John Wesley on jossakin yhteydessä sanonut niin, että ei ole olemassa mitään muuta uskontoa kuin sosiaalinen uskonto. Hän ei tällä tarkoittanut mitään kommunistista tai humanistista manifestia, vaan hän halusi korostaa kristillisen uskon kokemuksellisuutta. Sitä, että uskomme on yhteyttä Jumalaan ja lähimmäisiin.

Syksyn aikana olemme tutustuneet Welseyn nelitahokkaaksi kutsuttuun teologian työkaluun. Sen kolmea ensimmäistä osaa, Raamattu, traditio ja järki, kutsutaan esimerkiksi anglikaanikirkossa kolmijalkaiseksi jakkaraksi. Usein teologiassa ja kristillisessä elämässä keskitytäänkin näihin, mutta Wesley omassa toiminnassaan lisäsi listaan neljännen, kokemuksen. Tässä pohdimme, mitä kokemus tarkoittaa Wesleyn nelitahokkaassa ja tietenkin meidän elämässämme.

Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Joh. 1:1–5

Kokemuksen merkityksestä kertoo ennen kaikkea se, että Jumala ei antanut meille sääntökirjaa tai jonkinlaista kaikenkattavaa elämän käyttöopasta. Sen sijaan hän antoi meille kertomuksen. Raamattu on suurimmalta osin kertomusta. Tarinoita siitä, mitä erilaisille ihmisille on tapahtunut ja mitä Jumala on tehnyt heidän elämässään ja heidän kauttaan. Ja jos ajattelee Jeesuksen opetustoimintaa, hän perusti sen pitkälti tarinoiden, vertausten, kertomiseen. Raamatun suurimmat opetukset tulevat nimenomaan kertomusten kautta.

Se puhuu kokemuksellisuudesta. Siitä, että usko ei ole vain teoriaa, vaan se on elämää, ja että sitä jaetaan ja siitä oppii parhaiten kertomusten kautta. Kertomukset tuovat sen heti meidän kokemuspiiriimme, ne ovat asioita, joihin voimme samaistua.

Toinen puoli tässä on itse Jeesus. Hänen syntymänsä ihmiseksi on myös vaikuttava kuvaus kertomuksesta ja kokemuksellisuudesta. Jeesus ei vain taivaasta ilmoittanut tahtoaan, vaan tuli maailmaan näyttämään sen, elämään esimerkkinä meille. Juuri Jeesuksen syntymä kertoo parhaiten siitä, että Jumala on koettavissa ja hän haluaa olla läheisessä suhteessa meidän kanssamme. Hän ei ole kaukainen Jumala, vaan lähelle tullut veli.

Jumalan viisaus näkyy siinä, että hän on ilmoittanut itsensä juuri tällä tavalla. Nykyäänkin varmasti moni opetusalan ja kasvatuksen asiantuntija voisi todistaa, että kokemuksellisuus on parhaita tapoja oppia. Että kokee asian itse. Kuulee tarinana, johon voi eläytyä, ja kokeilee tehdä sen itse. Ja tätä samaa menetelmää myös me kristityt olemme hyödyntäneet. 

Itse asiassa se alkoi jo Vanhan testamentin aikaan. Vanhassa testamentissa on merkittävä osa runollista tekstiä. Tunnetuin runollinen kokonaisuus on tietenkin Psalmien kirja. Mutta runomuotoa on käytetty monessa muussakin kirjassa. Runomuoto olikin aikoinaan hyvin yleinen tapa kertoa tarinoita ja asioita. Se johtui siitä, että vielä ei ollut painokoneita, joilla sai kirjoitettua tekstiä levitettyä tehokkaasti, joten piti turvautua suulliseen perimätietoon. Runomuoto alku- ja loppusointuineen ja rytmeineen auttaa muistamaan kerrottavaa asiaa.

Kristinuskon historiassa tätä samaa on hyödynnetty virsissä. Esimerkiksi metodismin alkuaikana virsillä oli hyvin merkittävä sija. Ei vain, koska metodistit tykkäsivät laulaa, vaan koska virsien kautta ihmiset oppivat uskon sisältöä. Samaan tapaan katolisen kirkon aikana panostettiin, kuten edelleenkin, koristeellisiin kirkoihin. Ikoneihin, ikkunamaalauksiin ja vastaaviin. Ne eivät kuitenkaan ole pelkästään koristeita, vaan niilläkin on tehtävänsä. Nekin kertovat Jumalan antaa tarinaa. Välittävät evankeliumia.

Mutta mikä merkitys kokemuksella on sitten varsinaisen uskon ja opin kohdalla?

Kokemus vahvistaa todeksi

Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia. Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän. Room. 8:14–17

Jos Raamattu on Jumalan ilmoituksen lähde, traditio antaa sen ymmärtämiselle rajat, ja järki auttaa ymmärtämisessä, kokemus on se osa, joka toteaa ilmoituksen todeksi. Kokemus on se, joka tekee Jumalan ilmoituksen eläväksi. Ilman kokemusta Jumalan sana ja kristillinen oppi jää väistämättä kuivaksi ja teoreettiseksi filosofiaksi, jolla ei ole kovinkaan paljoa käytännön merkitystä.

Kuten Paavali tässä luetussa katkelmassa sanoo, kokemuksellisuus on myös vahvasti Jumalan vaikuttamaa. Se on Pyhän Hengen työtä meissä. Se voi olla karismaattisia kokemuksia, tunteita ja eläytymistä. Mutta se on myös vakuuttuneisuutta ja tietoisuutta Jumalan toiminnasta elämässämme.

Toisin sanoen kokemus liittyy pelastusvarmuuteen ja esimerkiksi rukousvastauksiin. Pelastusvarmuus on kokemus, jonka eri ihmiset kokevat varmasti eri tavoin. Jollakin se voi olla sisäistä rauhaa, toisella luottamusta Raamatun antamaan lupaukseen. Kokemuksena se myös voi olla vaihteleva. Toisinaan voi tulla heikkoja hetkiä, jolloin epäilys täyttää mielen, kun taas toisena hetkenä onkin täyttä uskoa ja luottamusta.

Rukousvastaus tai kokemus vaikkapa Jumalan johdatuksesta taas on tietoisuutta Jumalan toiminnasta elämässämme. Sen kautta osallistumme samaan, mitä Raamatun ajan henkilöt kokivat elämässään. Jumalan toiminta meidän elämässä voi olla vastausta meidän hätäämme tai ongelmaan, ja se voi olla odottamatonta Jumalan vaikutusta ja ohjausta.

Mutta tärkeää on muistaa se, että kokemus on ketjun viimeinen lenkki. Se on ikään kuin se piste iin päällä, tai kuten sanonta kuuluu se, missä ”kumi koskettaa asfalttia”. Kokemus ei siis yksinään ole käypä vaikkapa kristillisen opin pohjaksi. Se voi vain todistaa siitä, mitä Raamattu, traditio ja järki ovat ensin tuoneet esille. Jos kokemus tuntuu ohjaavan eri suuntaan kuin ne, on kokemus mahdollisesti väärä.

Tähän liittyen kokemuksella on myös toinen, tärkeä puoli.

Kokemus ohjaa toimintaan

Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ”Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin”, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. Ehkä joku nyt sanoo: ”Sinulla on usko, minulla teot.” Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani. Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet — pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat. Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön? Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Huomaat, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa, teoissa usko tuli todeksi. Ja niin täyttyi Raamatun sana: ”Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi”, ja hän sai nimen Jumalan ystävä. Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella. Juuri tekojensa ansiosta portto Rahabkin osoittautui vanhurskaaksi, kun otti sanansaattajat luokseen ja auttoi heidät pois toista tietä. Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja. Jaak. 2: 14–26

Wesleyn nelitahokkaassa kokemuksen tarkoitus on kahtalainen. Ensimmäinen tarkoitus on juuri mainittu todistus, toinen tarkoitus on opitun ja uskon eläminen todeksi. Kristillinen usko ei ole ominaisuuksiltaan pelkkää filosofista, älyllistä tai eettistä pohdintaa, vaan vahvasti käytännöllistä. Siitä todistaa alussa mainittu Jeesuksen tuleminen ihmiseksi. Jumala itse totesi, että hänkään ei voi jäädä vain taivaaseen, vaan hänen täytyy tulla tähän maailmaan, syntyä yhdeksi meistä.

Kokemus ei siis tarkoita pelkästään sitä, että koemme erilaisia asioita. Usko ei ole sitä, vaikka ne uskoon liittyvätkin. Raamatussa saamme Jumalan ilmoituksen. Traditiosta näemme, miten kristityt ovat sen eri aikoina ymmärtäneet. Järjellä me ymmärrämme sen ja sovellamme sen omaan aikaamme. Kokemuksessa me panemme sen käytäntöön. Tavallaan voisi sanoa, että kun alamme toteuttaa Raamatusta oppimaamme Jumalan tahtoa käytännössä, siinä Jumalan kirjoitettu sana inkarnoituu samaan tapaan kuin Jeesus, Jumalan todellinen Sana, syntyi ihmiseksi. Kirjoitetusta, kuolleesta kirjaimesta tuleekin elävää ja vaikuttavaa toimintaa.

Huomaamme siis, että ehkä vähän kuivalta tuntuva teologinen teoria Wesleyn neliöstä onkin loppujen lopuksi kuvaus siitä, miten voimme tasapainoisesti saada eväitä uskonelämäämme ja toteuttaa sitä käytännössä. Se kiinnittää meidän huomiomme lähteeseen, Jumalan sanaan. Se yhdistää meidät Kristuksen ruumiiseen, kaikkiin uskoviin kaikkina aikoina. Ja se ohjaa meidät toimimaan Jeesuksen käsinä ja jalkoina tässä maailmassa, niin että taivasten valtakunta saisi yhä enemmän tilaa. Se kutsuu meitä ottamaan uskomme vakavasti.