. Tuo arvo on itsekkyys ja se johtaa ylpeyteen.

Ylpeys ja itsekkyys ovat todennäköisesti ihmiskunnan suurimmat synnit. Ne olivat ihmisten ensimmäiset synnit ja ne myös aiheuttavat nykyaikana kaikkein eniten ongelmia maailmassa.

Kateus

Jakeissa 4:1–10 Jaakob puhuu itsekkyyden ensimmäisestä ominaisuudesta, joka on kateus. Jaakob oikeastaan jatkaa suoraan siitä, mihin hän kolmannen luvun lopussa jäi. Siellä hän kehotti rakentamaan rauhaa, nyt hän osoittaa, mistä rauhattomuus johtuu. Ensimmäisessä jakeessa käytetty sana ei ole vain yleistä riitelyä tai epäsopua, vaan se tarkoittaa sotaa. Tällä hän osoittaa, että eripura pienimmässäkin mittakaavassa on vakavaa samaan tapaan kuin Jeesuksen opetusten mukaan jo pelkkä vihaaminen on syyllistymistä murhaan.

Jaakobin yleisönä ovat “hajallaan asuvat heimot” ei yksittäinen seurakunta, jolla olisi ongelmia. Ongelma on yleismaailmallinen. Ja kun katsomme tämän päivän kristikuntaa, niin huomaamme, että asiat eivät ole paljoakaan parantuneet. Edelleen kristityt kiistelevät keskenään. Syyksi tälle sodalle Jaakob antaa meidän sisäiset halut.

Huomaammekin, että Jaakob palaa tässä 1. luvun teemoihin koettelemuksista ja erityisesti kiusauksista. Siellähän (1:12–18) Jaakob puhuu siitä, miten kiusaus ei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omista haluistamme ja himoistamme. Samat halut ja himot aiheuttavat myös kiistat lähimmäistemme kanssa.

Jakeissa 2–3 selittää tätä laajemmin. Ahneus, himot, halut ja kateus johtavat itsekkyyteen. Se johtaa äärimmäisiin tekoihin, jopa murhaamiseen, kuten Jaakob sanoo. Samalla Jaakob osoittaa tämän kaiken turhuuden: taistelun ja riitelyn seurauksena ei saa tyydytystä. Taistelua parempi keino olisi pyytää. Pyytäminenkään ei kuitenkaan ole mikään automaattiratkaisu kaikkeen. Jos pyydämme väärässä tarkoituksessa, itsekkäästi, emme saa vastausta. Pyytämiseen liittyy myös nöyryys, joka on itsekkyyden vastakohtia, josta Jaakob puhuukin jakeessa 6.

Jakeissa 4–6 Jaakob jatkaa samaa teemaa laajentaen sitä. Hän aloittaa kutsumalla lukijoita avionrikkojiksi. Lukijat, uskovat ihmiset, olivat Jumalan edessä avionrikkojien kaltaisia, koska he olivat himojensa ja halujensa vallassa ja vietävinä maailman ystäviä. Maailman ystävyydellä Jaakob tarkoittaa tässä, kuten se muuallakin Uudessa testamentissa yleensä ymmärretään, maallista tapaa elää. Tämä selittää myös sen, miksi maailman ystävyys johtaa sotiin ja taisteluihin ja riistoon. Maallinen ajattelutapa edustaa vahvimman oikeutta. Se, jolla on eniten valtaa ja voimaa ottaa, mitä haluaa. Jokainen pitäköön huolta itsestään. Nopeat syövät, hitaat eivät. Heikot joutavatkin kuolla.

Jae 5 on yksi Jaakobin kirjeen vaikeimmin tulkittavia jakeita. Ensinnäkään emme tiedä, mistä lainaus on peräisin. Ainakaan suoraan sellaisena sitä ei löydy Raamatusta. Tosin Jumalan kateellisuudesta puhutaan esimerkiksi 2. Moos. 20:5:ssä ja 34:14:ssä. Hieman toisin käännettynä jae saattaa olla viittaus Psalmien jakeisiin 42:1 ja 84:3, jolloin kateellinen onkin ihminen ei Jumala. Se saattaa olla myös viittaus 1. Moos. 6:3–7:ään. Vaikeuksia tuottaa myös henki-sanan käyttö. Jaakob ei muuten kirjeessään puhu Pyhästä Hengestä, joten on oletettavaa, että tässäkään hän ei siitä puhu. Jakeen voi pääsääntöisesti ymmärtää kahdella tapaa: joko Jumalan antama henki (joko luomisessa annettu tai Pyhä Henki) kaipaa Jumalaa tai sitten Jumala kaipaa yhteyttä luomaansa ihmiseen.

Jae 6a voi olla jatkoa lainaukselle, mutta on luultavammin Jaakobin selitystä. Jumalan rakkaus on kaksinainen. Uskosta osattomalle, ylpeälle, se on tuomioksi, kun taas Jumalaan uskovalle, nöyrälle, se on armoksi.

Jakeissa 7–10 Jaakob antaa ohjeita, miten luvun alussa mainittu riitaisuus ja itsekkyyden kierre voidaan saada loppumaan. Tietenkin Jumalan tahdon mukaan eläminen on tärkeää. Lisäksi Jaakob kehottaa vastustamaan Paholaista. Toisin sanoen vastustamaan kiusauksia ja vastustamaan sisäisiä, väärään ohjaavia halujamme. Jaakob myös lupaa, että kun teemme näin, Paholainen pakenee. Paholainen osoittautuukin pelkuriksi. Kun vastustamme sitä rukouksessa vedoten Jeesuksen voittoon, se osoittautuu häviäjäksi. Paholaisen vahvuus on siinä, että se kuiskuttelee meille, että emme voi vastustaa sitä. Että se on aikaisemminkin saanut houkuteltua meidät ansaan ja saa vastakin. Se on kuitenkin vale. Tämä vaatii kuitenkin valppautta, sillä vaikka paha pakeneekin kohdattuaan vastustusta, se hivuttautuu myöhemmin takaisin.

Toisena neuvona Jaakob kehottaa lähestymään Jumalaa. Hän myös lupaa, että kun teemme näin, Jumala lähestyy myös meitä. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumala aina odottaa saavansa kohdata meitä. Hän on aina valmis ottamaan meidät vastaan.

Ihmisten ylenkatse

Jakeissa 11–12 Jaakob pysyy edelleen luvun alun riitateeman ympärillä. Hän kehottaa olemaan tuomitsematta ja haukkumatta toisia. Jaakobin lähtökohta on se, että Jumala on luonut säännöt ja siksi vain hän on kykenevä tuomitsemaan. Tämän mukaan toisen tuomitseminen on samalla myös lain ja sitä kautta Jumalan tuomitsemista, koska silloin tuomitsija korottaa itsensä.

On samalla hyvä muistaa myös mikä ero on tuomitsemisella ja nuhtelulla. Vaikka emme saa tuomita lähimmäisiämme, meillä on kuitenkin velvollisuus varottaa, jos näemme jonkun kulkevan väärään suuntaan.

Toisten ylenkatsominen on ylpeyden ja itsekkyyden ilmentymä. Puhumme toisista pahaa ja koitamme näin pönkittää omaa asemaamme tai saada hyväksyntää. Toisaalta esimerkiksi omaa itsevarmuutta voidaan peitellä halveksunnalla ja pilkanteolla.

Taustana tällaisessa toiminnassa on ajatus siitä, että olemme muita parempia. Meidän tulisi saada kaikki huomio ja kiitos. Samaan aikaan tällainen itsen korottaminen johtaa myös moraalisesti arvelluttavaan asemaan. Jos alamme ajatella olevamme muita parempia, saatamme helposti ajatella, että meille on sallittua moni sellainen asia, mikä muilta on kiellettyä.

Juuri tämä on luultavasti Jaakobillakin ollut mielessään, kun hän yhdistää toisten tuomitsemisen ja panettelun lain tuomitsemisen kanssa. Se, joka ottaa lain omiin käsiinsä, joka nostaa itsensä tavalla tai toisella toisten yläpuolelle, nostaa itsensä samalla myös Jumalan asemaan.

Tällainen ajattelutapa unohtaa sen, että olemme kaikki Jumalan luomia ja sellaisina saman arvoisia. Näin ollen itsensä korottamisen ja muiden ylenkatseen vastakohtana ei ole totaalinen itsensä alentaminen. Sen sijaan itsensä korottamisen vastakohtana on terve käsitys itsestä, jossa tiedostetaan olevamme kaikki Jumalan luomia, rakastettuja ja armon perillisiä. Toisten arvostaminen on samaan aikaan myös oman itsen arvostamista.

Itseriittoisuus

Lopuksi, jakeissa 13–16 Jaakob palaa ylpeyteen puhumalla väärästä itsevarmuudesta. Jaakobilla on esimerkki, jossa kauppias suunnittelee vuoden mittaisen, tuottavan kauppamatkan. Esimerkin tarkoitus ei ole kieltää tulevaisuuden suunnittelua. Taustalla Jaakobin kuvaamassa väärässä toiminnassa on ylpeys ja väärä itsevarmuus siitä, että kykenee todella tekemään kaiken aikomansa. Tällainen elämäntapa sysää Jumalan syrjään ja itsestä tulee oman onnen seppä: minä myyn vaikka arabeille hiekkaa.

Oikea asennoituminen olisi ottaa suunnitelmissa huomioon elämän ajallisuus. Aikaisemmin Jaakob oli puhunut siitä, että rikas katoaa ja kuihtuu kuin kedon kukka. Rikkaus tai suuret taidot eivät auta. Yksinomaan niihin luottaminen johtaa harhaan, väärään itsevarmuuteen. Oikea lähtökohta on turvata Jumalaan ja ottaa hänet mukaan tulevaisuuden suunnitelmiin.

Oikeastaan Jaakob siis puhuu sellaisesta asenteesta ja uskosta, joka ottaa Jumalan huomioon vain vaikeina aikoina. Muulloin elämme oman tahtomme mukaan. Jumala on siis vain hätävara, vakuutus, joka turvaa, jos jokin meneekin pieleen.

Jumala ei kuitenkaan ole mikään lasin takana oleva palokirves, joka otetaan esiin tulipalon sattuessa. Hän on Jumala, joka tahtoo olla kanssamme kaikissa elämämme tilanteissa. Hän tahtoo jakaa hyvät hetkemme ja huonot hetkemme. Hän on Jumala, joka siunaa meitä kaikella hyvällä elämässämme ja auttaa, kun olemme ahdingossa. Jumalan pitäminen pelkkänä pahan päivän tuttavana on tämän ystävyyden ja yhteyden väärinkäyttöä.

Vastaavasti tällainen itseriittoisuus voi johtaa suoritususkoon. Uskomme kyllä Jumalaan ja pidämme hänet mukana myös hyvinä päivinä, mutta emme anna hänen puuttua elämäämme. Haluamme pärjätä itse ja näin ansaita Jumalan rakkauden ja luottamuksen. Saada hyvän omantunnon.

Tällaisen suoritususkon vastakohtana itseriittoisuus voi johtaa myös äärimmäiseen lepsuun uskoon. Alamme ajatella, että emme ole oikeasti ollenkaan pahoja, joten emme oikeastaan edes tarvitse Jumalaa.

 

Tee oikea valinta

Viimeisessä jakeessa (17) Jaakob antaa vielä tiukan lausunnon. Pelkästään pahan tekeminen ei ole syntiä, vaan myös hyvän tekemättä jättäminen on syntiä. Alkutekstissä jae alkaa siis-sanalla, jota ei ole käännetty. Jaakob liittää siis toteamuksensa kaikkiin edellä annettuihin kehotuksiin. Kirjeen lukijat eivät voi enää vedota edes siihen, että eivät tienneet, miten pitäisi toimia.

Jaakob ilmoittaa, että uskossa ei ole kyse pelkästään siitä, että jättää tekemättä sen, mikä on syntiä. Syntiä on myös se, jos jätämme tekemättä jonkin hyvän asian. Tämä kertoo siitä, että pohjimmiltaan uskossa ei ole kyse kielloista ja kieltäymyksestä.

Enemmänkin kyse on siitä, kun uskossa olemme nöyrtyneet ja vastaanottaneet Jumalan antaman kuninkaallisen lain ja pyrimme noudattamaan sitä, näemme selkeämmin ne positiiviset hyvät asiat, joihin olemme kutsutut.

Kehotus kutsuu meitä myös nöyrästi tutkimaan itseämme. Olenko uskollinen vai uskoton? Olenko tehnyt oikein? Tällainen itsetutkiskelu voi ahdistaa, mutta se on myös merkki oikeanlaisesta asenteesta. Itsetutkiskelukin voi mennä liian pitkälle ja olla merkki itsekkyydestä, jossa asetamme itsemme kaiken keskukseksi.

Oikeanlainen itsetutkiskelu johtaa meitä suuntautumaan itsestämme ulospäin. Terveellä pohjalla se myös auttaa meitä vähentämään omia murheitamme, koska usein hyvä tapa unohtaa omat murheet on keskittyä toisten murheiden parantamiseen.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia -lehdessä 5/2012.

Jaa tämä:
Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *