Matkalla osa 3: Jaakobin kirje

Kahdessa edellisessä osassa olemme käsitelleet uskon elämistä todeksi. Kaiken tämän pohjalta päädyimme viimeksi kysymykseen pelastuksesta ja tekojemme suhteesta. Samaan kysymykseen törmäsi myös Jaakob ja niin hän pohtiikin tekojen ja uskon suhdetta kirjeensä jakeissa 2:14–26.

Usko ja teot
eli miten pelastutaan?

Tämä katkelma on Jaakobin kirjeessä aiheuttanut kaikkein eniten ongelmia. Juuri tämän vuoksi Luther koki kirjeen vaikeaksi ja kutsui sitä olkikirjeeksi. Ainakin ensikatsomalla näyttää siltä, että Jaakob on aiheesta täysin eri linjoilla Paavalin kanssa.

Siispä oleelliseksi kysymykseksi nousee, pitääkö meidän ansaita Jumalan anteeksianto ja hyväksyntä, ja miten armo mahtuu tähän asetelmaan.

Mikä merkitys on sanoilla?

Jakeessa 14 Jaakob ei kysy, mitä hyötyä uskosta on, vaan mitä hyötyä on siitä, että sanoo uskovansa, mutta ei toimi uskon mukaan. Tässä hän palaa jälleen teemaan, jota on kosketellut jo ensimmäisessä luvussa: uskon mukaan toimiminen ja uskon ilmeneminen tekoina.

Ensimmäisen jakeen jälkeen Jaakob selittää näkemystään ja osoittaa, että kyse ei niinkään ole tavasta, jolla pelastutaan, vaan uskon laadusta. Jaakob ei myöskään todennäköisesti vastusta Paavalin näkemyksiä, hän ei välttämättä ollut edes lukenut niitä, vaan hän kirjoittaa samasta asiasta, mutta eri näkökulmasta.

Sanomansa selvittämiseksi Jaakob käyttää viittä eri kuvaa tai vertausta. Ensimmäisessä on alaston ja nälkiintynyt henkilö (jakeet 15–16). Avuntarvitsijan hätää ei auta, jos pelkästään sanoilla kehottaa syömään ja pukeutumaan. Pelkät sanat eivät konkretisoi apua. Jaakobin kuvailema tilanne on suorastaan julma ja sydämetön. Se on avntarvitsijan pilkkaamista. Kuitenkin me nykyaikana helposti sorrumme juuri tällaiseen toimintaan. Saatamme välttää vastuutamme sanomalla, että avuntarvitsijan pitäisi hakea apua sosiaalitoimistosta tai jostakin muualta. Että elämme hyvinvointivaltiossa, eikä kukaan joudu kärsimään puutetta, jos vain pitää huolen asioistaan.

Ensimmäisen esimerkin jälkeen Jaakob palaa väitteeseensä uskon ja tekojen suhteesta ja muotoilee sen toisin: usko ilman tekoja on kuollut. Väitettä seuraa lyhyt päättelyketju (jakeet 17–18). Jaakobin mukaan pelkällä puhumisella ei vielä todista mitään. Teot voivat todistaa aivan päinvastaista. Sen sijaan teot kertovat siitä, millainen ihminen on, vaikka hän ei aukaisisi lainkaan suutaan. Tähän sopii hyvin vanha viisas lauselma evankelioinnista: ”Tee kaikki mahdollinen, jotta ihmiset voisivat kuulla evankeliumin ja jos on välttämätöntä, käytä myös sanoja.” Teot puhuvat usein sanoja kovemmin.

Tämän jälkeen Jaakob siirtyy seuraavaan esimerkkiin, joka täsmentää hänen jakeessa 17 esittämäänsä väitettä (jae 19–20). Riivaajatkin uskovat, mutta se ei pelasta niitä. Mielenkiintoista on, että Jaakob viittaa jakeessa juutalaisten uskontunnustukseen (5. Moos. 6:4). Tämä viittaus on edelleen ajankohtainen, koska saatamme usein jumalanpalveluksessa ja muutenkin hartauselämässä lausua uskontunnustuksen. Kuitenkaan pelkkä uskontunnustuksen lausuminen ja sen älyllinen uskominen ei auta mitään. Ilman uskon mukaisia ja vaikuttamia tekoja usko on yhtä kuin kuollut. Se on hyödytön.

Usko johtaa tekoihin

Kolmannessa vertauksessa Jaakob ottaa esiin Aabrahamin, jota kutsutaan usko isäksi (jakeet 21–23). Aabrahamin usko ilmeni siinä, että hän toimi niin kuin Jumala tahtoi. Aabrahamin usko oli jopa niin vahva, että hän oli valmis luopumaan ainoasta pojastaan sen tähden. Tämä on paras esimerkki uskon kuuliaisuudesta

mitä vain voi olla. Aabrahammilla oman lapsen uhraaminen ei pelastanut häntä, vaan sen taustalla vaikuttava usko. Sama usko myös vaikutti sen, että Aabraham ylipäätän sai perillisen. Sama usko vaikutti myös sen, että Iisakia ei tarvinnutkaan uhrata (Hepr. 11:17–19). Aabraham on siis hyvä esimerkki siitä, miten usko näkyy teoissa.

Jaakob esittääkin Aabrahamin jälkeen jälleen alussa esittämänsä väitteen hieman eri muodossa (jae 24). Tällä kertaa Jaakob sanoo, että teot osoittavat ihmisen vanhurskaaksi. Tämä kuvaa hyvin sitä, miten usko ei voi olla näkymättä ulos päin. Kristillisen uskon mukaan Jeesukseen uskovat ovat uudestisyntyneet. Vanha on poissa ja uusi on tilalla, kuten Paavali asian kuvaa (2. Kor. 5:17). Tämä Jumalan vaikuttama muutos johtaa myös ulkoisiin muutoksiin. Pelkkä pinnallinen asioiden uskominen ilman sisäistä muutosta on turhaa.

Tekojen taustalla sisäinen muutos

Vaikka Jaakob ei sanokaan sitä suoraan, hän selvästi edellyttää, että aidon ja elävän uskon omaava henkilö on uudestisyntynyt. Hän on kohdannut Jumalan ja tämä kohtaaminen on muuttanut hänet.

Uudestisyntymä ei ole vain hengellinen termi tai kristitty sanan synonyymi. Se kuvaa todellista muutosta, joka meissä tapahtuu uskoontulossa. Uudestisyntymässä saamme uuden identitetin.

Edellä mainitsemani 2. Korinttilaiskirjeen jae kuvaa tätä hyvin. Vanha on poistunut ja uusi on tullut tilalle. Muita Raamatun käyttämiä vertauksia ovat siirtyminen pimeydestä valkeuteen, kuolemasta elämään, synnin vankeudesta vapauteen ja saatanan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan.

Uuden identiteetin myötä tulee myös uusia odotuksia, miten meidän tulisi toimia. Tätä Raamattu kuvaa termillä kilvoittelu. Se on pyrkimystä elää uuden identiteetin, uuden aseman mukaisesti.

Identiteetti, se keitä olemme ja mikä on asemamme, vaikuttaa paljon siihen, mitä teemme. Asiaa voisi kuvata seuraavanlaisella kertomuksella.

Eräässä kaupungissa eli keski-ikäinen koditon, joka oli lapsesta asti asunut kadulla. Hän oli alkoholisoitunut, hieman väkivaltainen ja taipuvainen varastelemaankin tilaisuuden tullen. Hän eli kerjäämällä ja etsimällä ruokaa roskiksista.

Eräänä päivänä, kun koditon on kaivelemassa läheisen kebab-ravintolan roskiksesta aamupalaa, tien varteen pysähtyy hieno limusiini. Sisältä astuu ulos hienosti pukeutunut mies, joka pyytää kohteliaasti koditonta istumaan autoon, jotta hän voi kuljettaa miehen kotiinsa.

Koditon menee autoon epäillen ja hänet viedään hienoon kartanoon. Kartanossa hänet kylvetetään ja annetaan uudet vaatteet. Lopulta hänelle selitetään, että on paljastunut, että mies onkin kyseisen kartanon herran lapsi.

Yhtäkkiä kodittoman miehen asema muuttuu. Hänen identiteettinsä muuttuu. Hetkessä miehestä tulee aatelinen, rikas, perheellinen ja kodinomistaja.

Kysymys kuuluukin, miten se vaikuttaa mieheen. Todennäköisesti hän on aluksi epäuskoinen. Hän pihistää pöytähopeat taskuun ja kerää mukanaan kantamaansa pussiin ruokia pahan päivän varalle. Hän sylkee lattialle ja illalla sytyttää tapansa mukaan nuotion makuuhuoneensa lattialle lämmitelläkseen hieman.

Vaikka miehen asema muuttuu hetkessä, hänen toimintansa ei muutu hetkessä. Alussa hän ei edes tiedä kaikkea, mitä häneltä odotetaan ja miten hänen tulisi toimia.  Puhumattakaan siitä, että hän todennäköisesti nipistelee itseään ensimmäiset kuukaudet varmistuakseen, että on varmasti hereillä.

Saman tapainen muutos tapahtuu meissäkin, kun tulemme uskoon. Luonnostamme olemme tottuneet elämään syntisinä syntisessä ympäristössä. Yhtäkkiä meidät siirretäänkin tilaan, jossa tämä muuttuu. Se ei kuitenkaan automaattisesti muuta meidän ajattelutapaamme ja käytöstämme.

Tarvitsemme opetusta uudesta asemastamme. Samaan tapaan edellisen vertauksen koditonkin tarvitsi ohjausta aatelisessa etiketissä, siinä, mitä välineitä käytetään syödessä kutakin ruokalajia ja miten eri henkilöitä puhutellaan.

