Jaakob oli yleinen nimi, koska se oli Israelin kantaisän nimi. Uudessa testamentissa esiintyykin useita Jaakob-nimisiä henkilöitä. Apostoleistakin kaksi oli Jaakobeita (Matt. 4:21 ja Matt. 10:3). Kirjeen kirjoittaja ei ollut kumpikaan heistä. Hän oli Jeesuksen veli (Matt. 13:55).

Jaakobin kirje: Kuka Jaakob oli?

Koska Jaakob mainitaan Jeesuksen veljistä ensimmäisenä, hän oli ilmeisesti Joosefin ja Marian lapsista vanhin heti Jeesuksen jälkeen. Tämä saattaa selittää senkin, miksi Jaakob ei aluksi uskonut Jeesukseen (Mark. 3:20-21, 31-35; Joh. 7:5). Perheen vanhimpana poikana Jeesus oli ensimmäisenä perinnönsaajana. Aloittaessaan julkisen toimintansa hän kuitenkin jätti velvollisuutensa perhettään kohtaan, jotka lankesivat luonnollisesti seuraavalle pojalle eli Jaakobille, koska perheen isä Joosef oli ilmeisesti jo kuollut. Jaakobilla oli näin vastuu perheestä, mutta ei sen tuomia etuuksia.

Jeesuksen seuraaja Jaakobista tuli Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, kun Jeesus ilmestyi hänelle (1. Kor. 15:7). Jaakob veljineen oli äitinsä kanssa mukana opetuslasten kanssa myös ennen helluntaipäivää, kun he kokoontuivat päivittäin Jerusalemissa odottamaan Jeesuksen antaman lupauksen toteutumista (Ap.t. 1:14). Helluntaipäivän jälkeen Jaakob ilmeisesti päätti jäädä Jerusalemiin ja hänestä tulikin merkittävä seurakunnan vastuunkantaja.

Jonkinlaisessa johtoasemassa hän oli seurakunnassa jo 30-luvun loppupuolella, kun uskoontullut Paavali ensimmäistä kertaa vieraili Jerusalemissa ja tapasi hänet ja Pietarin (Gal. 1:19). Varsinaiseksi seurakunnan johtajaksi hän nousi viimeistään 40-luvun puolivälissä, kun apostoli Jaakob mestattiin ja Pietarikin vangittiin, minkä seurauksena hän pakeni Jerusalemista (Ap.t. 12).

Tässä asemassa Jaakob tavataankin Apostolien tekojen 15. luvun kuvaamassa Jerusalemin kokouksessa, jossa hän toimi puheenjohtajana. Jotakin Jaakobin viisaudesta tulee ilmi ratkaisuehdotuksesta. Alkuperäinen kiista koski vain pakanakristittyjen ympärileikkausta. Jaakobin ehdotuksessa sitä ei enää mainita. Sen sijaan pakanakristityille annetaan ohjeet välttää epäjumalanpalveluksessa uhrattua lihaa, verta ja haureutta. Jaakob sivuutti koko riidan aloittaneen syyn ja esitti kompromissiratkaisun, jolla juutalais- ja pakanakristityt voisivat elää sovussa.

Ratkaisu hyväksyttiin ja se toi rauhan tilanteeseen. Ehdotuksen kohdat vastaavat juutalaisten laatimia vähimmäisvaatimuksia, joita pakanakäännynnäisten tuli noudattaa, jos he halusivat käydä synagogassa. Jonkin aikaa tämän kokouksen jälkeen kirjoitetussa 1. Korinttilaiskirjeessa näistä vähimmäisvaatimuksista ei näytä olevan viitettäkään, mikä kertoo siitä, että ristiriidat pakana- ja juutalaiskristittyjen välillä olivat tauonneet.

Jo aiemmin Jaakob, Pietari ja Paavali olivat kohdanneet ja sopineet toimivansa yhdessä evankeliumin hyväksi (Gal. 2:9-10). Jaakob ja Pietari työskentelisivät juutalaisten parissa ja Paavali kohdistaisi tarmonsa pakanoihin. Jaakob ja Paavali tapasivat vielä hieman ennen Paavalin viimeistä vankeusaikaa, kun Paavali vieraili Jerusalemissa. Silloinkin Jaakob toimi sovittelijana yritti auttaa Paavalia pääsemään sopuun juutalaisten kanssa (Ap.t. 21:17-26). Ratkaisu ei kuitenkaan toiminut. Paavali vangittiin ja vietiin lopulta Roomaan keisarin tuomittavaksi.

Jaakobin kirje on kirjoitettu luultavasti aivan ennen Jaakobin marttyyrikuolemaa 60-luvun alussa. Kuolemasta ei kerrota Uudessa testamentissa ja muutenkin siitä on jäänyt meille vain legendoja. Tarinan mukaan hänet heitettiin alas temppelin katolta, koska hän ei suostunut kieltämään uskoaan Kristukseen. Jaakob kuitenkin selvisi pudotuksesta hengissä. Niinpä juutalaiset alkoivat kivittää häntä ja lopulta löivät hänet hengiltä nuijalla. Kivityksen aikana Jaakobin kerrotaan rukoilleen kivittäjiensä puolesta.

Hänen toimintansa Jerusalemin seurakunnassa sekä hänen kirjeensä osoittavat, että Jaakob oli viisas ja taitava johtaja. Hän oli paimen, joka kaikin tavoin pyrki toimimaan kansansa parhaaksi. Jaakobin kirje onkin kirjoitettu alun perin juutalaiskristityille.

 

Uskon eläminen todeksi

Elämä uskossa on matkalla olemista. Matka alkaa, kun tulemme uskoon. Sitä voisi verrata tielle astumiseen. Tavallaan matka on kuitenkin alkanut jo ennen tätä. Ennen uskoontuloamme Jumala on voinut kutsua meitä ja hän on johdattanut meitä.

Tie- ja matkavertausta jatkaakseni elämä uskossa vaatii joitakin toimenpiteitä, jos tahdomme päästä päämäärään. Pelkkä tielle astuminen ei johda automaattisesti siihen, että pääsemme perille. Voimmehan lähteä vahingossa kulkemaan tietä väärään suuntaan, niin että kuljemmekin päämäärästämme kauemmaksi.

Tiellä kulkeminen on uskon elämistä todeksi. Pelkkä usko, tietoisuus Jumalan tai korkeamman voiman olemassaolosta ei auta meitä. Uskon täytyy olla elävää ja sen täytyy myös jollakin lailla näkyä ja vaikuttaa elämässämme.

Tässä ensimmäisessä osassa pohdimmekin, mitä uskon todeksi eläminen oikeastaan on.

Se on uskossa pysymistä

Jaakobin kirjeen ensimmäisen luvun alkujakeissa kehotetaan pitämään pelkkänä ilona sitä, kun joudumme kaikenlaisiin koettelemuksiin (Jaak. 1:2–4). Uskossa eläminen ei poista ongelmiamme. Se ei poista vaikeuksiamme tai murheitamme. Joissain tapauksissa se voi jopa lisätä niitä.

Jumala voi kuitenkin käyttää kohtaamiamme vaikeuksia hyväkseen. Koettelemus testaa meitä ihmisinä ja uskovina. Tämä ei ole mikään pelkästään kristittyjä koskeva asia, vaan yleisesti ihmisluontoon liittyvä asia. Koettelemukset ja vastoinkäymiset vahvistavat meitä ja ne myös tuovat esille sen, millaisia me todella olemme.

Uskovilla koettelemus liittyy erityisesti uskoon. Vaikeudet herättävät epäilyksiä. Tiukassa tilanteessa punnitaan uskomme laatu. Turvaudummeko Jumalaan vai hylkäämmekö hänet. Vastoinkäymisestä selviäminen kasvattaa uskoa. Koetuksessa epäonnistuminen voi lannistaa, mutta sen ei tarvitse olla loppu. Jumala on armollinen ja rakastaa meitä ja auttaa nousemaan jälleen.

Vaikka koetukset voivat olla meille hyväksi, ne voivat tehdä myös pahaa. Kipu ja tuska voi johtaa katkeruuteen ja uskosta luopumiseen. Eivätkä vastoinkäymiset ole mikään pikatie hengelliseen autuuteen. Meitä ei kehoteta hakemaan vaikeuksia. Vaikeuksien määrä ei tee meistä pyhempiä eikä niiden puute vajaampia.

Niinpä myös hyvät ajat voivat toimia koetuksena. Kun kaikki asiat on hyvin ja elämä hymyilee, voi olla vaikea muistaa Jumalaa. Joillekin hyvät ajat voivat olla paljon vaikeampia uskon kannalta kuin vaikeat ajat.

Uskon eläminen todeksi onkin sitä, että pidämme kiinni uskostamme kaikissa tilanteissa.

Se on uskon mukaan toimimista

Jaakob kehottaa pyytämään Jumalalta viisautta, jos sitä joltakulta puuttuu (Jaak. 1:5–8). Viisaus ei tarkoita mitään kirjatietoa, vaan Jaakob käyttää sanaa hyvin käytännöllisessä mielessä, kuten tulemme myöhemmissä osissa huomaamaan. Ajatus, jonka tästä voimme nostaa on se, että meidän tulee myös toimia uskomme mukaan.

Usko itsessään ei ole mitään, vaan kaikki perustuu sen kohteeseen. Uskomme kohde on Jumala. Tästä herääkin erilaisia kysymyksiä. Millaiseen Jumalaan me uskomme? Luotammeko me todella Jumalaan? Vastaus näihin kysymyksiin kertoo paljon siitä, miten uskomme näkyy elämässämme.

Rukous on puhetta Jumalan kanssa. Se ei ole vain pyytämistä, vaan kanssakäymistä. Rukouksessa me kutsumme Jumalaa osallistumaan arjen elämäämme. Rukouselämämme kertookin paljon siitä, millaiseen Jumalaan uskomme.

Tässä välissä on kuitenkin hyvä huomata, että rukous ei ole pelkkää puhetta. Rukousta voi verrata yhtä lailla siihen, että olemme jonkun ihmisen kanssa kanssakäymisissä. Välillä saatamme keskustella ja välillä olemme vain hiljaa. Jumalankin kanssa voimme olla, vaikka emme sanoisi mitään.

Uskomme voi olla sellaista, missä välillä soittelemme kaukopuheluita Jumalalle. Se voi myös olla sellaista, että Jumala kulkee kanssamme kaikkialla minne menemme. Kaupassa käydessämme saatamme mielessämme kommentoida Jumalalle jotakin muista asiakkaista tai kaupan tarjonnasta. Päivän lehteä lukiessamme voimme yhdessä päivitellä uusimpia tapahtumia. Jumalan ei tarvitse olla kaukainen Jumala.

Oli rukouselämämme millaista tahansa, on muistettava se, että ilman todellista yhteyttä Jumalaan uskomme on pelkkää harrastelua ja sellaisena täysin merkityksetöntä. Olemme kuin  ”meren aalto, jtoa tuuli ajaa sinne tänne”.

Uskon eläminen todeksi ei siis ole niinkään kaikenlaisissa ihmeissä elämistä, vaan Jumalan kanssa elämistä aivan tavallisessa arjessa.

Se on nöyryyttä
ja tervettä itsetuntoa

Yksi Jaakobin lempiaiheista on rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelu (Jaak. 1:9–11). Tilanne ei meidän päiviimme mennessä ole hirveästi muuttunut. Edelleen iso osa puheenaiheitamme koskettelee aika pitkälle tätä samaa teemaa.

Jaakob kehottaa köyhiä olemaan ylpeitä siitä, että heidät on korotettu ja rikkaita siitä, että heidät on alennettu. Hän ei sano, että köyhä on tullut rikkaaksi ja rikas köyhäksi. Taustalla on yhteiskunnallinen asema, joka kummankin ryhmän kohdalla muuttuu seurakuntaan tullessa.

Jaakobin aikana köyhät olivat todella köyhiä, eikä heitä pahemmin arvostettu. Heillä ei ollut ihmisarvoa eikä kovinkaan paljoa oikeuksiakaan. Uskoontulo ja seurakuntaelämä muutti tuon tilanteen. Seurakunnassa heidät otettiin vastaan tasa-arvoisina veljinä ja sisarina Kristuksessa.

Vastaavasti rikkaat, joita tuolloinkin pidettiin arvossa – vaikka selän takana ehkä sitten vähän arvosteltiinkin – asettuivat samalle tasolle muiden ihmisten kanssa seurakunnassa. Kristillinen usko myös osoitti, että maallinen rikkaus ei ole verrattavissa Jumalan antamaan lahjaan.

Jumala onkin luonut meidät olemaan tasapainoisessa suhteessa itsensä, muiden ihmisten ja oman itsemme kanssa. Siksi meidän tulee ymmärtää oma asemamme ja identiteettimme Jumalan lapsina maailmassa. Toisaalta tarvitsemme nöyryyttä, mutta myös itsekunnioitusta.

Tämän Pienoisevankeliumi (Joh. 3:16) tiivistää erinomaisesti. Jumala on rakastanut jokaista ihmistä niin paljon, että antoi oman poikansa meidän jokaisen puolesta. Jokainen meistä on arvostettu ja rakastettu ja tärkeä. Mutta me emme saa väärinkäyttää asemaamme ja polkea toisia alas.

Uskon eläminen todeksi onkin sitä, että ymmärrämme, keitä me olemme Jumalan lapsina.

Elä uskoasi todeksi

Uskon eläminen todeksi on palkitsevaa (Jaak. 1:12). Se voi toisinaan olla vaikeaa ja vaativaa, kun joudumme kamppailemaan itsemme kanssa (Jaak. 1:13–15), mutta loppujen lopuksi se antaa paljon enemmän kuin ottaa. Jaakobin lupaama voitonseppele ei kuitenkaan ole pelkästään tulevaa, vaan todellisuutta jo nyt. Uskossa eläminen parantaa elämän laatua. Monille se on merkinnyt täydellistä muutosta, vapautumista riippuvuuksista tai rikollisuudesta.

Ennen kaikkea uskon eläminen todeksi on elämistä Jumalan kanssa. Älä jätä häntä kotiin tai pidä pelkkänä satunnaisena kaukopuhelukaverina. Seuraavassa osassa pohdimme tähän liittyen, mitä uskon eläminen todeksi on käytännössä.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Rauhan Sanomia -lehdessä 1/2012