Kristillinen usko perustuu yhteyteen. Ensisijassa yhteys kohdistuu tietenkin Jumalaan, mutta se on myös yhteyttä ihmisiin, seurakuntaan. Jumala ei kutsu ketään yksinäisyyteen, vaan elämään elämää toisten kanssa, perheeseen. Ja tätä yhteyttä hän kutsuu meidätkin rakentamaan.

Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.
Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!
Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.
Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. Kirjoituksissa sanotaankin:
— Hän nousi korkeuteen vangit voittosaaliinaan, hän antoi lahjoja ihmisille.
Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin? Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan. Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa. Efesolaiskirje 4:1–16

Eläkää kutsunne arvoisesti

Paavali aloittaa tässä opetuksensa kehotuksella elää saamamme kutsun arvoisesti. Nöyryys, lempeys ja kärsivällisyys eivät kuitenkaan ole varsinaisia tapoja elää kutsumme mukaan, vaan enemmänkin ominaisuuksia, joita tarvitsemme siinä.

Mitä sitten kutsumme arvon mukainen elämä tarkoittaa? Ensimmäiseksi voi tulla mieleen Jumalan antama erityinen kutsu johonkin tehtävään. Esimerkiksi evankelistaksi, pastoriksi tai kaupan kassaksi. Sitä Paavali ei kuitenkaan tässä tarkoita. Hän puhuu kutsusta paljon yleisemmällä tasolla ja tarkoittaa meidän kaikkien saamaa kutsua. Ehkä nyt mieleen tulee Jeesuksen antama lähetyskäsky. Sehän on yleinen, kaikkia koskeva. Mutta ei kyse ole siitäkään.

Kyse on kutsusta lähteä seuraamaan Jeesusta. Uskoa häneen ja pitää häntä Herranaan. Pyrkiä noudattamaan hänen tahtoaan ja myös toimimaan niin, että se leviäisi maailmassa. Kutsu tarkoittaa siis kutsua Jumalan valtakunnan kansalaiseksi. Kutsun arvoisesti eläminen on valtakunnan lakien ja arvojen mukaan elämistä.

Varjelkaa yhteyttä

Kutsu, jolla Paavali aloitti, on kutsua yhteyteen. Se on tietenkin yhteyttä Jumalaan, mutta se on myös yhteyttä hänen omiinsa, seurakuntaan. Yhteys on oikeastaan seurakunnan elinehto, ilman sitä ei ole seurakuntaa. Vaikka nykyään elämme individualismin aikaa ja yksilöt korostuvat, uskossa Jeesukseen ei ole kyse vain yksilön pelastuksesta, vaan vähintään yhtä paljon myös yhteisön, Kristuksen ruumiin, Jumalan valtakunnan, rakentamisesta.

On siis ymmärrettävää, että Paavali keskittyy tässä katkelmassa niin paljon yhteyteen. Hän kehottaa meitä varjelemaan yhteyttä rakkaudessa ja rauhassa. Yhteys ei siis ole asia, joka vain on, vaan sitä täytyy myös pitää yllä. Yhteyden voi moni asia rikkoa helposti. Väsyneenä saattaa sanoa toiselle pahasti. Tulee erimielisyyksiä. Ylenkatsotaan toisia. Rikkonaisuus on vieläpä helppo hyväksyä. Mekin olemme tottuneet siihen, että erilaisia seurakuntia ja kirkkokuntia ja liikkeitä on vaikka mihinkä lähtöön. Jotkut niistä ovat niin erilaisia meihin nähden, että on jopa vaikea ajatella meidän olevan samaa porukkaa. Ja tietenkin joidenkin ihmisten ja yhteisöjenkin kohdalla voi ylittyä se raja, jolloin ne siirtyvät kristillisyyden ulkopuolelle. Silloinkin meidän tulisi pyrkiä yhteyteen vetämällä heitä takaisin oikealle tielle.

Yhteyttä Paavali perustelee sikermällä ykseydestä. On yksi Herra, usko, kaste ja niin edelleen. Tämä ei ole opillinen kannanotto esimerkiksi kolminaisuudesta tai uudestikastamisesta, vaan yhteyden ja ykseyden korostamista. Jokainen kristitty uskoo täsmälleen samaan Jumalaan riippumatta siitä, miten on tullut uskoon. Jokainen kristitty on kastettu samalla kasteella riippumatta siitä miten, millä vesimäärällä ja missä vaiheessa on kastettu. 

Yhteys on myös sitä, että olemme Jumalassa, hänen omiaan. Se todistaa, että hän hallitsee meitä.

Rakentukaa ja rakentakaa yhdessä

Kahden edellisen kehotuksen jälkeen Paavali avaa niistä eteemme uuden kuvan. Hän kertoo, että kyse on rakentumisesta ja rakentamisesta niin kutsun mukaan elämisessä kuin yhteyden varjelemisessakin.

Paavali antaa meille selkeän järjestyksen. Ensinnäkin hän sanoo, että Jumala on antanut meille tiettyjä virkoja. Nämä virat kuvaavat ensisijaisesti 1. vuosisadan tilannetta. Nykyisin käytämme erilaisia nimityksiä viroista. Pääasia kuitenkin on, että nämä perusvirat toimivat seurakunnan rakennukseksi, jotta seurakunta voisi toteuttaa tehtäväänsä. Kyse on siis yhteisestä tehtävästä. 

Meillä metodistikirkossakin puhutaan yleisestä pappeudesta, johon meidät kaikki kristityt on kutsuttu. Mutta tiedostamme myös, että yleisen pappeuden sisällä on myös erityinen pappeus, erityisiä tehtäviä, joihin Jumala kutsuu ja joihin seurakunta heidät siunaa. Mutta tarkoitus ei ole, että nämä erityisen tehtävän saaneet tekisivät kaikki työt, kuten ei Paavalinkaan mukaan ollut tarkoitus, että kyseiset viisi alkuseurakunnan virkaa toteuttaisivat kaikki työt.

Paavali laajentaa kuvaansa ja näyttää, miten näiden erityisten virkojen tehtävä on auttaa jokaista kristittyä rakentumaan ja kasvamaan, tulemaan valmiiksi, niin että jokainen voisi osallistua yhteiseen työhön. Tämä on siis kehotus kristilliseen aikuisuuteen, jossa osaamme olla vastuullisia ja elää saamamme kutsun arvoisesti.

Kristillinen aikuisuus on tärkeää, koska ilman sitä olemme Paavalin mukaan kuin myrskyssä heittelehtivä vene. Emme osaa itse päätellä, mikä on Jumalan tahto ja niin melkein kuka tahansa voi johtaa meitä harhaan.

Ennen kaikkea kristillinen aikuisuus johtaa yhä suurempaan yhteyteen. Ymmärrämme riippuvuutemme Kristukseen, joka on pää ja yhteytemme kanssasisariin ja -veljiin. Ja silloin osaamme rakentua ja rakentaa rakkaudessa Jumalan valtakuntaa yhdessä.

Paavali siis haastaa meitä tutkimaan itseämme ja tekemään parannusta. Ymmärrämmekö oikeasti olevamme Jumalan valtakunnan kansalaisia ja osaammeko elää sen mukaisesti rakastaen, kuten Jumala rakastaa meitä? Pyrimmekö rakentamaan yhteyttä ja rauhaa? Haluammeko kasvaa Kristuksessa ja rakentaa yhdessä muiden kanssa hänen seurakuntaansa?