Vieläkin oleellisempaa on uudestisyntymään liittyvä sisäinen muutos. Vertauksessa sitä edusti kodittoman epäilys, joka jarrutti ja esti miehen sopeutumista uuteen asemaan.

Teot ovat merkki elämästä

Jakeessa 25 Jaakob ottaa toisen Vanhan testamentin henkilön esimerkiksi uskon ja tekojen suhteesta. Rahab oli vakuuttunut, että israelilaisten Jumala oli oikea Jumala. Tämä usko vaikutti hänessä niin, että hän auttoi israelilaisia. Hän toimi uskonsa mukaan ja hänen uskonsa kannusti häntä toimimaan tietyllä tavalla.

Jaakob päättää luvun viimeiseen esimerkkiin, joka on samalla myös alkuperäisen väitteen toisto (jae 26). Jaakob rinnastaa ruumiin ja hengen uskoon ja tekoihin. Mielenkiintoista on rinnastuksen järjestys, jossa vastaparit ovat ruumis ja usko sekä henki ja teot. Ruumiin, joka on fyysinen, luulisi olevan tekojen vastapari, mutta näin ei ole.

Jaakob onkin tarkoituksella esittänyt asian näin. Tässä asetelmassa voidaan nähdä Jaakobin näkemys uskosta ilman tekoja ruumiina, joka on vain tyhjä kuori. Se näyttää oikealta, mutta ei sisällä elämää. Ilman elämää, ruumis ei toimi. Usko luo aina elämää ja se näkyy ja vaikuttaa meissä tekemistä ja tahtomista, vaikka itse emme sitä aina huomaisikaan.

 

Paavali vastaan Jaakob:
ikuinen kamppailu

Jo kirkkoisien ajoista saakka on keskusteltu Paavalin ja Jaakobin eroista ja siitä, onko kyse ristiriidasta, kiistelevistä apostoleista vaiko näkökulmasta. Erityisesti tämä korostui Lutherilla, joka näki Jaakobin kirjeen Paavalin vanhurskauttamisteologian vastustamisena.

Aivan aluksi on hyvä huomata, että Paavali ja Jaakob puhuvat hieman eri lähtökohdista. Kun Paavali puhuu vanhurskauttamisesta uskon kautta, hän puhuu ensisijaisesti uskoontulosta. Kun taas Jaakob puhuu uskosta ja teoista, hän puhuu jo uskossa oleville. Tämän tiedostaminen on tärkeää, koska silloin huomaamme Paavalin ja Jaakobin olevan jo huomattavan paljon lähempänä toisiaan. Myös Paavali puhui uskon vaikuttamista teoista ja siitä, miten meidän uskovina tulee elää uskomme mukaan ja kilvoitella.

Todennäköistä on, että Jaakob ei kuitenkaan kirjeessään kommentoi lainkaan Paavalin kirjeitä. He olivat kyllä tavanneet, mutta luultavimmin he olivat keskustelleet äidinkielellään hepreaksi. Jaakob siis kyllä tunsi Paavalin teologian, mutta ei välttämättä sen sanastoa kreikaksi. Niinpä Jaakobin ja Paavalin käyttämiä termejä – laki, teot, vanhurskaus – ei tule nähdä täysin synonyymeinä.

Samoin Jaakobin ja Paavalin kohdeyleisöt olivat erilaiset. Paavali kirjoitti pääasiassa pakanoille, kun taas Jaakob kirjoitti juutalaisille.

Näin Jaakobin ja Paavalin erot ja näennäinen vastakkainasettelu ovat enimmäkseen näennäisiä. Kumpikin on ydinasiassa samaa mieltä: elävä usko Jumalaan muuttaa ihmisen. Kumpikin on myös huolissaan mahdollisuudesta langeta kuolleeseen oikeaoppisuuteen, jossa tunnustetaan usko, mutta ei eletä sen mukaan.

Mielenkiintoista on sekin, että vaikka Luther ei aivan Jaakobin kirjettä tuntunut ymmärtävän – mikä johtui todennäköisesti siitä, että hän oli niin keskittynyt Paavalin kirjeistä omaksumaansa vanhurskauttamisoppiin – hän silti Roomalaiskirjeen esipuheessaan summaa hyvin Jaakobin kirjeen 2. luvun ajatuksen:

”Oi, usko on elävä, toimelias, uuttera ja voimallinen asia. Sen tähden on mahdotonta, ettei se lakkaamatta tekisi hyvää. Se ei myöskään kysy, onko hyviä tekoja tehtävä, vaan ennen kuin kysytkään, niitä on jo tehty, ja se toimii aina jatkuvasti. Mutta se, joka ei sellaisia tekoja tee, on uskoton ihminen, tunnustelee ja katselee ympärillään uskoa ja hyviä tekoja, eikä tiedä, mitä usko ja hyvät teot ovat, vaan lörpöttelee ja jaarittelee kuitenkin paljon uskosta ja hyvistä teoista.” (Martti Lutherin valitut teokset II, s. 19)

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia -lehdessä 3/2012.

Jaa tämä:
Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *